Ultrakirjailijan myhäelmä

Lempeästi Hullu suositteli juoksuhullulle Haruki Murakamin muistelmateosta "What I Talk About When I Talk About Running". Teos oli jo lukulistallani odottamassa, aihepiirinsä, mutta myös nerokkaan nimensä vuoksi: Raymond Carverin novellikokoelma "What We Talk About When We Talk About Love" teki minuun suuren vaikutuksen teini-iässä. Murakami on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta "Kafka on the Shore" odottaa lukuvuoroaan listallani (tämänkin kirjan nimi on erittäin houkutteleva).

Teos on hyvin erilainen kuin odotin. Murakamia pidetään Erittäin Tärkeänä Kirjailijana, hänen romaanejaan on palkittu ja käännetty ympäri maailmaa. Odotin seestyneen kirjailijan koottuja ajatuksia juoksemisesta, kirjoittamisesta ja elämästä. Kirja on kuitenkin ennemminkin hajanaisia myhäelmiä ja muisteloita juoksemisesta ja kaikesta sen ympäriltä. Lisäksi kirjailija suhtautuu itseensä ja sanoihinsa hämmästyttävän vaatimattomasti ja varoo laukomasta absoluuttisia totuuksia. Näin, vaikka hän on kirjoittanut 12 romaania, juoksee joka päivä kymmenen kilometriä ja on osallistunut paitsi ultramatkoille, myös triathloneille. Tällaiselta henkilöltä olisin paitsi odottanut saavani ohjeita, myös toivonut niitä.

Juoksuhullulle on toki hyvin lohduttavaa kuulla, että maratonilla myös ultrajuoksijaan sattuu. Ja että myös huippukirjailija joutuu tekemään lujasti töitä tekstiensä eteen. Ja että kuuttakymppiä lähestyessään voi vielä olla avoin uusille, innostaville tavoitteille ja haasteille, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta mitä kirjasta jäi käteen?
* Maratonien juoksemisessa ja kirjailijan ammatissa yhteistä on sisäinen motivaatio, tavoitteet, jotka eivät ole mitattavissa rahalla tai palkinnoilla (näitäkin toki voi harvoille olla tarjolla, mutta ne eivät ole ne aidoimmat insentiivit).
* Onnekkaita eivät ole ne, jotka voivat syödä mitä tahansa lihomatta, tai kirjailijat, joilla on synnynnäinen lahja tuottaa tekstiä. Onnekkaita ovat ne, jotka joutuvat tekemään töitä ylläpitääkseen kuntoaan ja kirjallisia taitojaan: vanhetessaan he ovat todennäköisemmin edelleen hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin ammatillisestikin, sillä he eivät ole koskaan tottuneet pääsemään helpolla.
* Kirjailijan tärkeimmät ominaisuudet ovat lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys. Kahta jälkimmäistä voi harjoittaa, samoin kuin lihaksiakin, treenaamalla päivittäin. Murakami sanoo oppineensa enimmän osan kirjoittamisesta juoksemalla päivittäin.
* Suurin osa juoksijoista ei juokse elääkseen pidempään, vaan eläkseen täysillä. Itsensä loppuun asti väsyttäminen omien rajojen mukaisesti on juoksemisen syvin olemus, ja elämän metafora. Ja Murakamille myös kirjoittamisen.
* Kirjoittaminen vaatii tietynlaisen myrkyn kaivamista syvältä sisimmästä, ja jaksaakseen tällaista työtä pitkään, täytyy olla muutoin erittäin terve.
* Ultramaratonin (100 kilometriä) juokseminen antaa uusia elementtejä itsetuntemukseen: näkemys omasta elämästä, sen värit ja muoto, muuttuvat.
* Kipu on kestävyysurheilun edellytys. Jos kipua ei olisi, kuka ikinä vaivautuisi osallistumaan triathlonille tai maratonille, jotka vaativat niin paljon aikaa ja energiaa? Juuri kipu on se syy, koska haluamme ylittää kivun ja kokea todella elävämme. "Pain is inevitable, suffering is optional."
* Kirjailijan toive hautakiven tekstiksi: "At Least He Never Walked".

Murakamin kuvaus kivuliaista kilometreistä ja maaliinpääsyn helpotuksesta on hyvin osuvaa, myös surkealle harrastelijalle, joka häviää maratonilla kuusikymppisille juoksijoille. Samoin hänen ajatuksensa juoksemisen tuomasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista, ja siitä, miten juoksijan identiteetti muokkaa ihmisen koko elämää. Kirjan suurin anti minulle oli kuitenkin Murakamin ajatusten, asenteen ja elämänfilosofian esittely, ja kiinnostukseni hänen romaanejaan kohti kasvoi entisestään.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: What I Talk About When I Talk About Running
Kustantaja: Knopf (2007)

Asteriinan arvio: **

Kadonnut keho, väärä jalka ja muita kertomuksia

Mian tavoin, kirjahullu pakeni Itämeren rannoilta hetkeksi hieman isommille vesille. Huuhdottuaan murtoveden pärskeet naamaltaan, kirjahullun matka vei mielen syövereihin ja tarkemmin ottaen neurologian pariin. Neurologian professori Oliver Sacksin populaari klassikkoteos  ”Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi” on kuulunut lukulistalle jo pitkään, mutta päätyi vasta nyt yöpöydälle. Ja hyvä, kun päätyi luettavaksi edes nyt, koska kyseessä on varsin mukaansatempaava pieni teos ihmisaivojen kummallisuuksista.

Kirja rakentuu neljästä osasta, joista ensimmäinen käsittelee tietynlaisia puutostiloja. Osalta potilaista puuttuu muisti (eikä kyse ole siis mistään Alzheimirista tai vanhuuden seniiliydestä), joltain puuttuu kasvojen hahmotuskyky, joku ei kykene kävelemään, koska ei pysty tuntemaan omaa kehoaan, joku taas kärsii vieraan jalan tai käden syndroomasta, eräs  potilas ei kykene nimeämään tuttujakaan esineitä, vaan kuvailee ne kiertoilmauksin  ja niin edelleen. Neurologiset puutostilat aiheuttavat kiusallisia, hämmentäviä ja jopa mahdottomia tilanteita.  

Toisessa osassa ollaan kohtuuttomuuksissa ja erityisesti Touretten syndrooman parissa. Touretten syndrooman kärsivät potilaat käyvät ikään kuin ylikierroksilla, joka näkyy mm. tic-liikkeinä ja hallitsemattomina kielellisinä purkauksina. Touretten syndrooma näyttäytyy ylenpalttisuutena. Kyse on Sacksin mukaan vaarallisen hyvästä olosta, jonka alla avautuvat pohjattomat kuilut.

Kolmannessa osassa Sacks käsittelee haltiotiloja, joita ei ole perinteisesti pidetty neurologisina ongelmina. Näihin kuuluvat mm. uskonnollisiksikin leimatut näyt ja ilmestykset tai vaikka korostuneet haju- tai musiikkiaistimukset. Viimeisenä kirjassa käsitellään savantteja, eli usein kehitysvammaisia tai autistisia ihmisiä, joilla on jokin korostunut vaikkapa musiikkiin tai matematiikkaan liittyvä kyky.

Kirjaa lukee mielellään ja teksti on sopivan yleistajuista. Esitellyt potilastapaukset ovat toinen toistaan oudompia ja herättävät paljon kysymyksiä aivojen toiminnasta. Sacks ei anna kaikissa tapauksissa tarkkoja vastauksia (ehkä vastauksia ei ole) ja välillä toivoisi, että kirjassa keskityttäisiin vieläkin tarkemmin yksittäisiin tapauksiin ja ongelmien syihin. Lisäksi jäin osassa tapauksia kaipaamaan eräänlaista lopputulosta, nyt osa potilaskohtaloista jäi jotenkin avoimiksi.

Oliver Sacks vuonna 2009

"Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" on ollut varsinainen menestys. Kirjasta on tehty mm. ooppera sekä useita teatterisovituksia, joista yksi viimeisimmistä taidettiin esittää Helsingissä vuonna 2010.  Oliver Sacks on myös toiminut esikuvana Robin Williamsin esittämälle sympaattiselle neurologille ”Heräämisiä” –elokuvassa. Elokuva perustuukin Sacksin kirjaan ”Heräämisiä”.  Sacksin kirjasta ”Musicophilia. Tales of Music and the Brain” on tehty kiinnostava dokumentti ”Musical minds”, joka teki vaikutuksen ainakin itseeni. Taidanpa ottaa kyseisen kirjan jo lähes loputtomalle lukulistalleni.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Oliver Sacks

Nimi: The Man who mistook his wife for a hat

Kustantaja: Summit books (1985)

Suomenkielinen nimi: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Suomentaja: Marja Helanen-Ahtola

Kustantaja: Tammi (1988)

Lempeästi hullu arvio: ***+

Ikäneidon yksinpuhelu

Olin kyllästynyt koluamaan Itämeren nurkkia, joten lähdin niin kauas kuin mahdollista ja kirjahyllystä löytyi uusiseelantilaisen Sylvia Ashton-Warnerin kirja Ikäneito. Se kertoo alkeiskoulun opettajattaresta, joka huomaa, etteivät perinteiset eurooppalaiset opetusmenetelmät ja koulukirjat toimi maorilasten opetuksessa. Syynä on se, että koulukirjoissa on hyvin vähän yhtymäkohtia näiden lasten elämän kanssa. Niinpä opettajatar alkaa itse kehitellä uusia opetusmenetelmiä ja koulukirjoja.

Ashton-Warner on itse toiminut samanlaisessa työssä, josta kirjoittaa. Hän on myös (siellä maailman kolkassa) tunnettu opetuksen uudistaja ja kirjailija. Tämän kirjan pitäisi olla hänen tärkeimpiä teoksiaan ja ihmettelen, miksi. Kirjan kieli ei ollut kummoista ja rakenne oli huono. Uudet opetusmenetelmät olivat kyllä kiinnostavia, mutta niihin päästiin vasta loppupuolella. Sitä ennen piti kestää pari sataa sivua ikäneidon yksinpuhelua ja poikamiesten tarkkailua.

Aiheeltaan Ikäneito on uusiseelantilaisten elokuvien, Pianon ja Kerran sotureita, välissä, mutta ei vedä vertoja kummallekaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ikäneito
Kirjailija: Sylvia Ashton-Warner
Alkuperäinen nimi: Spinster (1958)
Kääntäjä: Annikki Palmén
Kustantaja: WSOY (1960)

Mian arvio: * 1/2

Syntynyt juoksemaan

Tarahumarat ovat Meksikossa, Sierra Madren vuoriston laajoissa kanjoneissa elävä intiaaniheimo, jotka ovat tunnettuja juoksukyvystään ja kehittämistään huarache-sandaaleista. Tarahumarat saattavat juosta päiväkausia ja jopa 700 kilometriä yhteen menoon. Ultramaratoonarit juoksevat sata mailia pimeässä ja vuoristoisessa maastossa. Samanlaista järjetöntä toimintaa harrastavat myös Machu Picchun vuohipaimenet ja japanilaiset munkit. Miksi sitten länsimaiset ihmiset kärsivät jalka- ja selkäkivuista yrittäessään treenata maratonille? Ja miksi he edes yrittävät treenata? Voisiko nykyihminen ottaa oppia esi-isiltään? Christopher McDougallin kansainvälinen menestysteos "Syntynyt juoksemaan" kertoo tarahumaroista, ultramaratoonareista, juoksemisesta, ihmisen anatomiasta ja evoluutiosta niin kiehtovasti, että kyseessä voi sanoa olevan jännitystarina salaperäisen juoksutapahtuman järjestämisestä ja ihmisen perimmäsen lajityypin määrittämisestä. Ei mikään turha teos, siis!

Tarahumara-intiaanit haluavat pysytellä omissa oloissaan, ja muutamat yritykset tuoda heitä kisaamaan amerikkalaisten juoksijoiden kanssa ovat päätyneet katastrofiin. Niinpä ultrajuoksija ja tarahumaroiden ystävä Caballo Blanco yrittää järjestää kisan tarahumaroiden omalla maaperällä, päivien matkan päässä mukavuuksista, paikkaan jonne kuljetaan huumejengien alueiden läpi. Mukaan lähtee erilaisia persoonallisuuksia: lörppäsuinen Paljasjalka-Ted, bilettävä surffarityttö Jenn "Sekoilija" Shelton poikakaverinsa Billy "Luupää" Barnettin kanssa, seikkailulajivalmentaja ja valokuvaaja Eric Orton, ultrakisojen kuningas niin poluilla kuin maantielläkin Scott Jurek, sekä Luis Escobar, H.U.R.T. 100 -kisan voittaja, isänsä Joe Ramirezin kera. Seurauksena on monta läheltä piti -tilannetta, läkähdyttävää juoksemista, suuria tunteita ja ystävyyttä, kuoleman väijyessä jokaisen mutkan ja mäen takana.

Lisäksi kirjassa pohditaan juoksemista ja sen historiaa yleensä. Miksi hintelä ja hidas homo sapiens päihitti vahvemman ja älykkäämmän neandertalinihmisen, joka osasi metsästää ja syödä lihaa? Miksi ihmisellä on akillesjänne ja niskaside, kuten esimerkiksi jäniksillä ja hevosilla, kun simpansseilta nämä puuttuvat? Miksi ihminen on ainoa nisäkäs, joka kykenee hengittämään useammin kuin kerran per askel? Miksi ihminen jäähdyttää elimistönsä ihon kautta, toisin kuin muut nisäkkäät? Vastaus on ylivoimainen juoksukyky: ihminen on Harvardin tutkijoiden mukaan juoksukone, joka päihittää kevyesti hevosen, peuran ja gebardinkin, pitkällä matkalla. Kun antilooppi pakenee, "juostuaan kuumassa ilmastossa 10-15 kilometriä, se saa lämpöhalvauksen ja kupsahtaa." Homo sapiens on kyennyt selviytymään metsien vähenemisenkin jälkeen juoksemalla laumana savannilla riistaeläinten perässä.

Jos kerran ihminen on syntynyt juoksemaan, miksi juoksuharrastus sitten rikkoo paikat, huolimatta nykyaikaisista, pehmustetuista ja huippuunsa hiotuista juoksukengistä? Itse asiassa nämä lukuisat vammat johtuvat juuri siitä, että ihmiset juoksevat kengillä, jotka tekevät jaloista heikot sekä aiheuttavat ylipronaatiota ja polviongelmia! Jalassa on holvikaari, joka lujittuu sitä enemmän mitä kovemmalla voimalla sitä painetaan alas. Ja kun jalat laitetaan kenkiin, jotka pitävät sen paikoillaan, "on sama kuin pistäisi jalat kipsisidokseen". "Kun kengät tekevät kaiken työn, jänteet jäykistyvät ja lihakset kuihtuvat." Jopa Nike on joutunut myöntymään (vaikka suoltaakin ulos uusia kenkämalleja vuosittain) ja on kehittänyt "Nike Free" -kengät, joiden iskulause on "juokse paljain jaloin".

Miksi ihmiset sitten juoksevat maratoneja? "Jos et usko syntyneesi juoksemaan, et ainoastaan kiellä historiaasi, vaan myös sen, kuka olet." Juoksen lokakuussa viidennen maratonini, ja luotan treenatessa kirjoihin "Runner's World Complete Book of Running" (Amby Burfoot, Rodale 1999) ja "How to Train for and Run Your Best Marathon" (Gordon Bloch, Fireside 1993). Paljain jaloin en kuitenkaan (vielä) aio juosta.

"You don't stop running because you get old. You get old because you stop running." - Jack Kirk, aka Dipsea Demon, 96-vuotias ultramaratoonari


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Christopher McDougall
Nimi: Syntynyt Juoksemaan (Born to Run)
Suomentaja: Heli Ruuhinen
Kustantaja: Docendo (2010)

Asteriinan arvio: ***½

Itämerta myötäpäivään. Etappi IV: Viron Whistleblower.

Pilliinpuhaltaja on henkilö, joka paljastaa saamansa tiedon jostain väärinkäytöksestä. Sofi Oksasen Puhdistus osoittaa, että pilliin viheltäminen onnistuu myös kauno-kirjallisuudessa. Toisaalta Oksasen aihe ei ole mitään uutta, mutta hän tuo häpeällisen salaisuuden suuren yleisön tietoon ja onnistuu siinä hyvin. Aiheen yleispätevyyden voi todeta itse katsomalla elokuvan The Whistleblower (2010). Aina pilliinpuhaltaja ei saa kunniaa, mutta Oksasen Puhdistus kahmi kirjallisuuspalkintoja, ja otan nyt kolmen palkinnon perusteluista kustakin yhden seikan omaan tekstiini.

Finlandia-palkinto 2008: ”osoittaa romaanimuodon ehtymättömän elinvoiman”. Pidin kirjan rakenteesta, joka hyppi ajasta ja ihmisestä toiseen. Toimiakseen tällainen rakenne vaatii taitoa, mutta siinä on vaarana sortuminen kikkailuun, kuten tässäkin kirjassa kävi. Pääosin kuitenkin onnistunut ratkaisu, joka piti kirjan jäntevänä.

Runeberg-kirjallisuuspalkinto 2009: ”peloton romaani”. Samaa mieltä tästäkin. Minuun teki vaikutuksen loputon säilykkeiden tekeminen, jota välillä rikottiin ihmisoikeuksia polkemalla. Lukijan uppoutuessa kotitöihin seuraavassa luvussa rauha rikotaan sellaisella tekstillä, jonka törkeys lyö silmille.

Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2010: ”tarkka ja kouraiseva kieli”. En voi kuvitella katsovani tätä teatteriesityksenä, sillä se ei voi tehdä oikeutta kirjan kielelle. Yksityiskohtien kuten pään asennon tai kaunan tunteen kuvaaminen onnistui hyvin ja tällaista tekstiä oli kirja täynnä. Kiinnitin huomiota myös lukuisiin yksityiskohtiin, joiden takana on paljon taustatyötä.

Miksi en antaisi viittä tähteä kun Puhdistus on viiden tähden arvoinen kirja. Luin tämän vasta nyt (viimeisenä suomalaisena kirjallisuusharrastajana?) ja se tapahtui oikeaan aikaan. Toisaalta alan olla jo sen verran kyllästynyt Itämeren kiertomatkaani, että taidan oikaista ja ottaa matkustajalautan Tallinnasta Tukholmaan.

Identiteetin rakennusaineet: Sukupuoli.

Itämerellisyyden merkit: Itämeri politiikan näyttämönä. (taas, enkö keksi mitään muuta)

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Puhdistus
Kirjailija: Sofi Oksanen
Kustantaja: WSOY (2008, 2010)

Mian arvio: *****

Itämerta myötäpäivään. Etappi III: Itämeren suomalaiset.

Luulitteko että kielitiede olisi tylsää? Kantasuomesta polveutuvia kieliä puhuvat itämerensuomalaiset kansat asuvat pääasiassa Itämeren reunamilla ja 1910- ja 1920-luvuilla suomalaisia, heimoaatteen ja seikkailunhalun innostamia retkikuntia osallistui Karjalan, Inkerinmaan ja Viron vapaustaisteluihin. Suuresta Suomesta haaveilevat hahmottelivat näitä alueita Suomen yhteyteen, mutta asia ei ollut niin helppo kuin kartalla näytti.

Toinen maailmansota ei helpottanut itämerensuomalaisten asiaa. Stalinin vainot kohdistuivat myös heihin: oman kielen puhuminen kiellettiin ja väestön pakkosiirrot Siperiaan alkoivat. Kun saksalaiset joukot tulivat Leningradin alueelle, alkoivat inkeriläisten vapaaehtoiset siirrot Suomeen. 1943 Suomeen evakuoitiin noin 66 000 inkeriläistä, joista 55 000 palautettiin takaisin 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta.

Antti Hämäläisen kirja Kadonnutta Inkeriä kertoo silloin vallinneesta tilanteesta. Hämäläinen kuvasi Inkerin maisemia ja ihmisiä samalla kun johti evakuointia Suomeen. Tämä näkyy kirjan esipuheessa, jossa korostetaan pienen kansan arvokkuutta ja kurjaa kohtaloa. Kuvatekstit korostavat maanviljelystä tai kalastusta harjoittavien inkeriläisten ahkeruutta. Kulttuuria kuvaavat leikit, hääjuhlat ja harras uskonnollisuus bolsevikkien ikeen alla.

Kadonnutta Inkeriä on nähtävä oman aikansa kontekstissa. Parasta kirjassa on se, että sodan kauheuksien keskellä Hämäläinen on ottanut kameran mukaan. Pieniä kansoja on ympäri maapalloa, mutta ajattelin, että meidän kannattaisi välillä muistaa myös itämerensuomalaisia kieliä ja kansoja. Esimerkiksi Venäjän ja Viron rajalla elävät vatjalaiset yrittävät elvyttää kuolevaa kulttuuriaan. Vatjalaisia on enää muutamia kymmeniä.

Identiteetin rakennusaineet: Äidinkieli.

Itämerellisyyden merkit: Itämeri politiikan näyttämönä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kadonnutta Inkeriä
Tekijä: Antti Hämäläinen
Kustantaja: WSOY (1944)

Mian arvio: **

Sensuuria iltasatujen yhteydessä

Kirjahullu lukee äitinä luonnollisesti myös iltasatuja ja nauttii näistä hetkistä. Lapselle lukeminen on useimmiten leppoisaa puuhaa. On mukavaa käpertyä yhdessä pomppusänkyyn satupeiton alle ja uppoutua tarinoiden maailmaan. Ihmettelijöille tiedoksi: pomppusänky on edellisiltä asukkailta peritty lähes iskemätön runkopatja, joka toimittaa sohvan ja pomppualustan virkaa. Pomppusängyssä saa pomppia vapaasti. Muualla ei saa. Rajanvedosta tosin keskustellaan toistuvasti, koska pomppimisella on kielloista huolimatta taipumus levitä pomppusängystä muihin äärimmäisen kiellettyihin kohteisiin kuten sohvalle, nojatuolille ja pyhistä pyhimpään eli vanhempien sänkyyn. No sivupompuista takaisin asiaan eli iltasatuihin.

Tällä hetkellä pomppusängyssä luetaan vanhaa Grimmin satukirjaa. Siis sellaista noin vuonna 1960 painettua versiota. En yleensä kannata sensuuria lastenkirjoissa, mutta onkohan tässä poliittisen korrektiuden läpitunkemassa maailmassa mahdollista olla sensuroimatta jatkuvaa väkivaltaa, tappamista ja muita melko brutaaleja yksityiskohtia. Vai mitä mieltä olette murhanhimoisista tädeistä, jotka haluavat tappaa kasvattityttönsä ihan tuosta vaan tai pullonhengistä, jotka odottavat pääsevänsä pullosta ulos, jotta voivat sitten katkaista vapauttajansa kaulan. Tai muista vankilaan kuuluvista tapauksista, joita tässä kirjassa vilisee. Saavathan nämä epäinhimillisiin tekoihin kykenevät olennot useimmiten ansionsa mukaan, mutta silti. Eihän tällaisia juttuja voi lukea sensuroimatta alle kouluikäiselle lapselle? Yöunethan näistä menee, jos näitä suoraan lukee. Onneksi saduista voi helposti nipsaista pahimmat raakuudet pois, jolloin jäljelle jää kirjallinen ei-ylenpalttisen pelottavia ja aika kekseliäitä iltasatuja.

Yksi mutta tässä kaikessa tosin on. Minulle taidettiin lukea Grimmin iltasadut ilman ennakkosensuuria, enkä vielä tähän ikään päästyäni ole löytänyt itsestäni kovinkaan murhanhimoisia piirteitä. Aamun lehteä lukiessani haluaisin tosin toistuvasti katkaista kauloja, mutta eipä taida olla Grimmin veljeksiä syyttäminen talouskriisistä, poliitikkojen piittaamattomuudesta tai maailmanmenon mahdottomuudesta.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Grimmin satukirja

Kirjailijat: Grimmin veljekset

Julkaisuvuosi: Tämä painos joskus 1960-luvulla

Lempeästi hullu arvio: Lievän sensuurin jälkeen lapsille sopivia klassikkosatuja

Huono äiti, hyvä äiti

Vanhemmuudesta on vaikea kirjoittaa, sillä pidän sitä minun ja muiden yksityisasiana. Toisaalta aihe on niin tärkeä, että sitä kannattaa hieman pohtia. En kuitenkaan halua käydä vääntöä kasvatusmetodeista, sitä varten on kaikenlaisia keskustelupalstoja. Asiasta tapellaan myös hiekkalaatikon ulkopuolella kun curling-vanhemmat tai tiikeriäidit saavat suuren yleisön raivon partaalle puolesta tai vastaan. Mitä mieltä lapset mahtavat tästä kaikesta olla?

Luin Asteriinan vinkistä lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren (ym.) kirjan Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa. Jo ensimmäisellä sivulla oleva itsetunnon määritelmä oli ylivoimainen, mutta onneksi kirja on kannustava: Vanhemmuus on siitä armollista, että jatkoaikaa annetaan koko ajan, ja aina on mahdollista ryhtyä korjaamaan eilisen erehdyksiä. Toisaalta tulee mieleen, olemmeko me tavalliset vanhemmat oikea kohderyhmä alati tarkkailemaan ja parantamaan omaa vanhemmuuttamme, kun yhteiskunnassa on todellista pahoinvointia lapsiperheissä. Lastenpsykiatri törmää sellaisiin tapauksiin ja käsittelee niitä myös tässä kirjassa. Näin ollen kirjan esimerkit vaihtelevat laidasta laitaan.

Minä olen ollut (millä kriteerillä tahansa mitattuna) huono äiti ja hyvä äiti. Cacciatoren kirjan luettuani huomaan tehneeni paljon oikein vain sillä perusteella, että ajattelin mistä itse olen pitänyt lapsena. Ne eivät ole kovin kummoisia asioita kunnes ne selitetään psykologian kautta. Monet näistä asioista liittyvät kirjassa esitettyihin itsetunnon rakennusaineisiin kuten näkemykseen omasta merkityksestä, kehosta ja ympäristöstä. Toisaalta olen nyt, lasten aloitettua päivähoidossa, törmännyt siihen, että itsetunto rakentuu myös vuorovaikutuksessa muiden kuin omien vanhempien kanssa.

Vanhemmat pääsevät jo pitkälle neuvolasta saatavilla Mannerheimin lastensuojeluliiton esitteillä. Ne ovat täynnä asiaa ja yllättävän hyvin kirjoitettuja. Cacciatoren kirja ei suinkaan ole turhaa luettavaa, mutta samanlaisiin ajatuksiin hyvästä elämästä törmää monessa paikassa. Lopuksi siteeraan suurta ajattelijaa eli Finnmatkojen mainoksen tekijää:

Elämme keskimäärin 29 000 päivää, niistä 10 000 kulutamme nukkuen, 9000 päivää teemme töitä, noin 2000 päivää vietämme tv:n edessä, tietokoneesta puhumattakaan. Jotkut istuvat satoja päiviä autossa, ja miten monet päivät karkaavat meiltä vain tekemättä mitään. Ennen kuin huomaatkaan, päiväsi ovat kuluneet. Käytä ne siis harkiten, koska elämä ei ole vain ohikiitäviä päiviä vaan ikimuistoisia hetkiä.

Toivottavasti suurin osa hetkistä on hyviä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa
Tekijä: Raisa Cacciatore ym.
Kustantaja: WSOY (2008)

Mian arvio: ***

Itämerta myötäpäivään. Etappi II: Venäläinen kaaos.

Kirjahullun itämerellinen kulttuurijuna on saapunut seuraavalle etapilleen eli Venäjälle. Matka ei ollut helppo. Junamatka oli täynnä turhia pysähdyksiä ja turhautumista. Liekö syypäänä syyssää, henkinen lamaannus vaiko silkka huono tuuri, mutta sopivaa kirjaa ei tahtonut löytyä millään.

Ensisijaisena tarkoituksenani oli voittaa kaksinkertainen pelkoni lukemalla muutama Tsehovin novelli. Jos asia ei ole vielä käynyt selväksi, niin suhtaudun suurella varauksella sekä Tsehoviin että novelleihin. Yhdistetyn tsehovilais-novellistisen pelkoni selättäminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä kirjailijan koottuja novelleja ei harmikseni löytynytkään mistään. Tein muutaman turhaksi osoittautuneen tiedusteluretken pahuuden vallassa olevan kirjahyllyni uumeniin, jossa tiedän kyseisten opusten majailevan, mutta turhaan. Ei Tsehovia, eikä novelleja. Matkani vei takaisin lähtöpisteeseen.

Valitettavan äkkipysähdykseni jälkeen päätin toteuttaa toisen kirjallisiin pelkotiloihini liittyvän suunnitelmani, eli Dostojevski-angstin selättämisen. Olen vältellyt isoa-D.tä ahkerasti, vaikka Rikoksesta ja rangaistuksesta pidinkin. No, Pietarista kertovaa Valkeat yöt -pienoisromaania ei sitten löytynytkään vakioantikvariaatista, enkä ollut henkisesti valmis heittäytymään Idiootin, Karamazovin tai muiden isojen teosten vietäväksi. Ja niin ajautui Dostojevskikin jäihin.

Turhautumisen tilaan ajautuneena päätin ostaa antikasta ensimmäisen löytämäni venäläisteokseen. Silmäni osuivat lupaavasti punakantiseen Jevgeni Popovin Mestari Kaaokseen. Kirja osoittautuikin ennakko-oletusteni vastaisesti humoristiseksi teokseksi, joskin äärimmäisen vaikeasti määriteltäväksi ja päättömän kaoottiseksi tapaukseksi.

Vuonna 2003 kirjoitettu Mestari Kaaos on venäläisen satiirikon Jevgeni Popovin kirjoittama postmoderniksi proosaksi luonnehdittu teos. Kirja on epäilemättä postmoderni ainakin rakenteeltaan. Itselläni oli ainakin vaikea hahmottaa kirjaa kokonaisuutena, mikä lienee postmodernin kirjallisuuden tunnusmerkkejä. Popovin kirja on sekava kokoelma  poliittista pamflettia, tajunnanvirtaa, jonkinlaista kehityskertomusta sekä tiukkaa historiallista analyysiä. Lisäksi kirjaa voi lukea matkakirjana sekä sukeltaa Suomen, Ruotsin sekä entisten itäblokin maiden lähihistoriaan. Juuri nämä lähihistorialliset luotaukset tekivät kirjasta kiinnostavan, sillä lähihistoriaa käsitellään kiitettävän avoimesti ja ilottelevasti. Ja jotenkin virkistävän erilaisesta näkökulmasta kuin mihin suomalaisessa historiankirjoituksessa tai sanomalehdissä on tottunut.

Mestari Kaaos on vähintäänkin kummallinen teos. Mutta se on jotenkin hyvällä tavalla kummallinen ja sekava. Ei kaaosta voi ymmärtää tai käsittää.  Eikä tarvitsekaan. Tämä ajatus auttaa jaksamaan sen kaaoksen keskellä, jota elämäksikin kutsutaan.

Identiteetin rakennusaineet: Itänaapurin varjo. Sukellusveneet ja suomettuminen. Ruotsalainen sosiaalidemokratia. Kaikessa aina piirun verran paremmat ruotsalaiset. Baltian maiden suuri muutos.

Itämerellisyyden ainekset: Olemme erilaisia, mutta kuitenkin samanlaisia.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jevgeni Popov

Nimi: Maisteri Kaaos (Master Haos)

Suomentaja: Eero Balk

Kustantaja: Taifuuni (2003)

Lempeästi hullu arvio: Kirja pakenee tähtiä

Itämerta myötäpäivään. Etappi II: Venäjän Prinsessa Ruusunen.

Anastasian ja kruununperijä Alexein maalliset jäännökset löytyivät vuonna 2007. Venäjän Prinsessa Ruusunen oli nukkunut melkein 90 vuotta metsäkuopassa, mutta prinssin suudelma ei herättänyt häntä henkiin. Yksi arvoitus oli viimein ratkennut: kukaan tsaariperheen viidestä lapsesta ei ollut päässyt pakenemaan teloitusta. Toisaalta kaikki eivät edelleenkään usko, että 2007 löydetyt luut kuuluisivat Tsaari Nikolain II:n lapsille. Hovineiti Anna Virubovan muistelmat eivät ota asiaan kantaa, sillä hänet erotettiin tsaariperheestä vallankumouksen aikana. Se pelasti hänen henkensä ja mahdollisti muistelmien kirjoittamisen myöhemmin maanpaossa Suomessa.

Virubovan muistelmat ovat hämmästyttävää luettavaa. Ne kertovat ajasta sata vuotta sitten ja maailmasta, joka oli ympäröivästä yhteiskunnasta irrallaan. Aivan kuin tsaariperhe hoveineen olisi elänyt jonkinlaisessa rinnakkais-todellisuudessa. Kuvaukset juhlista ja loistosta ylittävät Disneyn animaatiot, mutta kiinnostavinta kirjassa on kuvaus kulissien takaa. Keskittyminen perhe-elämään etäännytti keisariparin muusta suvusta, mutta ei suojannut heitä juonitteluilta. Ongelmia olisi kuitenkin ollut tarpeeksi ilman pahoja puheitakin.

Perheen silmäterä oli neljän tyttären jälkeen syntynyt kruununperijä Alexei. Hän sairasti harvinaista perinnöllistä verenvuototautia. Keisarinna Alexandra, Iso-Britannian kuningatar Viktorian tyttärentytär, oli yksi niistä kuninkaallisista äideistä jotka levittivät tämän taudin Euroopan hallitsija-suvuille. Keisarinna etsi epätoivoisesti apua pojalleen, jota sen ajan lääketiede ei pystynyt auttamaan. Kuvaan tuli mystikko ja ihmeparantaja Rasputin, jonka asema hovissa oli aivan muuta kuin raa-raa-rasputin, rakastaja rasputin.

Historiankirjat kertovat Romanovien 300 vuotta hallinneesta suvusta varmasti kattavammin, mutta Virubovan muistelmat avaavat ikkunan kadonneeseen maailmaan. Lukuisat intiimit valokuvat keisariperheestä ovat harvinaista dokumentointia. Subjektiivisuus ei ole tässä heikkous vaan antaa läheisen kuvan ihmisistä, joiden valtaa joskus pidettiin jumalallisena. Sellaisesta vallasta oli vaikea luopua, kunnes sekin aika tuli. Virubovan muistelmia on täydennetty kertomalla hänen hiljaisesta loppuelämästään Suomessa ja kirjan kiinnostavista syntyvaiheista.

Identiteetin rakennusaineet: Kun itse on Suomen suuriruhtinas, Venäjän keisari ja Puolan kuningas, ja kun vaimo on saksalainen prinsessa ja äiti tanskalainen prinsessa, niin Itämeren kierros on melkein siinä.

Itämerellisyyden merkit: ”Usein yksin istuessani unohdan hetkeksi surumielisyyden ja hymyilen – haikeasti, kun ajattelen niitä onnellisia kesiä, jotka vietin Suomen saaristossa keisarillisten seurassa.”

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Keisarinnan hovineiti
Kirjailija: Anna Virubova (toimittanut Irmeli Viherjuuri)
Kustantaja: Otava (1987)

Mian arvio: ****