Kauneutta etsimässä

Kirjahullun 1980-luku sijoittuu lapsuuden ja nuoruuden rajamaille, ala-asteen ensimmäisestä luokasta lukion alkuvuosiin. Muistin sokkeloissa kirjekaverit, olkatoppaukset, c-kasetilta kuunneltu teinipoppi ja hajustetut pyyhekumit viihtyvät sulassa sovussa Kekkosen, Reaganin, Thatcherin, AIDSin, nälänhädän ja ydinsodan pelon kanssa.

Brittiläisen Alan Hollinghurstin Booker-palkittu The Line of Beauty sijoittuu hieman erilaiseen 1980-luvun todellisuuteen. Kirjassa seurataan nuoren homomiehen elämää Lontoon ylellisessä ja poliittisesti latautuneessa ilmapiirissä. Kaunosieluinen Oxfordin kasvatti Nick Guest asettuu rikkaan Feddenin perheen alivuokralaiseksi ja elää perheen kodissa neljä vuotta adoptiopojan tavoin. Nick palvoo perheen poikaa Tobya platonisesti ja etäältä, mutta ystävystyy erityisesti Tobyn siskon, mieleltään herkän Catherinen kanssa. Eletään vahvasti poliittista aikakautta. Margaret Thatcher on juuri astunut valtaan ja Feddenien perheen isä, bisneshenkinen Gerald, on ensimmäistä kauttaan parlamentissa konservatiivien edustajana. 

Päähenkilö Nick sukkuloi eri maailmojen välillä ikuisena tarkkailijana. Nick on ulkopuolinen monellakin tapaa: perhetaustaltaan, seksuaaliselta suuntautumiseltaan ja ammatinvalintansa vuoksi.  Keskiluokkainen, homo kirjallisuudentutkija on outolintu ylempien luokkien yltäkylläisessä ja näennäisen suvaitsevaisessa maailmassa. Näissä piireissä raha ja tausta puhuvat, mutta rahasta, taustasta saati homoudesta ei silti sovi puhua ääneen.  

Kirja seuraa Nickin matkaa neljän poliittisesti tapahtumarikkaan vuoden ajan. Lukija pääsee kurkistamaan vallan kulissien taakse, tosin sivustakatsojan perspektiivistä. Poliittinen elämä ei kiinnosta kauneutta ja rakkautta ahnaasti etsivää Nickiä, mutta edes Nick ei voi sulkea silmiään kaikelta siltä mitä ympärillä tapahtuu. Lukijalle välittyy kuva rahanahneesta aikakaudesta, jota hallitsee yksi hahmo: Margaret Thatcher. Poliittinen eliitti vaalii rautarouvan jokaista sanaa kuin kultakimpaletta ja on valmis tekemään uhrauksia varmistaakseen edes pienen hetken auringossa Thatcherin rinnalla. Maggie on aikakauden todellinen mehiläiskuningatar.

Poliittisten teemojen lisäksi Hollinghurst kuvaa varsin kiinnostavasti 1980-luvun alun homokulttuuria, jota leimaa seksuaalinen huolettomuus, hillittömyys ja salailun periaate. Kirjan edetessä homoyhteisöä vaivaavasta epätyypillisestä ”flunssasta” kuoriutuu AIDS, tuo varomattomia vaaniva ja luokkaeroista viis veisaava kirous. Samanaikaisesti homoyhteisö astuu ulos yhteiskunnan sille luomasta kaapista valtavirtaan ja seksuaalisen enemmistön suurennuslasin alle.

Alan Hollinghurstin kirjoja ei ole valitettavasti toistaiseksi suomennettu. Hollinghurstin uusin teos, vuonna 2011 ilmestynyt The Stranger’s Child odottaa jo kirjahyllyssä sopivaa hetkeä. Odotukset ovat korkealla, koska The Line of Beauty oli ainakin kerrassaan hieno lukukokemus. 

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Line of Beauty

Kirjailija: Alan Hollinghurst

Kustantaja: Picador Books (2004)

Lempeästi hullu arvio: *****

Ripaus rottinkia

Vuosikaudet lukulistalla ollut Axel Munthen ”Huvila meren rannalla” olisi vieläkin pelkkänä ajatuksena, ellei ystäväni olisi pudottanut kirjaa postilaatikkoon. Näin Anacaprin vuori tuli Mooseksen luo. Kirjan lukeminen viivästyi silti monta kertaa. Tunnelmaan päästäkseni katselin netistä kuvia Villa San Michelestä ja kuvien innostamana riensin pihalle tekemään puutarhatöitä. Sitten aloitin kirjaa, mutta kesken lukemisen tuli pakottava tarve perata kasvimaata. Sitten kirja käteen ja kuistille lukemaan. Kuistin leveä kivikaide on kuin tehty ruukkuja varten, huomasin ajattelevani, niitä mahtuisi tähän parikymmentä. Mitä kaikkea niihin istuttaisi? Kirjan lukeminen keskeytyi taas kerran.

Ruotsalainen Munthe teki haaveista totta rakentamalla Caprille ihanan huvilan. Välimeren runsaus hämmästyttää tällaista minimalistista pohjoismaalaista ihmistä, mutta ehkä juuri siksi  olemme otollista lukijakuntaa.  Yllättäen Munthen kirja on paljon muutakin. Lääkärin ammatin harjoittaminen Pariisissa ja Roomassa vievät suuren osan kirjasta. Munthen potilaat edustivat kahta ääripäätä: tylsyyteen kuolevaa eliittiä ja kulkutauteihin kuolevaa köyhälistöä. Munthe luovi sujuvasti molemmissa piireissä, mutta lähinnä hänen sydäntään olivat eläimet. En tiedä eläinsuojelun historiasta, mutta luulen Munthen olleen yksi edelläkävijöistä. Hän puhuu kauniisti erityisesti koirista, ja esimerkiksi kirjassa ”Hyvä, uskollinen, altis - Koiria mestarikertojien kuvaamina” yksi luku on suoraan Munthen kirjasta.

”Huvila meren rannalla” on sekoitus totta ja tarua. Munthe kertoo aikakauden julkkiksista kuten Guy deMaupassantista. Myös Pariisissa oleskellut Albert Edelfelt mainitaan kirjassa usein. Yritin etsiä Munthea paksusta Edelfeltin elämäkerrasta, mutta etsintä tyssäsi henkilö-hakemiston puutteeseen. Munthen kirjoitustyyli on itseironinen ja se on hyvä vastakohta hänen itserakkaudelleen. Suomennos on haastavaa, sillä kirja vilisee sanoja ja lauseita useista kielistä, mutta niihin tottuu nopeasti. Viimeisen luvun olisi voinut jättää pois, sillä se kertoo Munthen unista. Mieluummin olisin lukenut Munthen kahdesta avioliitosta ja suhteesta Ruotsin prinsessaan, mutta sitä varten täytyy tarttua Bengt Jangfeldtin kirjaan ”Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle”.

Suosittelen tätä kirjaa, mutta varoitan: Munthen jälkeen huomaa istuvansa pihalla rottinkituolissa ja miettivänsä, että kyllä tänne oikeastaan sopisi muutama marmoripatsas seisomaan ja pari kanaa juoksentelemaan.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Huvila meren rannalla

Kirjailija: Axel Munthe

Alkuperäinen nimi: Boken om San Michele (1929)

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: WSOY (2004)

Mian arvio: ****

Nimi: Axel Munthe - Tie Caprin huvilalle

Tekijä: Bengt Jangfeldt

Kustantaja: WSOY (2010)

Mian arvio: lukulistalla

Nimi: Hyvä, uskollinen altis - Koiria mestarikertojien kuvaamina

Tekijä: Vappu Roos

Kustantaja: WSOY (1956)

Vakoilijan sielunelämästä

En tiedä teistä, mutta kirjahullua fiktiivisen vakoilun maailma kiehtoo salanimillään, salajuonillaan ja salakielillään. Liekö kyse nostalgiasta vai mistä, mutta kylmän sodan kahtiajakautuneessa vainoharhassa on jotain kylmänviileää menneen maailman tenhoa.

John le Carrén klassikkoteos Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja olisi saattanut olla perinteistä agenttitoimintaa aiheensa perusteella, mutta tässä teoksessa ollaan lähempänä Tsehovia kuin Flemingiä. Kirjan keskiössä on George Smiley, eläkkeelle potkittu brittiläisen MI6:n vanha kettu. Smiley kutsutaan takaisin palvelukseen selvittämään MI6:n johtoon soluttautunutta myyrää. Pitkällä kokemuksella, stoalaisella mielenlaadulla ja terrierin sinnikkyydellä varustettu Smiley tarttuu tehtävään, jossa epäilyksen alla on neljä kunniallista kollegaa. Lukija viedään matkalle kohti vakoojan sisimpää, joka on rakennettu vainoharhasta, epäilystä, nöyryytyksestä ja yksinäisyydestä. Pohjimmiltaan kirjassa ei ole niinkään kyse vakoilusta, vaan ihmisyydestä, ystävyydestä, petoksesta, ahneudesta ja kunnianhimosta. Voiko ystävyys kestää petoksen? Entä mikä on kunnianhimon ja ahneuden hinta?

MI6:n palveluksessa itsekin ollut John le Carré tuntee aiheensa perinpohjin ja vakuuttaa lukijansa. Kirja pohjautuu le Carrén kokemuksiin Cambridgen kaksoisagenttiviisikon jäljillä. Tosielämän kaksoisagenteista tunnetuin, Kim Philby, vakoili Neuvostoliiton laskuun 30 vuotta, ennen kuin paljastui. Philby loikkasi sittemmin henkiseen isänmaahansa, jossa asui vuosikymmeniä aina kuolemaansa saakka.

Kirjasta on vastikään tehty erinomainen elokuva, jonka pääosassa loistaa Gary Oldman. Suosittelen elokuvaa psykologisen trillerin ystäville. Räjähdyksiä, lähitaisteluita tai takaa-ajoja on tältä elokuvalta turha odottaa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker, tailor, soldier, spy)

Kirjailija: John le Carré

Suomentaja: Eero Mänttäri

Kustantaja: Tammi (1974)

Lempeästi hullu arvio: ****+

Intiassa jouluun saakka

Olen parhaillaan Intiassa, enkä aio palata pitkään aikaan. Mumbai on upea paikka: täynnä ääniä, tuoksuja, värejä, ihmisiä, liikennettä, kiinnostavia kohtaloita, suuria kontrasteja, mahtavia ja mahdottomia tarinoita.

Sain Shantaramin syntymäpäivälahjaksi ystävältäni lähes vuosi sitten, eikä aika ole tuntunut kypsältä tälle tiiliskivelle ennen kuin nyt. Jo alkukappaleiden jälkeen olen myyty. Kertojan rauhallinen ääni, runsas kerronta ja laaja, ällistyttävä elämänkokemus antavat lukijalle erikoisen rauhan tunteen. Kun jokainen päivä vapaudessa on todellinen lahja, haluaa olla läsnä jokaisessa hetkessä. Tämä oman elämän arvostuksen tunne säilyy myös lukuhetkien ulkopuolella, enkä halua sen loppuvan.

Tosin nykyisellä 5 sivun päivävauhdillani saan kirjan luettua juuri parahiksi jouluksi. Oletan olevani tuolloin täydellisen seestynyt.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Shantaram

Kirjailija: Gregory David Roberts

Kustantaja: Abacus (2003)

Asteriinan arvio: Ihastuttava alku

Lihan kuritus

Kiitos Lempeästi hullulle kirjasta! Luulen, etten itse olisi osannut tarttua kirjaan kaupassa, kun olen vähän laiska lukemaan kotimaisia, kannessa on pullistelevia sarjakuvaukkoja ja takakannen kuvaus on jotenkin ärsyttävän pirteä.


Olisin menettänyt hauskan lukukokemuksen sekä loistavan henkilökuvauksen! Kirjan juoni on melkoisen tavanomainen: perheenjäsenillä on salaisuuksia ja kukin on kiinni omissa ongelmissaan, sitten kaikki menee yhtä aikaa pieleen ja syntyy erinäisiä kommelluksia, joista kaikki voivat oppia jotakin.

Mutta se, mikä tekee tästä esikoiskirjasta erityisen, ovat hulvattomat, tarkkanäköisesti esitellyt henkilöt, jotka toimivat loogisen järjettömästi ja ajautuvat tämän seuraamuksena kummallisiin tilanteisiin.

Perhe on kuin suoraan Pekka-pelikorteista (entiseltä nimeltään Musta Pekka): Launo Silola. kapellimestari. Katriina Silola, sisustussuunnittelija. Astra Silola, pikkulutka. Silmu Silola, luuseri. Pelagia Silola, iltatähti. Sekä päiväkodinjohtaja, lastenhoitaja, poikakaveri, exä, salikaverit. Kaikki kiinnostavia, moniulotteisia tyyppejä, joiden edesottamuksia seuraa välillä nauraen, välillä varoituksia huudahdellen.

Kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, vuorollaan kunkin henkilön näkökannalta. Kaikkitietävä kertoja tulee aina välillä esiin: "Sillä aikaa kun Katriina vääntelee naamaansa, on sopiva hetki kertoa miksi hän on aina niin kireällä." Kertoja rikkoo tässä mielestäni tarinan illuusion aivan turhaan, ja kirja olisi parempi ilman näitä kohtauksia.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Liha tottelee kuria

Kirjailija: Miina Supinen

Kustantaja: WSOY (2007)

Asteriinan arvio: ***

Vanha piika

Kun naisella on hevosen naama, kurjen olemus ja kyyhkysen sisu, elämä kolhii. Iitaa kolhivat myös ilkeät ihmiset ja niitä maaseudulla näyttää riittävän. Tätä kaikkea uuteen taloon piiaksi pestatun Iitan on vaikea kestää, vaikka on luonteeltaan lempeä kuin lehmä ja lauhkea kuin lammas. Onneksi maaseudulla on myös hyviä ihmisiä, ja Iitan tilanne lopulta paranee. Pahimmat ämmät saavat näpäytyksen ja petollinen sulho opetuksen. Vanha piika ei olekaan vanhapiika!

Auni Nuolivaaran kyläkertomus ”Kukkiva kesä” on mustavalkoinen kirja. En saanut siitä paljon irti, vaikka olin virittäytynyt heinälatoromantiikan aaltopituudelle. Kirjassa oli kaipaamaani vanhanaikaista kieltä ja maaseudun kuvausta, mutta ne eivät vetäneet vertoja F. E. Sillanpäälle. Nuolivaaran kirjassa juotiin koko ajan korvikekahvia ja minusta lukijana tuntui samalta. Aitoa asiaa tämä kirja ei vastannut.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kukkiva kesä

Kirjailija: Auni Nuolivaara

Kustantaja: Gummerrus (1948)

Mian arvio: **

Miksi kirjoittaa?

Kirjailijoilla on omat syynsä kirjoittaa.

Joku kirjoittaa säilyttääkseen mielenrauhansa.

If I don’t write to empty my mind, I go mad. (Lord Byron)

W. Somerset Maugham kirjoitti saadakseen lohtua.

Writing is the supreme solace. 

Joillakin kirjailijoilla on älyllinen peruste.

 I write to find out how much I know. The act of writing for me is a concentrated form of thought. (Don de Lillo)

Stephen King haluaa tuottaa lukijoilleen iloa.

All writing is about enriching the lives of those who will read your work, and enriching your own life, as well. 

Jotkut kirjailijat rakastavat sanoja.

I loved words. I love to sing them and speak them and even now, I must admit, I have fallen into the joy of writing them. (Anne Rice)

To me, the greatest pleasure of writing is not what it’s about, but the inner music that words make. (Truman Capote)

Hemingway taas pyrki yksinkertaisuuteen.

My aim is to put down on paper what I see and what I feel in the best and simplest way.

Joku haluaa pitää hauskaa.

Writing is the most fun you can have by yourself. (Terry Pratchett)

Mickey Spillane taas uskoi, että kirjailija on parhaimmillaan vanhempana.

If you’re a singer you lose your voice. A baseball player loses his arm. A writer gets more knowledge, and if he’s good, the older he gets, the better he writes.

Jollain on sanansa sanottavana.

You don’t write because you want to say something; you write because you’ve got something to say. (F. Scott Fitzgerald)

Judy Blumella on sisäinen pakko.

Those of us who write do it because there are stories inside us burning to get out. Writing is essential to our well-being.

Joku ei osaa muutakaan.

Writing is a dog’s life, but the only life worth living. (Gustave Flaubert)

Lukijalle sanat, lauseet ja tarinat ovat syitä tärkeämpiä. Mitä tekisimmekään ilman niitä? 

Lainausten lähteenä Flavorwire.