Hobitti vastaan Leijonamieli

Kirjahullun jälkikasvua kyllästetään iltasaduilla ja mielikuvitusmaailmoilla. Viime viikkoina on vierailtu mm. Petteri Kaniinin metsässä, Uppo-Nallen sukelluskellossa ja Krokotiili-Genan ystävyyden majatalossa. Maagisen kuusivuotispäivän lähestymisen kunniaksi päätimme, että jälkikasvu on vietävä suurelle seikkailulle sinne ja takaisin. Ja sen jälkeen liidämme yhdessä Nangijalaan. Arvaatteko kumpi jäi kesken, koska uni ei tullut silmään?

Tolkienin Hobitin jälkikasvu kuunteli alusta loppuun, vaikka välillä hivuttautuikin hiukan lähemmäs lukijaa. Toki törmäsimme pelottaviin peikkoihin, hiisiin, hämähäkkeihin, Klonkkuun ja Smaug-lohikäärmeeseen, mutta pelko pysyi jännityksenä alusta loppuun. Yöunetkin kantoivat aamuun asti. Eläytyminen Klonkun rooliin vei tosin kirjahullun äänen, mutta mielelläänhän sitä uhraa ääntään lukemiselle, kun toinen hihkuu. Ja pyytää muuten vieläkin Klonkkua kertomaan, että mitäs ssillä on tassskusssaaan.

Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli pienelle miehelle liikaa, vaikka tarina imaisikin mukaansa. Ei niinkään se alun kuolema, vaan se yössä väijyvä kavaltaja ja painostava tunnelma. Ehkä Leijonamieli kuuluu niihin kirjoihin, jotka pitää lukea vasta sitten, kun osaa itse lukea. Sillä viisas kirja se on, jollei jopa yksi parhaimmista.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailijat: J.R.R. Tolkien / Astrid Lindgren

Nimet: Hobitti eli sinne ja takaisin/ Veljeni Leijonamieli

Kustantajat: WSOY (1985) / WSOY (1973)

Suomentajat: Kersti Juva / Kaarina Helakisa

Lempeästi hullun pojan arvio: *****/jäi kesken

Haruki Murakami Bingo

Puolivälissä Suurta lammasseikkailua 10 pistettä.

Lähde: Out of Print.

Epäilyttäviä taidekirjoja

150 epäilyttävää taulua 600:sta

1000 epäilyttävää talua 1500:sta

Art News –lehdessä (kesä 2011) oli kiinnostava artikkeli kahdesta taidekirjasta, jotka ovat aiheuttaneet kiistaa kansainvälisissä taidepiireissä. Sekä englantilaisen taidehistorioitsijan Anthony Partonin että ranskalaisen katalogien (catalogue raisonné) tekijän Denise Bazetoux:n kirjat käsittelevät venäläisen avantgarden suurinta naistaiteilijaa, Natalia Gontsarovaa, joka sattuu tällä hetkellä olemaan myös taidemaailman kallein naistaiteilija. Nämä kirjat ovat suututtaneet venäläisen avantgarden asiantuntijat erityisesti Moskovan Tretjakovin galleriassa, jonka kuraattorit ja tutkijat pitävät itseään Gontsarovan perinnön suojelijoina.

Venäläisen miljardöörin Peter Avenin mukaan Ranskassa ja Sveitsissä operoiva rikollisryhmä tuo markkinoille suuret määrät väärennettyä avantgarde-taidetta. Tässä ei ole kyse vain rahasta vaan avantgarden perinnön pilaamisesta huonoilla (väärennetyillä) töillä. Monet katsovat, että Partonin ja Bazetoux:n hienot taidekirjat ovat osa tätä salaliittoa, sillä näissä kirjoissa esitellään suuret määrät ennestään tuntemattomia Gontsarovan tauluja aitojen taulujen seassa. Näin näille kyseenalaisille tauluille annetaan vahvistusta.

Taideteosten uudelleen löytyminen ei sinällään ole mahdoton ajatus, mutta molemmissa kirjoissa on niin paljon puutteita dokumentoinnissa, että se herättää epäilyksiä. Kävin katsomassa Lontoossa taidegalleriaa pitävän James Butterwickin nettisivuilla myynnissä olevaa venäläistä avantgarde-taidetta. Jokaisesta taulusta on tarkat tiedot omistus-historiasta sekä tarkat tiedot näyttelyistä ja mahdolliset maininnat kirjallisuudessa. Näissä kyseessä olevissa taidekirjoissa taulujen omistushistoriaa tai muitakaan tietoja ei ole. Taulut ovat vain putkahtaneet jostain kirjojen sivuille. Siinä riittää ihmettelemistä.

Ja muutama esimerkki lisää:

Osta Amazonista

Älä osta

Jean Chauvelin teki vuonna 2003 kirjan toisesta suuresta naistaiteilijasta Alexandra Exteristä. Exter Foundation varoittaa kotisivuillaan tästä kirjasta:

This richly illustrated book sheds no new light on the artist’s work and little in the way of previously unpublished biographical or artistic information. On the other hand, it features a great number of previously unknown works incorporated amongst known and well recorded works belonging for the most part to duly inventoried public Russian and Western collections.

Mihin taiteen harrastaja voi enää luottaa, jos ei komeisiin taidekirjoihin?

Rakasta työtäsi niin kuin perhettäsi

Useampi kaverini linkitti Facebookissa ajatuksia tästä kirjasta. Päätin kurkata alkusanoja Kindlellä, ja olin niin otettu kirjoittajan viisaudesta, kirjan ajatusten yksinkertaisuudesta mutta syvällisyydestä ja sen sanojen koskettavuudesta, että luin koko kirjan. Sen jälkeen olen siteerannut ja referoinut sitä moneen otteeseen lähipiirilleni. Tämä kirja kertoo sen, miksi yritys, jossa olen töissä, ei enää ole alansa ykkönen, yhtä lailla kuin sen, miksi minun pitää omassa henkilökohtaisessa elämässäni ottaa tästä opiksi. Kirja, joka puhuu arvoista, perheestä ja elämän peruskysymyksistä bisnesmaailman termein on ainakin kiinnostava, mutta itselleni tämä on antanut eväitä niin lastenkasvatukseen kuin omien päämäärieni pohdintaan.

Kirjalla on kolme kirjoittajaa: Clayton Christensen, kuusikymppinen Harvard Business Schoolin professori ja vakaumuksellinen kristitty, hänen oppilaansa James Allworth, nuori juuri valmistunut ekonomi ja ateisti, sekä Harvard Business Journalin toimittaja Karen Dillon, jotakin tältä väliltä. He puhuvat Christensenin äänellä, mutta ovat yhtä kaikki kukin olleet vaikuttamassa ajatuksiin ja sisältöön. Kirja sai kimmokkeen syöpään sairastuneen Christensenin jäähyväissanoista vastavalmistuneelle vuosikurssille. Hänen viestinsä voi kiteyttää seuraavasti: "Find a job that you love, and you'll never work a day in your life."

Moni vastavalmistunut päättää ensin ottaa vastaan työpaikan, jonka avulla hän pääsee jaloilleen ja saa maksettua opintolainat, ja aikoo vasta sen jälkeen suunnata unelmiensa uralle. Kuinka ollakaan, aika kuluu, perhe kasvaa, tiettyyn elintasoon tottuu, eikä suunnanvaihto enää olekaan niin yksinkertaista. Niinpä suuri osa tietystä vuosikurssista päätyy katkeroitumaan työlleen, tekemään huonoja valintoja ja jopa haitallisia sellaisia, vain noudattamalla luomaansa strategiaa ja tätä kautta ajautumalla vaikeuksiin.

Kuinka sitten valita oikea työpaikka? On olemassa hygieniatekijöitä ja aitoja motivaatiotekijöitä, eikä näitä pidä sekoittaa keskenään. Hygieniatekijät (status, palkka ja bonukset, maine ja mammona, työilmapiiri, johtamistapa) eivät vaikuta työtyytyväisyyteen lainkaan: ne vaikuttavat työtyytymättömyyteen ja siihen, onko sitä vai ei. Sisäiset motivaatiotekijät (haasteellinen työ, arvostus, vastuu, henkilökohtainen kasvu) ovat niitä, jotka saavat heräämään aamulla innoissaan, tekemään työtä vaikka palkatta (vapaaehtoistyö) tai antamaan kaikkensa organisaation eteen.

Yrityksen tärkeimmät kapasiteetit ovat resurssit (ihmiset, varat, taidot), prosessit (toimintatavat, oppimismallit, johtamistavat) ja prioriteetit (tärkeimmät tehtävät, tuotteet, arvot). Jolleivät nämä ole kohdallaan, yritys ei voi nousta alansa kärkeen. Yllättäen nämä ovat myös tärkeimmät asiat mitä vanhempien tulee antaa lapsilleen: resursseja ovat esimerkiksi taidot, kokemukset, ihmissuhteet, prosesseja tavat käyttää taitojaan ja ominaisuuksiaan, prioriteetteja arvot, joiden perusteella valintoja tehdään. Nykyvanhemmat saattavat syytää lapsilleen resursseja yltäkylläisesti, mutta ulkoistaa opetuksen siitä, miten näitä resursseja käytetään (prosessit ja prioriteetit). Ilman kykyä käyttää taitojaan oppimaan uutta, syventyä aitoon kiinnostuksen kohteeseen tai uskallusta ottaa vastaan uusia haasteita, nuoret eivät pysty menestymään tulevaisuudessa.

Kirjassa puhutaan myös kulttuurista, siitä, miten yrityksissä ajetaan tietyt toimintamallit sisään niin, että kaikki työntekijät osaavat tehdä oikeanlaisia päätöksiä omissa työtehtävissään. Työpaikan kulttuuri saattaa esimerkiksi määrittää sen, miten asiakkaiden valituksia käsitellään, millaisia toimintamalleja käytetään projektien venyessä, minkälaista toimintaa palkitaan, jne. Myös perheisiin syntyy kulttuuri, väistämättä. Kaikilla perheillä on omat toimintamallinsa ruokailuissa, toisten ihmisten kohtelussa, tai vaikkapa silloin, kun lapset riitelevät ja toinen tulee kertomaan sisaruksen kiusaavan. Lapset omaksuvat tämän kulttuurin, olipa se toivottua ja suunnitelmallista tahi ei. Siksi olisi tärkeää miettiä millaisen kulttuurin perheeseensä haluaa, mitkä ovat ne asiat, joista ei lipsuta, sen mukaan, miten toivoo lasten käyttäytyvän myös silloin, kun vanhemmat eivät ole paikalla.

Lopuksi kirjassa kehotetaan pohtimaan tarkkaan sitä, minkälainen ihminen itse haluaa olla. Sitä, minkä mukaan elämäänsä arvottaa. Minkälaisia ominaisuuksia toivoisi itsellä olevan (kuva siitä, kuka haluaa olla), sitoutuminen tähän tavoitteeseen sekä mittarit, minkä mukaan voi elämäänsä mitata.

Pidän siitä, että asioita yksinkertaistetaan. Elävä elämä ei koskaan toimi kuten teoriat, mutta teoriat ovatkin pohdittavaksi ja vertailtaviksi, jopa kumottaviksi tarkoitettuja. Silloin kun teoria on kauniin yksinkertainen, toistettava ja vielä siirrettävissä eri elämänaloille, siinä kiteytyy jotakin olennaista maailmasta. Ja tässä tapauksessa bisneksen teoriat kertovat hienosti myös siitä, miten menestyä oman elämänsä yrityksissä, niiden kaikkein tärkeimpien asiakkaidensa kanssa.

Harvard Business Review on julkaissut artikkelin, johon kirja perustuu.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: How Do You Measure Your Life?
Kirjoittajat: Clayton Christensen, James Allworth, Karen Dillon
Kustantaja: Harper Business (15.5.2012)

Asteriinan arvio: ****

Elämä on parasta huumetta

Kirja alkaa vahvasti. Tarkastuskäynnille tulleen poliisipartion toista osapuolta haavoitetaan hengenvaarallisesti. Tilanteen kuvaus on tarkkaa ja loukkaantuneen ja ensihoitajien tunteet uskottavia. Koska loukkaantunut on kirjan päähenkilö, luotan hänen selviävän – onhan vielä melkein 500 sivua luettavaa – mutta lukijana alan voida pahoin. Hyvinkäällä on juuri ammuttu ihmisiä, kaksi nuorta on kuollut ja paikalle sattunut poliisi taistelee hengestään oikeasti.

Sitä Olli on joutunut usein itseltään kysymään – kuinka hyvä hän loppujen lopuksi oli, kun antoi sen tapahtua itselleen, vieläpä niin yllättäen. Oliko hän liiaksi rutinoitunut? Keikoilla ei ollut tapahtunut pitkään aikaan mitään, mikä olisi muistuttanut perusasioista: taktiikoista, näkymättömästä varautumisesta. Sillä olisi kenties voinut estää loukkaantumisen. Tapahtuiko uinahdus juuri väärällä hetkellä?

Vai onko niin, että vaikka kuinka varautuu kaikkeen, saattaa vahinko siitä huolimatta tapahtua, ja se on herrassa, kuinka pahasti loppujen lopuksi käy. Ehkä moni työkavereista ajattelee näin. Olihan Jukkakin tilanteessa, eikä hänkään ennättänyt nähdä mitään.

Marko Kilven kolmas dekkari kertoo huumeista, ex-narkkari Pike on saanut vankilassa pienen pojan, ja yrittää päästä irti huumepiireistä.  Onnistuuko? Epäonnistuuko? Tarina on jännittävä ja henkilöhahmot moniulotteisia. Myös päähenkilö on kehittynyt matkan varrella. Nyt kaikki kolme Kilven dekkaria lukeneena olen vakuuttunut hänen kyvystään kirjoittaa. Tämä ei ole Finlandia-kamaa, mutta tämä on oikein hyvää suomalaista dekkarikirjallisuutta. Nykypäivää se kuvaa melkein liian tarkasti kun vertaa vaikkapa tv-uutisiin:

Joensuussa kuoli kaksi nuorta Crystal Love -huumeeseen.
Ja seuraavaksi Toni kertoo, millaista säätä on luvassa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Elävien kirjoihin

Kirjailija: Marko Kilpi

Kustantaja: Gummerrus (2011)

Mian arvio: ****

Askartelua sadepäivän ratoksi

Kuva/idea: Double Takes

No nyt löytyi vanhoille kirjekuorille käyttöä. Tällaisen kirjanmerkin osaa askarella, vaikka peukalo olisi keskellä kämmentä.

Ja teksti pitää muuten paikkaansa. Aina tulee uni kesken kaiken.

Taidemuseo for Dummies

Ateneumin tämän kesän suurnäyttelyn kunniaksi jaan kanssanne (taas kerran) hyväksi havaitsemani tavan: lukekaa taiteilijan elämäkerta ennen kuin menette katsomaan tauluja.

Luin Arianna Huffingtonin Picasson elämäkerran ennen kuin menin katsomaan Ateneumin silloista suurnäyttelyä, enkä ole koskaan viihtynyt taidemuseossa niin hyvin kuin silloin. Kävelin tuttujen taulujen keskellä ja tiesin niiden taustat, joten saatoin keskittyä taiteen ihailemiseen. Picasson elämä ja tyylisuunnat olivat käden ulottuvilla.

Nyt kun Helene Schjerfbeckin elämä ja tyylisuunnat ovat käden ulottuvilla, suosittelen Riitta Konttisen kirjaa Oma tie (2004).  Ajattelin itse  lukea sen uudestaan ennen kuin menen katsomaan näyttelyä. Tiedän omasta kokemuksesta, että vaivannäkö kannattaa.