Kannattaako lapsille maksaa kirjojen lukemisesta?

Keskustelimme "Muistan aina" -tekstin kohdalla aiheesta koulussa luetut kirjat, ja niiden mahdollisesti jopa haitallisesta vaikutuksesta lasten lukemisintoon. Kaikki lienemme sitä mieltä, että lukuharrastus on lapsille hyväksi, mutta kannattaako heitä patistaa siihen, ja millä keinoin?

Tähän, kuten moniin muihinkin huippukiinnostaviin kysymyksiin vastaavat taloustieteilijät, joilla on pääsy suuriin tietokantoihin, taito jäsentää ja analysoida tätä dataa, ja ennen kaikkea kyky kysyä oleellisia kysymyksiä.

Tätä hauskaa genreä edustavia kirjoja hyllyssäni ovat Steven D. Levittin ja Stephen J. Dumbnerin kirjat "Freakonomics" ja "Superfreakonomics", sekä Tim Harfordin "The Undercover Economist". Näistä ensimmäinen ja paras (Freakonomics) käsittelee mm. sellaisia kysymyksiä kuin mitä yhteistä on opettajilla ja sumopainijoilla, miksi kiinteistövälittäjät saavat omista taloistaan paremman hinnan kuin muista myymistään taloista, ja voiko etunimi vaikuttaa siihen, miten menestyy elämässä.

Hyvin moni asia liittyy insentiiveihin eli kannustimiin: siihen, mistä ihmiset motivoituvat toimimaan tietyllä tavoin. Työelämässä insentiivejä ovat palkan lisäksi kiinnostavat työtehtävät, positiivinen palaute, hyvä työilmapiiri, optiot, autoetu, kuntosalikortti, jne. Koululaisia voidaan innostaa opiskelemaan esimerkiksi rahan, kehujen tai tulevan opiskelupaikan avulla. Nämä toimivat eri ihmisillä eri tavoin, mutta taloustieteen keinoin voidaan todeta mikä toimii suurissa ihmisjoukoissa.

"Freakonomics"-kirjassa todistetaan, että lapset perheissä, joissa on paljon kirjoja, pärjäävät koulussa paremmin kuin ne, joiden perheissä ei ole kirjoja. (Yli 20000 lasta seurattiin ja testattiin tarhasta viidenteen luokkaan saakka. Toki materiaali on amerikkalaista, eikä suoraan verrannollista Suomeen, jossa lähtökohdat kouluelämään ovat paljon tasaväkisemmät.) Ikävä kyllä korrelaatio ei kuitenkaan tule kirjojen lukemisesta, vaan niiden omistamisesta: varakkaat, koulutetut vanhemmat ostavat lapsilleen kirjoja, ja tarjoavat muutenkin paremman kasvualustan kouluelämään.

Otsikon kysymykseen puolestaan vastaa Harvardin ekonomisti Roland Fryer Jr. (Timen artikkeli). Koululaisille tarjottiin erilaisia rahallisia kannustimia opiskeluun, mutta joistakin oli suoranaista haittaa koulumenestykselle, kun taas toisista oli selkeästi hyötyä. Lopputulema tässä on se, että tärkeintä on opettaa jo pieniä koululaisia lukemaan kirjoja (kannustin voi olla hyvinkin pieni).


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Steven D. Levitt & Stephen J. Dubner
Kirja: Freakonomics
Kustantaja: William Morrow (2005)

Asteriinan arvio: ****+

(Vastauksia ylläoleviin makupaloihin kommenteissa.)

Kirjallisuuden lieveilmiö: sammakonkutu

Meillä on pöydällä isossa lasipurkissa sammakonkutua. Kiitos kuuluu Viirun puuhakirjalle, jossa esitellään joka kuukaudelle jotain luontoon liittyvää puuhaa, kuten kasvien kylvöä, sään tarkkailua ja lintujen ruokintaa. Kirjan lähtökohta on, että luonnon ja tekniikan voi yhdistää tyyliin ”kas näin rakennetaan vesimylly” pieneen puroon.

KORJAUS: Löysimme Viirun puuhakirjasta myös ohjeen "kas näin perustetaan nuijapäille akvaario". Kävimme koko perhe hakemassa lähimetsän tulvivasta ojasta tätä ihmeellistä hyytelöä. Kas näin jouduimme ojasta allikkoon, sillä sammakko on rauhoitettu. Sammakonkutu palautetaan takaisin kotiojaan.

Pidän Viirun puuhakirjan vuoden kiertoa seuraavasta rakenteesta, mutta sisältö ei ole joka kuukausi yhtä hohdokasta kuin edellä kuvattu nuijan ja tosinuijan kasvattaminen. Munakotelon kennoista tai vessapaperin hylsyistä askarteleminen kuulostaa vähän tylsältä, joskin vessapaperin hylsyjä minulla olisi kassillinen. Keräsin niitä puutarhakasvien esikasvattamista varten. Kas näin: laitetaan pahviputken pohjalle sanomalehtipaperitollo, päälle multaa ja siemenet ja koko komeus isketään kukkapenkkiin kun aika on oikea. Ja se ajan oikeellisuushan selviää vetämällä housut kinttuihin ja istumalla maahan, kuten Lempeästi hullu kirjoitti kohdassa ”Puutarhaa pitkäperjantaina”.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Eva-Lena Larsson ja Kennert Danielsson
Kirja: Viirun puuhakirja
Kustantaja: Tammi (2005)

Mian arvio: ***

Muistan aina

Neljä vuotta sitten, edellisenä iltana, minulta tuli lapsivesi viisi viikkoa etuajassa. En ollut valmistautunut synnytykseen millään lailla, sillä suunniteltu sektio oli varattu parin viikon päähän. Lähdimme TYKS:iin ilman varusteita, otin ainoastaan mukaani tämän kirjan. Jouduin osastolle perjantai-iltana ja aloitin lukemisen. Lauantai-aamuna olin pienen pojan äiti. Jouduimme viettämään monta päivää sairaalassa varmuuden vuoksi. Onneksi kaikki oli hyvin, mutta päivät olivat pitkiä. Tämä kiireessä mukaan otettu kirja auttoi minua monella tavalla.

Takakannen teksti: Something strange and terrible is happening deep in the oceans. Tides and currents are shifting, normally peaceful creatures are attacking, ships are sinking, fishermen drowning. The world ecology is in crisis... and this is just the beginning.

Annan kirjalle neljä tähteä, mutta olosuhteet nostavat luokituksen viiteen. Onko teillä kirjoja, jotka muistatte aina?



Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Frank Schätzing
Kirja: The Swarm (Der Schwarm)
Kustantaja: Hodder (2006)

Mian arvio: **** + *

Huhtikuun tytöt

Tervetuloa Turkuun ja Reijo Mäen maailmaan, elokuvissa pyörii uusi Vares-dekkari Huhtikuun tytöt, joka perustuu Mäen samannimiseen kirjaan.*)

Tämä teksti kertoo kuitenkin toisista huhtikuun tytöistä. Lotty, Rose, Caroline ja rouva Fisher elävät 1920-luvun Lontoossa. Kaikki ovat omilla tahoillaan ja omista syistään tyytymättömiä elämäänsä. Ne asiat, jotka toiselle tuottavat ahdistusta, voivat toisesta olla tavoittelemisen arvoisia. Onko parempi että aviomies kyttää kaikkea tekemistä vai on niin välinpitämätön, että elää omaa elämäänsä. Entä onko parempi olla yksin ja yksinäinen vai olla seurapiirien vankina ja kadottaa itsensä ihailun loisteessa.

Elisabeth Russelin Lumottu huhtikuu tarjoaa ratkaisuksi rakkautta ja välittämistä. Kuulostaa kornilta, mutta eikö jossakin Paul Austerin kirjassa mies saanut tarkoitusta elämäänsä auttamalla muita? Toisaalta muiden auttaminen voi olla pakoa ankeasta arjesta: ”Hänellä ei ollut mitään, ei ketään omaa, jolle tuhlata itsensä. Köyhistä tuli hänen lapsiaan ja Jumalasta hänen rakkautensa kohde. Mikä saattoikaan olla onnellisempaa kuin tällainen elämä, hän joskus mietti itsekseen.” Teeskennelty onni ei voi poistaa pettymystä. Muutos on välttämätön ja se tulee lehti-ilmoituksen myötä: vuokrattavana huhtikuuksi pieni linna Italiassa. Tähän tilaisuuteen tartutaan syyllisyyden ja päättäväisyyden sekaisin tuntein.

Luen pari kertaa vuodessa tällaisen vanhanaikaisen naisten lukuromaanin, ja olen yllättynyt niiden tarkasta havainnoinnista mitä tulee ihmisten erilaisiin motiiveihin ja käyttäytymiseen. Toisaalta niiden kieltä ei voi verrata nykyaikaisiin kirjoihin, kuten esimerkiksi Marian Keyesin nokkelaan leikittelyyn (Keyesiä olen lukenut vain englanniksi). Russelin kirjassa kuvattiin englantilaista luokkayhteiskuntaa rivien välissä. En olisi osannut kiinnittää siihen huomiota, jollen olisi kuullut antropologi Kate Foxin kirjasta Watching the English. Siinä kuvataan, miten luokkayhteiskunta elää ja näkyy monin tavoin ihmisten elämässä tänäkin päivänä. Keskiluokkaisesta naisesta voi tulla kuningatar, mutta yläluokkaan pääsee vain syntymällä siihen.

Elisabeth Russel (1866-1941) tunnetaan nimellä Elizabeth von Armin, sillä hän meni naimisiin saksalaisen kreivin kanssa. Lasten kotiopettajana oli muuan E. M. Forster. Ensimmäinen kirja Elizabeth and Her German Garden (1898) oli menestys ja selittää Lumotussa huhtikuussa olevan kukkapaljouden. Kirjassa kuvaillaan kymmeniä ihania kukkia, pensaita ja puita, jotka kukkivat Italiassa huhtikuussa, ja itse asiassa haaveilin omasta puutarhasta samalla kun luin tätä kirjaa. Kreivin kuoltua Elisabeth meni naimisiin toisen kreivin (tai jaarlin) kanssa, joka sattui olemaan Bertrand Russelin veli. B. Russel oli matemaatikko ja filosofi ja vaikka mitä, mutta hänen elämäänsä en jaksa perehtyä. Sitä paitsi Elisabeth Russelin omassa elämässä oli käänteitä vaikka kuinka, siksi tuntuu kummalta, miten hän voi kuvata tylsyyttä niin hyvin.

Lumotusta huhtikuusta on tehty elokuva Enchanted April vuonna 1992. Filmi on kuvattu Portofinossa, Italian Rivieralla. Näitä elokuvia maiseman vaihtamisesta on viime vuosina ilmestynyt vaikka kuinka, on taloa Toscanassa ja viinitilaa Provencessa. Voisi melkein puhua tietystä lajityypistä.

*) Palautetta blogitekstistä: Kyl mää vallan kauhiast petyin ku luulin ett kyse o vares-kirjast mut sit puhutaanki forstereist ja russeleist. Aura-joest o jäät just lähteny joten kui kukka mihinkä toskanaan tai provinssiin eres kaipais.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Elisabeth Russel
Kirja: The Enchanted April (1922)
Kirja suomeksi: Lumottu huhtikuu
Suomentaja: "Englannin kielestä suomennettu"
Kustantaja: WSOY (1942)

Mian arvio: ***

Puutarhaa pitkäperjantaina

Lapsuuden pitkäperjantait olivat pitkiä ja tylsiä. Ilma oli aina huono, kavereiden luona ei sopinut vierailla, eikä telkkarista tullut mitään ohjelmaa hartaiden laulujen lisäksi. Nykyään pitkäperjantai on tällaiselle maallistuneelle henkilölle erinomainen päivä istua sohvalla ja lukea sekä viettää aikaa läheisten kanssa. Eikä harmita yhtään, vaikka sataa rakeita, tuulee rankasti tai vihmoo vettä. Kunhan on sohva, kirja ja villasukat jalassa. Ja ehkä hieman takkatulta kruunaamaan lähes täydellisyyttä hipova lukuhetki.

Itse ajattelin  viettää pitkäperjantain puutarhakirjoja tutkimalla. Mielessä on pari puutarhaprojektia, joiden toteuttaminen vaatii kaltaiselleni puutarhanoviisille hieman taustatutkimuksen tekoa. On tarpeen ahmia lisää tietoa kasvien salaperäisestä elämästä. Koskaan ei voi tietää liikaa maaperästä, ilmansuunnista, lannoittamisesta, valotilanteesta tai muista puutarhan kukoistamisasteeseen vaikuttavista tekijöistä. Ja aina löytyy uutta tietoa omaan puutarhaa soveltuvista puista, pensaista ja koristekasveista.  Sitä paitsi meillä on kaksi erilaista kompostia, joiden sielunelämän selvittäminen on ihan oma juttunsa sekin.

Olen joskus saanut lahjaksi hauskan pienen kirjasen nimeltä Puutarhurin perinnetietoa. Tässä kirjassa esitellään monia edelleen toimivia vanhan kansan neuvoja. Kirja on brittiläistä alkuperää, joten siinä on aistittavissa mukavan marplemainen henki. Harmaahapsiset mestaripuutarhurit, kukoistavat kukkatarhat, teekutsut, ruusupensaat sekä kumisaappaat ponnahtavat kirjaa lukiessa mieleen. Kirjassa on monia viisaita, tosin ensisilmäyksellä oudolta kuulostavia neuvoja. Esimerkiksi kylvöajan määrittämisen suhteen kannattaa pitää mielessä seuravanlainen ohje.

Oikean kylvöajan saa selville vetämällä housut nilkkaan ja istahtamalla maahan.

Saattaisi herättää ainakin omassa naapurustossa ihmetystä, jos tätä neuvoa noudattaisi ihan kirjaimellisesti. Tässä neuvossa piilee kuitenkin totuuden siemen. Jos ei pysty istahtamaan maahan jäädyttämättä takamustaan, on maa vielä liian kylmää kasveillekin. Ken neuvoa kokeilee, kertokoon minulle.

Musta nauha hedelmäpuiden ja marjapensaiden ympärillä suojelee niitä linnuilta

Mustaa magiaa? Ei vaan rehellistä harhauttamista. Linnut eivät pysty tarkentamaan mustaan nauhaan, eivätkä riskeeraa henkeään lentämällä liian lähelle mahdollisesti vaarallista kohdetta. Sama pätee myös muovikäärmeeseen, jonka voi askarella linnunpelättimeksi vaikka vanhasta puutarhaletkusta. Muovikäärmeet kannattaa asettaa mutkalle suojeltavien istutusten lähettyville.

Banaaninkuoret, ihra, olut ja tee ovat mannaa kasveille

Ruusut pitävät fosfaattipitoisista banaaninkuorista. Niitä kannattaa ripotella ruusunjuurille ohuen maakerroksen alle. Toinen kukkivien ruusujen ystävä on, yllättävää kyllä, paistinrasva. Kaalit, ritarinkannukset ja salkoruusut rakastavat olutta. Teelehdet ja kahvinpurut ovat mainiona apuna hapanta maata rakastaville atsaleoille ja alppiruusuille. Kaada jäähtynyt kupillinen tai pannunpohjallinen mieluummin maahan kuin viemäriin.

Ja vanhat nahkakengät kannattaa muuten kierrättää puutarhaan. Kumiosat, pohjat ja soljet ynnä muut maatumattomat osat kannattaa toki irrottaa ennen kierrätyspuuhia. Tosin nahkakengän lahoaminen on aika hidas prosessi, joten kengät kannattaa haudata jonnekin vähemmässä käytössä olevaan puutarhankolkkaan tai vaikka samaan istutuskuoppaan hedelmäpuun kanssa.

Sormet syyhyävät ja multa houkuttelee. Mahanpohjassa kutittaa. Pian se alkaa. Kotipuutarhurin paras aika. 

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Tips from the Old Gardeners

Koostanut: Duncan Crosbie

Kustantaja: Conari Press (2005)

Suomenkielinen nimi: Puutarhurin perinnetietoa

Suomentaja: Reetta Tilvis

Kustantaja: Kustannus Oy Arkki (2009)

Lempeästi hullu arvio:  Mustan mullan arvoinen

Numerot vastaan sanat

Olen Margaret Atwoodin suhteen ihan neitsyt, sillä Oryx ja Crake on ensimmäinen Atwoodini. Tiedän toki, että Atwood kuuluu vakavasti otettaviin kirjailijoihin, mutta ehkä juuri sen takia olen vältellyt kyseistä kirjailijaa.  Kriitikkoystävällisten kirjailijoiden kirjat ovat välillä kokemattomille, ei-kriitikon silmille liikaa. Tiedättehän sellaiset kirjat, joita pitää tahkoa väkisin ja joita ei oikein ymmärrä. Sellaisiakin on.

Olen kuitenkin iloinen, että tämä kirja tarttui kirpputorilta mukaani. Ja vielä iloisempi olen siitä, että tartuin luku-urakkaan lähes saman tien ja tulin tutustuneeksi Margaret Atwoodiin. Luin muuten kirjan yhdessä hujauksessa, parissa, kolmessa päivässä. Jos olisin ollut lomalla, olisin varmaan lukenut opuksen yhdeltä istumalta. Hievahtamatta.

Aiheeltaan kirja ei ole niitä iloisimpia. On ilmastonmuutosta, geeniteknologiaa, brutaalia tosi-TV:tä, ahneutta ja megalomaniaa. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa on kaksi aikatasoa. Varhaisemmassa aikatasossa maailma on jakautunut  huipputeknologisiin Piireihin ja rappeutuneesiin rahvaanmaihin. Rahvaanmaissa asuvat ne, joita onni ei ole suosinut. Rahvaanmaa on kuin Gomorra: väkivaltainen, rietas ja likainen. Aidatut ja tarkkaan vartioidut Piirit taas ovat kuin omia irrallisia kupliaan, joissa elämä on kaunista ja suljettua eli parhaimmillaan ihanaa. Vaikka vastaääniäkin toki kuuluu. Piireissä aivoista parhaimmat on valjastettu uusien  geeniteknologisten keksintöjen kehittämiseen. Jättimäisten aivoriihien ansiosta kuolemattomuus odottaa ainakin niitä Piireissä eläviä, jotka kykenevät maksamaan. Rahvaanmaiden asukkaat ovat tieteellisten kokeilujen koekaniineja, jotka maksavat muiden suorittamista kokeiluista hengellään.

Myöhemmässä aikatasossa kaikki on mennyt penkin alle ja geeniteknologia on karannut käsistä. Kohtalokkaat taudit jylläävät. Geeniteknologiset kokeilut ovat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Ei ole ihmiskunnan selviytymisen kannalta hyvä juttu, kun esimerkiksi ihmisten elintehtaiksi kehitetyt geenisiat eli gemakot ovatkin huippuälykkäitä saalistajia, joilla on lähes ihmisen aivot. Tai mitä sanoisitte, jos vastaanne tulisi sihisevä kyyrotta, joka on yhdistelmä kyyn myrkkyhampaita ja rottien selviytymiskykyä ja oveluutta? Minä juoksisin pakoon, vaikka sitten supermyrskyyn.

Päähenkilö Lumimies, entiseltä nimeltään Johnny on päätynyt Piiristä erinäisten vaiheiden kautta rahvaanmaille. Johnny on kahden huipputieteilijän poika, jolle ei ole valitettavasti suotu numeerista älyä. Kirjallisesti lahjakas Johnny on toisen luokan kansalainen, koska hän hallitsee sanat, muttei numeroja. Toisin on hänen ystävänsä Craken laita. Crake on matemaattinen nero. Kylmän viileä ja pelottava. Yhdessä ystävykset kasvavat aikuisiksi, kunnes heidän tiensä erkanevat väistämättä, koska toinen on numeerisesti viisas ja toinen taas sanataituri. Crakesta tulee supertiedemies. Johnnysta väliinputoaja.

Oryx ja Crake on ahdistavasta aiheestaan huolimatta vapauttava lukukokemus. Ihmiskunnan tiedeuskovainen kilvoittelu osuu taas omaan nilkkaan. Vaikka luulemme hallitsevamme koko maailman, ei maailmaa voi sittenkään hallita. Elämä on shakkipeliä monimutkaisempaa. Vaihtoehtoja on lukemattomia ja näennäinen yhteensopivuus voi tuottaa odottamattomia vaikutuksia.  

Kirja kyseenalaistaa sokean tiedeuskon. Ehkei kaikkia rajoja ole sittenkään tarkoitettu ylitettäväksi. Eikä matematiikan avulla voida ihan kaikkea ratkaista. Kyllä sanojakin tarvitaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjalija: Margaret Atwood

Nimi: Oryx and Crake

Kustantaja: McClelland and Stewart (2003)

Suomenkielinen nimi: Oryx ja Crake

Suomentaja: Kristiina Drews

Kustantaja: Otava (2003)

Lempeästi hullu arvio: ****

Pyytämättä, yllättäen

Koska luolasukellus ja muut seikkailut ovat lähellä kotirouvan sydäntäni, kävin katsomassa Sanctum-elokuvan. Siinä joukko tutkijoita jää jumiin valtavaan luolasysteemiin, jossa maanalainen joki virtaa mereen. Älkää valittako minulle henkilöiden tai tapahtumien ennalta-arvattavuudesta, Sanctum oli juuri sitä mitä menin hakemaan, paitsi että siinä hoettiin Coleridgen runoa Kublai Khanista. En harrasta runoutta, mutta jos törmään hyvään runoon, se voi jäädä mieleeni vuosikausiksi. Nyt mielessäni pyörii tämä:

In Xanadu did Kubla Khan
A stately pleasure-dome decree:
Where Alph, the sacred river, ran
Through caverns measureless to man
Down to a sunless sea.

En löytänyt suomennosta tähän hätään, ja sitä paitsi tämä on parempi englanniksi. Samuel Taylor Coleridgestä (1772-1834) löytyy paljon tietoa, sillä hän oli yksi englantilaisen romantiikan perustajia. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun minulle käy näin. Lara Croft: Tomb Raider –elokuvassa törmäsin Willian Blaken (1757-1827) runoon. En muista oliko kyse ensimmäisestä vai toisesta elokuvasta, mutta runon muistan edelleen:

Nähdä maailma hiekanjyvässä
Ja villikukkasessa taivas
Pitää äärettömyyttä kämmenellä
Ja elää ikuisuus hetkessä.

Tästä on monia suomennoksia, mutta näin minä sen muistan. Pitäisikö action-elokuvissa olla varoitus: elokuva sisältää runoutta, joten älkää nollatko aivojanne, muuten runonpätkä asettuu sinne. Eikä lähde pois.

Dickensiä ja mysteereitä, olkaa hyvä

Pidän historiallista mysteereistä. Mielenkiintoinen ajankuva yhdistettynä taidokkaaseen juoneen on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Olen erityisen heikkona viktoriaaniseen ajanjaksoon ja Lontooseen. Tässä ajassa ja paikassa on jotain kiehtovan ristiriitaista. Kyse on ajasta, jota määrittävät äärimmäisen tarkat käytöskoodit, pidättyväisyys ja suoranainen yltiömoraalisuus ja toisaalta taas pinnan alla kuohuvat tunteet, intohimot ja sisäiset konfliktit, riippuvuudet sekä luokkaerot. Ja kyse on paikasta, joka on yhtä ristiriitainen kuin siellä asuvat ihmisetkin. Lontoota kansoittavat paitsi kukkean pidättyvä yläluokka myös pidäkkeetön, rutiköyhä ja lohduton työväenluokka. Ja kun nämä kaikki kohtaavat, on lopputuloksena useimmiten traagisia kohtaloita, yhteentörmäyksiä ja suurta draamaa.

Matthew Pearlin The Last Dickens on historiallisen mysteerilajityypin suoraviivainen edustaja. Pearlin kirja sijoittuu vuoteen 1870. Ajan suurin kirjailija Charles Dickens on juuri kuollut ja jättänyt jälkeensä keskeneräisen teoksen, oopiuminhuuruisen The Mystery of Edwin Droodin. Dickensin amerikkalaisen kustantamon nuorempi osakas James R. Osgood päättää selvittää Droodin arvoituksen ja etsiä käsiinsä  Dickensin mahdollisesti kirjaa varten kirjoittamat viimeiset kappaleet. Tämä vie Osgoodin ja kirjanpitäjä Rebecca Sandin Englantiin. Matkaan mahtuu oopiumia, petollisia henkilöitä, kustantamojen välistä veristä kilpailua, hermoheikkoutta sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Seurataanpa kirjassa myös edesmenneen Dickensin viimeistä esiintymismatkaa Yhdysvaltoihin vuona 1867.

Pearlin kirja ei ole paras lukemani historiallinen mysteeri, mutta ei se missään nimessä huonokaan ole. Kirjaa voisi luonnehtia kirjalliseksi huikopalaksi, joka viihdyttää mukavasti, mutta jättää vielä nälkäiseksi. Kirja on kuitenkin aiheeltaan äärimmäisen kiinnostava, koska samaa aihetta on sivuttu hieman eri näkökulmasta toisessakin kirjassa, nimittäin Dan Simmonsin Droodissa. Simmonsin järkälemäinen Drood on goottilaisiin mittasuhteisiin kasvava teos, joka pitää otteessaan, vaikka sortuukin lähes omaan massiivisuutensa. Siinä missä Pearlin viktoriana on melko kevyttä, hiukan jännittävää ja aika sisäsiistiä, on Simmonsin versio samasta aiheesta laudanum-höyryistä, ryöppyävää sekä epäluotettavan kertojahahmonsa, kirjailija Wilkie Collinsin vuoksi täysin vainoharhaista. Jos Pearlin kirja on kuin kevyt välipala, on Simmonsin Drood raskas, mutta herkullinen pääsiäisateria, alku-, pää- ja jälkiruokineen.

Kumpaakin kirjaa yhdistää Edwin Drood, Dickensin keskeneräiseksi jäänyt teos, joka on edelleen suuri kirjallinen mysteeri. Toinen yhdistävä tekijä on tietysti Charles Dickens, aikansa supertähti, jonka lukuesityksiin muuten jonotettiin lähes verissä päin ja yötä myöten. Ja jos luulitte, että pääsylipuilla keinottelu on nykyajan ilmiöitä, niin väärässä olette. Kyllä sitä ennenkin osattiin vetää välistä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailija: Matthew Pearl / Dan Simmons

Nimi: The Last Dickens / Drood

Kustantaja: Random House (2009) / Little, Brown & Company (2009)

Lempeästi hullu arvio **^1/2/****

Kauneinta musiikkia

Kevätväsymys vaivaa edelleen. Tiedätte varmasti sen tunteen kun herää keskellä yötä ja kuvittelee että on aamu, kun on jo nukkunut niin pitkään. Minä herään tällä tavoin kello 22:45...

Tästä syystä en pääse kirjassani (Howard Jacobsonin "The Finkler Question") eteenpäin, en sitten millään, vaikka alku on oikein lupaava. Itse asiassa olen aloittanut kirjan jo useampaan kertaan, koska olen halunnut päästä takaisin tunnelmaan taukopäivien jälkeen.

Tästä tuli kuitenkin mieleeni kysymys kirjan aloitussanoista. Kirjan ensimmäiset virkkeet luovat tunnelman, virittävät odotukset, ja saattavat vaikuttaa ratkaisevasti lukupäätökseen. "The Finkler Questionin" tunnelma muistuttaa minua kovasti Ian McEwanin "Saturdaysta". En tiedä lunastaako kirja suuret odotukset (McEwan on lempikirjailijoitani), mutta ainakin jaksan aloittaa sen aina uudestaan.

Omissa lukukokemuksissani on aloituskappaleissa yksi ylitse muiden. Toni Morrison on ehdoton suosikkikirjailijani, ja kirjassa "The Jazz" on loistava, kerrassaan mahtava, ensimmäinen kappale. Se kertoo kirjan teeman, esittelee hahmot, ja antaa äänialan ja rytmin koko tarinalle. Mutta samalla se voisi olla pienoisnovelli itsessään!

Sth, I know that woman. She used to live with a flock of birds on Lenox Avenue. Know her husband, too. He fell for an eighteen-year-old girl with one of those deepdown, spooky loves that made him so sad and happy he shot her just to keep the feeling going. When the woman, her name is Violet, went to the funeral to see the girl and to cut her dead face they threw her to the floor and out of the church. She ran, then, through all that snow, and when she got back to her apartment she took the birds from their cages and set them out the windows to freeze or fly, including the parrot that said, "I love you."

Kaunista. Traagista. Kuten koko kirja: sydäntäsärkevää musiikkia 1920-luvun Harlemista. En tunne jazz-musiikkia, mutta Morrisonin sanat menevät suoraan sisimpään, kuin kaunein sävelkulku toisensa perään, ilman hengähdystaukoja.



Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Toni Morrison
Nimi: Jazz
Kustantaja: Alfred A. Knopf (1992)

Asteriinan arvio: *****

Taiteilijaelämäkerrat puntarissa

Henkilövaa´alla punnittuna Bertel Hintzen kirja Albert Edelfelt (1953) painaa 1,9 kg ja Onni Okkosen kirja A. Gallen-Kallela - Elämä ja taide (1949) painaa 2,4 kg. Onneksi olin lukenut kummastakin taiteilijasta kevyemmän teoksen, sillä kävin Ateneumissa katsomassa Arjen sankarit - Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875-1918. En odottanut näyttelyltä paljoa, mutta sen ripustus oli hienoin koskaan näkemäni. Esillepano antoi tauluille niin paljon lisää merkitystä, että tuntui kuin olisi itse sukeltanut tuohon aikakauteen. (Näyttely on avoinna 15.5.2011 saakka, suosittelen.)

Näyttelyä täydentää naturalismia suomalaisessa kirjallisuudessa esittelevä kokonaisuus, johon en ehtinyt perehtyä, sillä olin perheen kanssa liikenteessä. Nopeasti tarkasteltuna sieltä löytyi kiinnostavia näkökulmia langenneiden naisten kohtaloihin. Ja silloin langettiin siellä sun täällä, tai ainakin siitä kirjoitettiin paljon.

Minulla on tapana lukea taiteilijaelämäkerta ennen näyttelyä ja se on osoittautunut oivaksi tavaksi saada näyttelystä paljon irti. Museot tarjoavat katselijoille kaikenlaisia apuvälineitä kuulokkeista ja monisteista alkaen, mutta minusta ne pilaavat tunnelman. Näyttelyjulkaisut taas on tarkoitettu kotona muisteluun, niiden selailu oikeiden taulujen keskellä on älytöntä. Ongelma taiteilijaelämäkertojen, kuten muidenkin kirjojen kohdalla on se, että usein on sattuman kauppaa, minkälaisen kirjan valitsee.

Olin lukenut Edelfeltistä ja Gallen-Kallelasta jo vuosia sitten. Anna Kortelaisen Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002) kuulostaa hyvältä viihteeltä ja sen takakannen teksti vihjailee ja lupailee kaikenlaista kokotin lailla. Kyse on kuitenkin vain tiedonsirpaleiden perässä matkustavan Kortelaisen muistiinpanoista, jotka eivät johda minnekään. Kun olen seurannut Kortelaisen myöhempää tuotantoa, minulla on käsitys, että hänessä on ainesta paljon enempään. Harmi vain, ettei Virginiessä ollut ainesta, joten kannattiko siitä mitään kirjaa edes kirjoittaa.

Janne Gallen-Kallela-Sirénin Minä palaan jalanjäljilleni - Akseli Gallen-Kallelan elämä ja taide (2002) on melko raskas teos niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Jos pitää yksittäisten taideteosten analysoimisesta, kuten minä pidän, tämä kirja on hyvä katsaus Gallen-Kallelan koko tuotantoon. Tämän jälkeen et sinäkään katso Poikaa ja varista huomaamatta taulun yläreunassa olevaa suolaheinää, josta lähtee katsetta ohjaava diagonaaliviiva pojan vartalon läpi pisteeseen, jossa pojan jalkapohjan kaari kohtaa maanpinnan.

Gallen-Kallela-Sirénin kirjan takakannessa kerrotaan, että kirjoittaja haluaa oikaista väärinkäsityksiä.Olen monissa elämäkerroissa törmännyt jonkinlaiseen tarkoitushakuisuuteen, mutta tässä kirjassa se on jo kiusallista. Gallen-Kallelan suvun välirikko tulee esille myös monessa sellaisessa kohdassa, jossa se ei kuulu asiaan. Tämä piilotettu agenda pilaa muuten sujuvasti etenevän kerronnan. Suvun toista näkökulmaa edustaa Kirsti Gallen-Kallelan kirjoittama kirja Isäni Akseli Gallen-Kallela (1964), mutta sitä en enää jaksanut lukea. Tarpeeksi yhdestä suvusta, mutta taulut ovat hienoja. Varsinkin livenä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Virginie! / Minä palaan jalanjäljilleni
Kirjoittaja: Anna Kortelainen / Janne Gallen-Kallela-Sirén
Kustantaja: Tammi (2002) / Otava (2002)

Mian arvio: * / ***

Vanhus ja meri

sekä yksi pieni poika (sillä äiti ja isä ovat aina töissä tai väsyneitä).

Oskarin venekirjassa Oskari-poika tutustuu vaarinsa opastamana veneilyn ihmeelliseen maailmaan. Vaari kertoo seikkailuista maailman merillä ja satamissa. Oskari kuuntelee juttuja innoissaan, vaikka isä on kertonut, että vaari oli töissä ruotsinlaivalla kokkina. Mutta ehkä vaari ei ole kertonut isälle kaikkea... ja juuri tällainen inhimillisyys tekee tästä lastenkirjasta kiinnostavan myös aikuisille. Aleksi Bardyn teksti on mainiota ja Ville Salomaan kuvitus hienoa.

Oskarin venekirja alkaa talvella, kun Oskari ja vaari menevät yhdessä venenäyttelyyn. Oikeassa elämässä veimme lapset tämän kirjan takia Helsingin venenäyttelyyn viime helmikuussa. Nyt olemme käyneet läheisessä venevalkamassa katsomassa talviteloilla olevia veneitä, niin kirjassakin tehdään. Kohta on kevätkunnostuksen aika.

Oskarin venekirja on meillä vielä kesken, sillä olemme juuttuneet opettelemaan purjehduskilpailun lippuviestejä. Pelastusliivit pakolliset! Minuutti lähtöön! Merirosvoja radalla! Meillä on vielä edessä veneilyyn liittyvä kesä ja syksy, mutta voin jo nyt varmuudella antaa Oskarin venekirjalle viisi tähteä (varsinkin kun olen itse lukenut kirjan salaa loppuun).



Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Aleksi Bardy
Nimi: Oskarin venekirja
Kuvitus: Ville Salomaa
Kustantaja: Nemo (2009)

Mian arvio: *****

Vakavasti otettava hiiri

Ei kai pitäisi kirjoittaa keskeneräisestä kirjasta, mutta kun on ihan pakko. Kyseessä on amerikkalaisen E.B. Whiten lastenkirja Stuart Little. Tämä lastenkirjallisuuden klassikko on sen verran miellyttävä tuttavuus, että yhteisiä lukuhetkiä Stuartin ja hänen perheensä kanssa tulee jo etukäteen ikävä. 

Kirja kertoo Stuart-hiirestä, joka syntyy tavallisen newyorkilaisen ihmisperheen toiseksi pojaksi. Viisisenttinen Stuart on kuitenkin perheensä suuresti rakastama veijari, joka pukeutuu herrasmiesmäisesti pukuun ja nukkuu pikkiriikkisessä vuoteessa.  Tämän sivistyneen herrashiiren pienuudesta on sekä hyötyä että haittaa. Stuart mahtuu harvinaisen moneen paikkaan ja voi piiloutua vaikka housunlahkeeseen. Toisaalta hankaliin tilanteisiin joutuu näemmä väistämättä, vaikka olisi kuinka pienikokoinen.

E.B. Whiten kirjassa on sellaista vanhan ajan viehätystä, mutta Stuart Little on myös moderni kirja. Teot puhuvat puolestaan, eikä koolla, rodulla tai erilaisuudella ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Jokainen meistä voi yltää itseään suurempiin tekoihin. Pieni hiirikin.

Lastenkirjat ovat kirjallisuudessa valitettavan usein lapsipuolen asemassa. Muistan ikuisesti, kun nyrpeä kirjallisuuskriitikko ilmoitti kirjallisuusvisassa hyvin ylpeänä, ettei todellakaan ole lukenut Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä, koska lukee pelkästään vakavaa kaunokirjallisuutta.  Omapahan on asiansa, mutta väitän, että kyseinen kirjallisuuskriitikko menetti ennakkoluuloisen asenteensa vuoksi yhden viime vuosisadan parhaimmista kuolemaa käsittelevistä kirjoista. Tämä on toki puhtaasti oma maallikkomainen näkemykseni.

Silti kummastuttaa, miksei lastenkirjallisuuteen suhtauduta vakavasti? Mikä tekee lastenkirjallisuudesta aikuisten silmissä jotenkin heikompaa tai vähempiarvoisempaa? Johtuuko se kenties kohderyhmästä? Lapsethan ovat lapsellisia, joten lastenkirjatkin ovat kenties väistämättä lapsellisia. Ontuva ja tylsämielinen päätelmä, mutta sellaisiahan me aikuiset pahimmillaan olemme. Kysykää vaikka lapsiltanne.

Ennen kuin päätän pohdintani tältä erää on ihan pakko kysyä, vaikket vastaisikaan. Mikä lastenkirja on viime aikoina kolahtanut? Ja miksi?

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: E.B. White

Nimi: Stuart Little

Kustantaja: Harper & Row (1945)

Kuvitus: Garth Williams

Suomenkielinen nimi: Stuart Little

Suomentaja: Päivi Heininen

Kustantaja: Art House (2000)

Lempeästi hullu arvio: kesken

Myyttinen Afrikka

Meillä pelataan Afrikan tähteä. Eihän tämä lukemiseen liity, mutta lapsuuteen kylläkin. Ja minulla lapsuuteen liittyy vahvasti lukeminen. Eli siksi siis Afrikan tähti.

Tämä intomielinen uusi harrastus sai alkunsa pari viikkoa sitten, kun olimme ystävien luona kylässä. Jälkikasvu pelasi ihan ensimmäistä kertaa Afrikan tähteä. Ja siitä se sitten alkoi. Afrikan valloitus. Hankimme pelin sittemmin kotiin ja nyt sitä on pelattu. Ja pelattu. Ja pelattu. Ja aina vaan uudelleen. Smaragdit, topaasit ja rubiinit. Rosvot ja hevosenkengät. Afrikka maitse, meritse ja ilmateitse. Sukupolvesta toiseen.

Ei siinä mitään. Hauska pelihän se on. Ihan klassikko. Ja oppiipa lapsi Timbuktun, Tangierin ja St. Helenan sekä muut myyttiset maantieteelliset kohteet. Minä toivoin aina pääseväni Timbuktuun, vaikka epäilinkin pitkään, että tokkopa sitä on edes olemassa.

Afrikasta tulee mieleeni Sven Lindqvistin mainio teos, Aavikkosukeltajat. Tämä pohdiskeleva matkakertomus kertoo toteutuneesta lapsuudenunelmasta, matkasta halki Saharan. Runollinen ja viipyilevä matka läpi hiekka-aavikon teki minuun aikoinani suuren vaikutuksen. Lukemisesta on viitisentoista vuotta aikaa, mutta silti tämä kirja palautuu tunnelmina mieleeni. Kuivuus, karut maisemat, hiekka ja eloonjääminen. Täällä jokainen vesipisara on aarre. Ehkä meillä on jotain opittavaa Afrikasta ja afrikkalaisilta?

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjalija: Sven Lindqvist

Nimi: Ökendykarna (1990)

Kustantaja: Albert Bonniers Förlag AB

Suomenkielinen nimi: Aavikkosukeltajat

Suomentaja: Antero Tiusanen

Kustantaja: Pequod (1997)

Lempeästi hullu arvio: *****

Haukotuksen parantava voima

Kirjassa How God Changes Your Brain ("Kuinka Jumala muuttaa aivojasi", Andrew Newberg & Mark Robert Waldman) johtava neurofysiologi kertoo uusista tutkimuksista, joiden mukaan meditointi (uskonnollinen taikka ei) on terveellistä. Vain 12 minuutin päivittäinen meditointi paransi koehenkilöiden keskittymiskykyä ja muistia jo 8 viikon aikana, ja näiden aivokuvissa voidaan nähdä kuinka tietyt, samat osat aivoista rentoutuvat ja toiset aktivoituvat mietiskelyn aikana (kuten myös niin katolisten nunnien rukoilun kuin buddhalaisten munkkienkin meditoinnissa).
Kirjan kirjoittajakaksikosta toinen on ateisti, toinen kristitty, ja heidän mielestään kirjassa esitellyt tulokset ovat relevantteja aivan kaikille ihmisille, uskontoon tai maailmankatsomukseen katsomatta. Meditointi vahvistaa pysyvästi aivoissa alueita, jotka vähentävät ahdistusta ja masennusta, lisäävät sosiaalisia kykyjä ja empatiaa, ja parantavat kognitiivisia ja älyllisiä toimintoja. (Nämä aivojen eri osa-alueet esitellään kirjassa, ja ote on muutenkin melko tieteellinen.)
Kirjassa listataan 8 parasta tapaa kehittää aivojaan (mukana listalla ei ole ravinto eikä riittävä uni, näistä on muussa kirjallisuudessa enemmän), käänteisessä tärkeysjärjestyksessä:
8. Hymyily
Vaikka aihetta hymyilyyn ei olisikaan, toiminto auttaa pitämään aivot positiivisessa mielentilassa. Lisäksi muut ihmiset kohtelevat hymyilijää vastaavasti ystävällisemmin ja anteliaammin. Kun hymyilee kassajonossa tai hississä, myös ympärillä olevat ihmiset rentoutuvat.
7. Älyllinen aktiivisuus
Melko itsestään selvää, että aivojen käyttäminen pitää ne kunnossa. Muistiharjoitukset, strategiapelit, nopeutta vaativat tehtävät: mitä vaativampia, sen parempi. Erityisesti vanhempien ihmisten kannattaa lukea paljon, opiskella, jne.
6. Tietoinen rentoutus
Tarkoitus on käydä ajatuksella läpi kaikki ruumiinosat, ja vähentää lihasjännitystä. Miellyttävä musiikki nopeuttaa rentoutumista. Myös yksinkertainen, toistuva, itselle miellyttävä ja merkityksellinen toiminto voi saattaa syvään rentoustilaan, esimerkiksi neulominen, instrumentin soittaminen tai liikuntasuoritus.
5. Haukottelu
Vahvistaa aivoissa alueita, jotka liittyvät huomiointikykyyn ja empatiaan. Haukottelu rentouttaa hetkessä, ja lisäksi se tekee valppaaksi ja keskittyneeksi nopeammin kuin mikään meditointitekniikka. Haukottelu mm. alentaa stressiä, parantaa lihaskontrollia ja lisää mielihyvän tunnetta.
4. Meditointi
Meditoinnin aikana vapautuu stressinvastaisia hormoneja ja neurokemikaaleja, sekä dopamiinia ja serotoniinia, jotka lisäävät mielihyvää ja vähentävät masennusta. Noin 20-60 minuutin päivittäinen mietiskely auttaa keskittymään, parantaa muistia ja lisää fyysistä ja henkistä hyvinvointia.
3. Aerobinen liikunta
Liikunta vahvistaa niin aivoja kuin kroppaakin. Jos olet iältäsi 18-90, liikunta pidentää elinikääsi. Ja mitä rankempaa liikunta on, sen parempi. Liikunta voidaan myös nähdä eräänlaisena meditaationa, koska se vaatii pitkäaikaista keskittymistä ja määrätietoista vartalonhallintaa ja hengittämistä. Liikunta rentouttaa ja lisää myös henkistä hyvinvointia.
2. Keskustelu muiden kanssa
Kieli ja ihmisaivot ovat kehittyneet yhdessä, ja kielellisten kykyjen harjoittaminen on tärkeää aivojen toiminnan kannalta. Dialogi edellyttää sosiaalista kanssakäymistä, ja mitä enemmän sosiaalisia sidoksia meillä on, sitä vähemmän kognitiiviset kykymme heikkenevät iän myötä. Kannattaa keskustella abstrakteista aiheista kuten harmonia ja maailmanrauha, ja pohtia vaikka evoluutiota ja tulevaa vuosisataa. Tärkeää on kuitenkin pidättäytyä riitelystä ja vihaisesta väittelystä, jotka puolestaan lisäävät stressiä ja ovat haitallisia aivoille.
1. Usko
Olipa uskon kohde mikä tahansa, se lisää toivoa, optimismia ja luottamusta positiiviseen tulevaisuuteen. Uskonasioissa ei ole varmoja totuuksia, mutta tunnetusti positiivisuus esimerkiksi lumelääkkeiden muodossa voi parantaa. Mayo Clinicin tutkimusten mukaan positiivinen ajattelu vähentää stressiä, auttaa vastustamaan flunssia, alentaa verisuonitautien riskiä ja parantaa toimintakykyä vaikeina aikoina.

Kirjassa opastetaan yksityiskohtaisesti meditointiin ja rentoutustekniikoihin. Paljon tilaa annetaan myös niin sanotulle lempeälle kommunikaatiolle (compassionate communication), jonka avulla voidaan ratkaista ristiriitatilanteita, lähentyä ja ymmärtää muita ihmisiä, ja kohdata perheenjäseniä syvemmällä tasolla. Yksi tärkeistä neuvoista on hengittää syvään, kuunnella paljon, ja puhua vähän. [Hah, tämän kun muistaisi!]
Lisäksi kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa uskonnonvastaisuudesta; aiheesta, josta on viime aikoina julkaistu paljon kirjoja, bestsellereitäkin (mm. Richard Dawkins, Sam Harris, Christopher Hitchens). Näissä pidetään uskontoa terveydelle haitallisena, mutta Newbergin ja Waldmanin psykologiset, sosiologiset ja neurofysiologiset tutkimukset antavat aivan päinvastaisia tuloksia. Heidän mukaansa ongelma ei ole uskonto, vaan autoritäärisyys yhdistettynä haluun pakottaa muut hyväksymään oma ideologia. 1900-luvulla kymmeniä miljoonia ihmisiä on tapettu epäuskonnollisten ja uskonnonvastaisten hallintotapojen käsissä, ja paljon vähemmän autoritäärisen jumalan nimissä. (Jopa puolella itsemurhapommittajista on ollut puhtaasti poliittinen tai sosiaalinen motivaatio.) Kuitenkin niin uskonnollisilla kuin poliittisillakin organisaatioilla voi olla varjopuolensa, etenkin silloin kun niiden kannattajien mukaan on olemassa vain yksi absoluuttinen totuus. Kun tällaiset yksilöt lyöttäytyvät yhteen, syntyy alitajuisesti "me vastaan muut" -ajattelutapa, joka neurologisesti synnyttää pelkoa ja vihaa toisinajattelevia kohtaan. Ja neurofysiologisesti on todistettu, että kun kohtaamme vihaiset kasvot tai kuulemme vihaisia sanoja, aivomme alkavat synnyttää stressikemikaaleja, jotta voimme taistella tai paeta. Viha synnyttää vihaa, ja mitä vihaisemmaksi ihmisryhmä tulee, sitä todennäköisempää on väkivalta. Viime vuosikymmeninä pelkoon pohjautuvat ääriuskonnot ja poliittiset ryhmittymät ovat kasvattaneet voimaansa ja suosiotaan, ja vaikka niiden määrä onkin ollut vähenemään päin, monien kansainvälisten johtohahmojen mielestä jotkin näistä fundamentalistiryhmistä ovat aitoja uhkia maailmanrauhalle. Tämän kirjan kirjoittajien mukaan vihollinen ei ole uskonto, vaan viha, vihamielisyys, suvaitsemattomuus, separatismi, ääri-idealismi ja ennakkoluuloinen pelko - olipa se maallista, uskonnollista tai poliittista. (Fundamentalismia voidaan parhaiten kitkeä koulutuksen avulla, ja esittämällä muita ideoita: mitä enemmän henkilö kuulee, lukee ja ajattelee muita ideoita, sitä enemmän ne juurtuvat mieleen, ja ajan kanssa epäluottamus toisin ajattelevia kohtaan alkaa vähentyä.)
Niin ja siitä haukottelusta vielä: hengitä syvään ja haukottele, vaikkei siltä tuntuisikaan. Noin 5 tai 6 tekohaukotuksen jälkeen alkaa varmasti haukotuttaa aivan oikeasti. Haukottele 12-15 kertaa ja pidä muutaman sekunnin tauko näiden välissä. Haukottele ennen tärkeää koetta tai kokousta, tai jos joudut vaikeaan tilanteeseen. Aerobisen liikunnan aikana haukottelu lisää motorista koordinaatiota.
Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Andrew Newberg & Mark Robert Waldman
Nimi: How God Changes Your Brain
Kustantaja: Ballantine Books (2009)
Asteriinan arvio: ***

Gettojen nörtti

En tiennyt mitään Dominikaanisesta tasavallasta tai sen kansakunnan eriskummallisesta mielenlaadusta aloittaessani lukemaan Junot Diazin kirjaa Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä. Nyt tiedän. Tiedän esimerkiksi, että dominikaanisen mittapuun mukaan miestä arvotetaan puhtaasti naisenkaatokyvyn mukaan. Jos  mies ei kaada naisia, hän ei voi olla dominikaani. Dominikaaninainen taas on omien kurviensa summa. Mitä enemmän kurveja, sitä enemmän nainen on Nainen. Ja jos nainen ei ole kurvikkaan seksikäs, on häntä syytä epäillä jonkin muun kansallisuuden edustajaksi. Kirjan perusteella tiedän myös, että dominikaanisessa kansanperinteessä liikkuu kirous ”fukú”, johon ei ole tehokasta vastalääkettä ja joka koskettaa sen vainoamia perheitä sukupolvesta toiseen.

Newjerseyläinen Oscar on nörtin perikuva, mutta samalla myös puhdas dominikaani, joka haluaa naisia. Tosi paljon naisia. Tai edes yhden naisen. Että jos edes kerran saisi leipoa kunnon ”mujerea”. Se tekisi Oscar-paran onnelliseksi. Mutta kohtalo ei ole ollut Oscarille suopea. On raakaa kasvaa ylipainoiseksi nörtiksi, joka ei kykene kaatamaan naisia kuin omissa fantasioissaan. Ja näitä fantasioita Oscarilla kyllä riittää. Mutta on yhtä lailla katalaa syntyä perheeseen, jota vainoaa dominikaaninen yleismaailmallinen kirous, fukú. Fukún merkitsemän perheen vesa ei voi mitenkään onnistua täyttämään dominikaanisen miehen mittaa, saati tulla onnelliseksi.

Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä ei kerro pelkästään Oscarista. Se kertoo myös Oscarin fukún vainoamasta perheestä: äidistä Belistä, Oscarin siskosta Lolasta, Belin tädistä la Incasta, Oscarin isoisästä Abelardista sekä Lolan ja Oscarin ystävästä Yuniorista. Kaikilla on omat arpensa, omituisuutensa ja kaikki ovat dominikaanisen kansanluonteensa orjia. Lisäksi kirja kertoo Rafael ”El Jefe” Trujillosta, yhdestä maailman viheliäisimmistä diktaattoreista. Trujillo piti Dominikaanista tasavaltaa rautapihdeissään 1930-luvulta aina salamurhaansa vuoteen 1961 asti. "El Jefessä" kulminoitui dominikaanien machismo. Hän kaatoi kaikki naiset ja raivasi tieltään kaikki miehet. Kunnes kuoli saatuaan kuulan kallonsa. Fukún aikaansaannosta sekin, kenties?

Junot Diazin Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä on kuin dominikaani. Yhtä aikaa hävytön, kepeä ja kurvikas. Tämä runsauden sarvi on myös surumielisen humoristinen kuvaus erilaisuudesta. Oscar ei ole kuten kaikki muut ja saa kärsiä siitä kohtuuttoman paljon. Diazin kieli on runsaan gonzoa, tarina rehevä ja henkilöhahmot värikkäitä. Taputukset Vuokko Aitosalolle, joka selviää erinomaisesti melko hankalasta tehtävästään teoksen suomentajana. Diazin kirja voitti  muuten Pulitzerin  vuonna 2008. Melko virkistävä valinta, sanoisin.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Junot Diaz

Nimi: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao (2007)

Suomenkielinen nimi: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä

Suomentaja: Vuokko Aitosalo

Kustantaja: Like (2008)

Lempeästi hullu arvio: ****

Ole yksilö

Eihän siinä hyvin käy, kun juoksee viidakossa ilman sisäelimiä. Katsoin muutama vuosi sitten amerikkalaista B-luokan kauhuelokuvaa, jossa länsimainen nuoriso matkusteli Brasiliassa. Koska nuoriso halusi löytää paikkoja, joissa muut turistit eivät ole käyneet, he päätyivät autioiden hiekkarantojen ja pienten kylien kautta viidakkoon elinkauppiaiden vangiksi. Ja eihän siinä sitten hyvin käynyt.

Tämä elokuva tuli mieleeni lukiessani Claudio Magrisin Tonavaa. Siinä kerrottiin itävaltalaisesta pikkuvirkamiehestä, joka luonnosteli vuonna 1829 matkakertomuksen. Tonavan purjehduksella virkamies valitti matkustajien ja miehistön mitättömyyttä. Hän kiinnitti huomionsa turisteihin, jotka halusivat nähdä koskemattomia paikkoja ja väittivät samaan hengenvetoon, että toiset turistit turmelevat nämä paikat. Kyseinen virkamies piti itseään ainoana todellisena matkailijana, jolla on yleviä tunteita ja joka yksin kykenee arvostamaan aitoa ja alkuperäistä.

Ja minä kun luulin, että matkailijoiden halu koskemattomiin paikkoihin keksittiin 1990-luvulla Alex Garlandin kirjassa The Beach. The Beach kertoo nuoresta reppumatkaajasta, Richardista, joka saa sattumalta Bangkokissa kartan Rannalle, nuorten matkailijoiden salaiselle saarelle, jossa harvat ja valitut elävät kuin paratiisissa. The Beach oli aikoinaan hyvin viihdyttävä ja Garlandin kirjoitustyyli on helppolukuista myös englanniksi. Garlandin kahta muuta kirjaa (The Tesseract 1998, The Coma 2004) en ole lukenut, mutta The Beachin voisin lukea uudestaan, vaikka sitten kun menen perheen kanssa Aurinkomatkalle.

Yksilöllisyyttä voi korostaa erilaisilla valinnoilla: mitä kirjoja luet, mitä puet päällesi, missä matkustat. Massaturismia voi tietenkin tarkastella monelta kantilta, ja siinä on sekä hyviä että huonoja puolia sekä luonnolle että ihmisille. Mutta jos ihmisen yksilöllisyys on kiinni pelkästään ulkoisista valinnoista, niin silloin on sisältä yhtä tyhjä kuin alussa kuvattu viidakkojuoksija.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Alex Garland
Nimi: The Beach
Kustantaja: Penguin Books (1997)

Mian arvio: ***