Vanha piika

Kun naisella on hevosen naama, kurjen olemus ja kyyhkysen sisu, elämä kolhii. Iitaa kolhivat myös ilkeät ihmiset ja niitä maaseudulla näyttää riittävän. Tätä kaikkea uuteen taloon piiaksi pestatun Iitan on vaikea kestää, vaikka on luonteeltaan lempeä kuin lehmä ja lauhkea kuin lammas. Onneksi maaseudulla on myös hyviä ihmisiä, ja Iitan tilanne lopulta paranee. Pahimmat ämmät saavat näpäytyksen ja petollinen sulho opetuksen. Vanha piika ei olekaan vanhapiika!

Auni Nuolivaaran kyläkertomus ”Kukkiva kesä” on mustavalkoinen kirja. En saanut siitä paljon irti, vaikka olin virittäytynyt heinälatoromantiikan aaltopituudelle. Kirjassa oli kaipaamaani vanhanaikaista kieltä ja maaseudun kuvausta, mutta ne eivät vetäneet vertoja F. E. Sillanpäälle. Nuolivaaran kirjassa juotiin koko ajan korvikekahvia ja minusta lukijana tuntui samalta. Aitoa asiaa tämä kirja ei vastannut.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kukkiva kesä

Kirjailija: Auni Nuolivaara

Kustantaja: Gummerrus (1948)

Mian arvio: **

Miksi kirjoittaa?

Kirjailijoilla on omat syynsä kirjoittaa.

Joku kirjoittaa säilyttääkseen mielenrauhansa.

If I don’t write to empty my mind, I go mad. (Lord Byron)

W. Somerset Maugham kirjoitti saadakseen lohtua.

Writing is the supreme solace. 

Joillakin kirjailijoilla on älyllinen peruste.

 I write to find out how much I know. The act of writing for me is a concentrated form of thought. (Don de Lillo)

Stephen King haluaa tuottaa lukijoilleen iloa.

All writing is about enriching the lives of those who will read your work, and enriching your own life, as well. 

Jotkut kirjailijat rakastavat sanoja.

I loved words. I love to sing them and speak them and even now, I must admit, I have fallen into the joy of writing them. (Anne Rice)

To me, the greatest pleasure of writing is not what it’s about, but the inner music that words make. (Truman Capote)

Hemingway taas pyrki yksinkertaisuuteen.

My aim is to put down on paper what I see and what I feel in the best and simplest way.

Joku haluaa pitää hauskaa.

Writing is the most fun you can have by yourself. (Terry Pratchett)

Mickey Spillane taas uskoi, että kirjailija on parhaimmillaan vanhempana.

If you’re a singer you lose your voice. A baseball player loses his arm. A writer gets more knowledge, and if he’s good, the older he gets, the better he writes.

Jollain on sanansa sanottavana.

You don’t write because you want to say something; you write because you’ve got something to say. (F. Scott Fitzgerald)

Judy Blumella on sisäinen pakko.

Those of us who write do it because there are stories inside us burning to get out. Writing is essential to our well-being.

Joku ei osaa muutakaan.

Writing is a dog’s life, but the only life worth living. (Gustave Flaubert)

Lukijalle sanat, lauseet ja tarinat ovat syitä tärkeämpiä. Mitä tekisimmekään ilman niitä? 

Lainausten lähteenä Flavorwire.

Heinälatoromantiikkaa

Suomalainen versio

Japanilainen versio

Näin juhannuksen aikoihin minulla ja äidilläni on tapana lukea jokin vanhaa suomalaista maaseutua kuvaava kirja. Viime vuonna luimme Frans Emil Sillanpäätä, tämän vuoden kirjaa en ole vielä valinnut, mutta äitini on jo melkein lukenut omansa, Auni Nuolivaaran kirjan Paimen, piika ja emäntä. Tämä aikansa (1936) menestysteos oli minulle täysin tuntematon. Googlettamalla löytyi yllättävä tieto: kirja on paitsi käännetty japaniksi, siitä on myös tehty Japanissa piirrosanimaatio Katri, Girl of the Meadows. Ja mikä parasta, netistä löytyy kaikenlaista Katri-juttua … ööö … japaniksi.

Tuku tuku lampaitani

Tämän kirjan luettuaan ei enää koskaan katso lampaita viattomin silmin. Lammas saattaa olla itse paholainen tai pyrkiä maailmanvalloitukseen. Onko se sittenkään eläin ollenkaan, vai onko sen sisällä ihminen? Tai pyrkiikö lammas ihmisen sisälle, ohjailemaan tätä korruptioon ja häikäilemättömyyteen? Vai onko se vain viattomuuden menettämisen symboli tai intohimoisen etsinnän kohde?

Haruki Murakamin A Wild Sheep Chase (suomennettu nimellä Suuri lammasseikkailu) on japanilaiskirjailijan kolmas romaani ja ensimmäinen, joka on käännetty. Kirja päättää "Rotan trilogian", mutta Murakami pitää ensimmäisiä osia heikkoina. Kirjalle on myös jatkoa, Dance, Dance, Dance, jossa samat päähenkilöt kohtaavat.

Kirjassa nimettömäksi jäävä kolmekymppinen PR-firmassa työskentelevä mies ajautuu erikoiseen takaa-ajoon, jossa hänellä on kuukausi aikaa löytää yksi tietty lammas Japanista. Kirjaa on kuvailtu salapoliisiromaaniksi (lähtöasetelma kieltämättä muistuttaa Film Noiria), myyttiseksi ajojahdiksi Moby Dickin tapaan ja Japanin 1900-luvun sotien ja rappion allegoriaksi. On myös arveltu, että eri henkilöt kuvaavat päähenkilön eri puolia. Minulla on kirjasta kuitenkin oma näkemykseni.

Kirjassa ei nimetä päähenkilön lisäksi juuri muitakaan henkilöitä. Hänen elämänsä naiset ovat "Se-tyttö-joka-makasi-kaikkien-kanssa", "Ex-vaimoni" ja "Tyttöystäväni". Hänellä on myös "Bisnespartneri" ja "Kissa". Ja hän etsii siis "Lammasta". Mielestäni tämä nimettömyys merkitsee irrallisuutta, ajelehtimista, jota päähenkilö on elämässään harrastanut. Hän ei ole oikein kiinnittynyt mihinkään, eikä hänellä ole tavoitteita eikä unelmia. Nuoruusajan kavereille sentään on nimet: "Rotta" ja "J", ja nämä osoittautuvatkin olleen hänen merkittävimmät ihmissuhteensa. Kun hän joutuu selviämään vaikeista tehtävistä, erikoisista olosuhteista ja kummallisista kokemuksista, hän löytää päämääränsä ja osaa toimia oikein. Eräänlainen kasvukertomus siis, hyvin surrealistinen sellainen, mutta kuitenkin. Ja se lammas? En tiedä. Söpö sorkkaeläin, johon liitettynä järjettömätkin ideat tuntuvat jotenkin maanläheisiltä?

Kirja sai minut kohottelemaan kulmakarvojani monessakin kohdassa, mutta Murakaminkin maassa maan tavalla. Kirjailijan teoksissa rytmillä on suuri merkitys ja hänen kielensä on aina upeaa. Erityisen eksoottisesti ja maalailevasti hän kuvailee lunta eri olomuodoissaan, kaukana Japanin pohjoisosan vuoristossa. Näin keskikesän aikaankin tämä herättää suomalaisessa kaipuun talveen ja sen maiseman kuulauteen. Kirjassa sataa kovaa, rakeista lunta, läpinäkymätöntä, tarttuvaa räntää, hiljaista, rauhallista ja pörröistä lunta.

The following day, my eleventh, was bright and clear. The prodigal sun bided its time, leaving the pasture a patchwork of snow, which gleamed in the sunlight. The snow that had collected on the roof's gables came sliding down in would-be icebergs that broke up on the ground with an unnerving thud. Melting snow dripped outside the windows. Everything sparkled. Each droplet clinging to each tip of every oak leaf shone.

Länsimaisessa perinteessä lampaat liitetään nukahtamiseen. Minulle tämä kirja oli mitä mahtavinta unilääkettä. Pari-kolme sivua illassa ja nukahdin Kindle kädessä. Ikävä kyllä tarina ei oikein pitänyt minua otteessaan; en tiedän oliko nukahtelu syy vai seuraus, mutta kyllä tästä ne kaikki tutut Murakamin elementit löytyvät, miellyttävässä ja pohtimaan pistävässä muodossa.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirjan nimi: 羊をめぐる冒険 Hitsuji o meguru bōken
Kustantaja: Kodansha (1982)

Englanninkielinen nimi: A Wild Sheep Chase
Kääntäjä: Alfred Birnbaum
Kustantaja: Kodansha International (1989)

Kirja on myös suomennettu, kommenttejani suomennoksesta täällä.

Asteriinan arvio: ***

Reittä pitkin Helsingissä

Sampo Nygren on nuori ja komea mies, joka ei saa elämässään mitään aikaan, kunnes tapaa kuntosalilla seuralaispalvelua pyörittävän naisen. Sampolla alkaa uusi ura.

Luin pitkästä aikaa Outi Pakkasen dekkarin, enkä ollut kovin vaikuttunut. ”Seuralainen” on mukiinmenevä, mutta ei sen enempää. 1990-luvulla Pakkasen dekkarit olivat minulle kirjavuoden valopilkkuja muutaman muun naisdekkaristin kirjojen lisäksi, mutta sain niistä jossain vaiheessa tarpeeksi. Tämän kirjan osuttua kohdalle ajattelin katsoa, löytyykö kipinä uudestaan. Ei löytynyt.

En yleensä lue muiden arvosteluja ennen kuin kirjoitan oman arvioni. Nyt tein poikkeuksen ja löysin ylistäviä arvioita tästä kirjasta. Niiden mukaan henkilögalleria oli kiinnostava ja juoni jännittävä. Minusta henkilöt olivat epäuskottavia ja juonen kehittely huteraa. Ainoa mistä olen samaa mieltä on Pakkasen oivallinen Helsinki-kuvailu taas tässäkin kirjassa. Ja varsinkin tässä, sillä osa tapahtumista sijoittuu minun kodistani kivenheiton päähän.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Seuralainen
Kirjailija: Outi Pakkanen
Kustantaja: Otava (2010)

Mian arvio: **

Kirjojen maailmoja

Lähde: Facebook / kirjailija Blake Charlton (Spellwright ja Spellbound).

Gordionin solmu

Ilmeisesti joku bullterrierin omistaja on lukenut liikaa Antiikin tarinoita.
Lisää Koiramme-lehdessä 6/2012, s. 68.

Hobitti vastaan Leijonamieli

Kirjahullun jälkikasvua kyllästetään iltasaduilla ja mielikuvitusmaailmoilla. Viime viikkoina on vierailtu mm. Petteri Kaniinin metsässä, Uppo-Nallen sukelluskellossa ja Krokotiili-Genan ystävyyden majatalossa. Maagisen kuusivuotispäivän lähestymisen kunniaksi päätimme, että jälkikasvu on vietävä suurelle seikkailulle sinne ja takaisin. Ja sen jälkeen liidämme yhdessä Nangijalaan. Arvaatteko kumpi jäi kesken, koska uni ei tullut silmään?

Tolkienin Hobitin jälkikasvu kuunteli alusta loppuun, vaikka välillä hivuttautuikin hiukan lähemmäs lukijaa. Toki törmäsimme pelottaviin peikkoihin, hiisiin, hämähäkkeihin, Klonkkuun ja Smaug-lohikäärmeeseen, mutta pelko pysyi jännityksenä alusta loppuun. Yöunetkin kantoivat aamuun asti. Eläytyminen Klonkun rooliin vei tosin kirjahullun äänen, mutta mielelläänhän sitä uhraa ääntään lukemiselle, kun toinen hihkuu. Ja pyytää muuten vieläkin Klonkkua kertomaan, että mitäs ssillä on tassskusssaaan.

Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli pienelle miehelle liikaa, vaikka tarina imaisikin mukaansa. Ei niinkään se alun kuolema, vaan se yössä väijyvä kavaltaja ja painostava tunnelma. Ehkä Leijonamieli kuuluu niihin kirjoihin, jotka pitää lukea vasta sitten, kun osaa itse lukea. Sillä viisas kirja se on, jollei jopa yksi parhaimmista.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailijat: J.R.R. Tolkien / Astrid Lindgren

Nimet: Hobitti eli sinne ja takaisin/ Veljeni Leijonamieli

Kustantajat: WSOY (1985) / WSOY (1973)

Suomentajat: Kersti Juva / Kaarina Helakisa

Lempeästi hullun pojan arvio: *****/jäi kesken

Haruki Murakami Bingo

Puolivälissä Suurta lammasseikkailua 10 pistettä.

Lähde: Out of Print.

Epäilyttäviä taidekirjoja

150 epäilyttävää taulua 600:sta

1000 epäilyttävää talua 1500:sta

Art News –lehdessä (kesä 2011) oli kiinnostava artikkeli kahdesta taidekirjasta, jotka ovat aiheuttaneet kiistaa kansainvälisissä taidepiireissä. Sekä englantilaisen taidehistorioitsijan Anthony Partonin että ranskalaisen katalogien (catalogue raisonné) tekijän Denise Bazetoux:n kirjat käsittelevät venäläisen avantgarden suurinta naistaiteilijaa, Natalia Gontsarovaa, joka sattuu tällä hetkellä olemaan myös taidemaailman kallein naistaiteilija. Nämä kirjat ovat suututtaneet venäläisen avantgarden asiantuntijat erityisesti Moskovan Tretjakovin galleriassa, jonka kuraattorit ja tutkijat pitävät itseään Gontsarovan perinnön suojelijoina.

Venäläisen miljardöörin Peter Avenin mukaan Ranskassa ja Sveitsissä operoiva rikollisryhmä tuo markkinoille suuret määrät väärennettyä avantgarde-taidetta. Tässä ei ole kyse vain rahasta vaan avantgarden perinnön pilaamisesta huonoilla (väärennetyillä) töillä. Monet katsovat, että Partonin ja Bazetoux:n hienot taidekirjat ovat osa tätä salaliittoa, sillä näissä kirjoissa esitellään suuret määrät ennestään tuntemattomia Gontsarovan tauluja aitojen taulujen seassa. Näin näille kyseenalaisille tauluille annetaan vahvistusta.

Taideteosten uudelleen löytyminen ei sinällään ole mahdoton ajatus, mutta molemmissa kirjoissa on niin paljon puutteita dokumentoinnissa, että se herättää epäilyksiä. Kävin katsomassa Lontoossa taidegalleriaa pitävän James Butterwickin nettisivuilla myynnissä olevaa venäläistä avantgarde-taidetta. Jokaisesta taulusta on tarkat tiedot omistus-historiasta sekä tarkat tiedot näyttelyistä ja mahdolliset maininnat kirjallisuudessa. Näissä kyseessä olevissa taidekirjoissa taulujen omistushistoriaa tai muitakaan tietoja ei ole. Taulut ovat vain putkahtaneet jostain kirjojen sivuille. Siinä riittää ihmettelemistä.

Ja muutama esimerkki lisää:

Osta Amazonista

Älä osta

Jean Chauvelin teki vuonna 2003 kirjan toisesta suuresta naistaiteilijasta Alexandra Exteristä. Exter Foundation varoittaa kotisivuillaan tästä kirjasta:

This richly illustrated book sheds no new light on the artist’s work and little in the way of previously unpublished biographical or artistic information. On the other hand, it features a great number of previously unknown works incorporated amongst known and well recorded works belonging for the most part to duly inventoried public Russian and Western collections.

Mihin taiteen harrastaja voi enää luottaa, jos ei komeisiin taidekirjoihin?

Rakasta työtäsi niin kuin perhettäsi

Useampi kaverini linkitti Facebookissa ajatuksia tästä kirjasta. Päätin kurkata alkusanoja Kindlellä, ja olin niin otettu kirjoittajan viisaudesta, kirjan ajatusten yksinkertaisuudesta mutta syvällisyydestä ja sen sanojen koskettavuudesta, että luin koko kirjan. Sen jälkeen olen siteerannut ja referoinut sitä moneen otteeseen lähipiirilleni. Tämä kirja kertoo sen, miksi yritys, jossa olen töissä, ei enää ole alansa ykkönen, yhtä lailla kuin sen, miksi minun pitää omassa henkilökohtaisessa elämässäni ottaa tästä opiksi. Kirja, joka puhuu arvoista, perheestä ja elämän peruskysymyksistä bisnesmaailman termein on ainakin kiinnostava, mutta itselleni tämä on antanut eväitä niin lastenkasvatukseen kuin omien päämäärieni pohdintaan.

Kirjalla on kolme kirjoittajaa: Clayton Christensen, kuusikymppinen Harvard Business Schoolin professori ja vakaumuksellinen kristitty, hänen oppilaansa James Allworth, nuori juuri valmistunut ekonomi ja ateisti, sekä Harvard Business Journalin toimittaja Karen Dillon, jotakin tältä väliltä. He puhuvat Christensenin äänellä, mutta ovat yhtä kaikki kukin olleet vaikuttamassa ajatuksiin ja sisältöön. Kirja sai kimmokkeen syöpään sairastuneen Christensenin jäähyväissanoista vastavalmistuneelle vuosikurssille. Hänen viestinsä voi kiteyttää seuraavasti: "Find a job that you love, and you'll never work a day in your life."

Moni vastavalmistunut päättää ensin ottaa vastaan työpaikan, jonka avulla hän pääsee jaloilleen ja saa maksettua opintolainat, ja aikoo vasta sen jälkeen suunnata unelmiensa uralle. Kuinka ollakaan, aika kuluu, perhe kasvaa, tiettyyn elintasoon tottuu, eikä suunnanvaihto enää olekaan niin yksinkertaista. Niinpä suuri osa tietystä vuosikurssista päätyy katkeroitumaan työlleen, tekemään huonoja valintoja ja jopa haitallisia sellaisia, vain noudattamalla luomaansa strategiaa ja tätä kautta ajautumalla vaikeuksiin.

Kuinka sitten valita oikea työpaikka? On olemassa hygieniatekijöitä ja aitoja motivaatiotekijöitä, eikä näitä pidä sekoittaa keskenään. Hygieniatekijät (status, palkka ja bonukset, maine ja mammona, työilmapiiri, johtamistapa) eivät vaikuta työtyytyväisyyteen lainkaan: ne vaikuttavat työtyytymättömyyteen ja siihen, onko sitä vai ei. Sisäiset motivaatiotekijät (haasteellinen työ, arvostus, vastuu, henkilökohtainen kasvu) ovat niitä, jotka saavat heräämään aamulla innoissaan, tekemään työtä vaikka palkatta (vapaaehtoistyö) tai antamaan kaikkensa organisaation eteen.

Yrityksen tärkeimmät kapasiteetit ovat resurssit (ihmiset, varat, taidot), prosessit (toimintatavat, oppimismallit, johtamistavat) ja prioriteetit (tärkeimmät tehtävät, tuotteet, arvot). Jolleivät nämä ole kohdallaan, yritys ei voi nousta alansa kärkeen. Yllättäen nämä ovat myös tärkeimmät asiat mitä vanhempien tulee antaa lapsilleen: resursseja ovat esimerkiksi taidot, kokemukset, ihmissuhteet, prosesseja tavat käyttää taitojaan ja ominaisuuksiaan, prioriteetteja arvot, joiden perusteella valintoja tehdään. Nykyvanhemmat saattavat syytää lapsilleen resursseja yltäkylläisesti, mutta ulkoistaa opetuksen siitä, miten näitä resursseja käytetään (prosessit ja prioriteetit). Ilman kykyä käyttää taitojaan oppimaan uutta, syventyä aitoon kiinnostuksen kohteeseen tai uskallusta ottaa vastaan uusia haasteita, nuoret eivät pysty menestymään tulevaisuudessa.

Kirjassa puhutaan myös kulttuurista, siitä, miten yrityksissä ajetaan tietyt toimintamallit sisään niin, että kaikki työntekijät osaavat tehdä oikeanlaisia päätöksiä omissa työtehtävissään. Työpaikan kulttuuri saattaa esimerkiksi määrittää sen, miten asiakkaiden valituksia käsitellään, millaisia toimintamalleja käytetään projektien venyessä, minkälaista toimintaa palkitaan, jne. Myös perheisiin syntyy kulttuuri, väistämättä. Kaikilla perheillä on omat toimintamallinsa ruokailuissa, toisten ihmisten kohtelussa, tai vaikkapa silloin, kun lapset riitelevät ja toinen tulee kertomaan sisaruksen kiusaavan. Lapset omaksuvat tämän kulttuurin, olipa se toivottua ja suunnitelmallista tahi ei. Siksi olisi tärkeää miettiä millaisen kulttuurin perheeseensä haluaa, mitkä ovat ne asiat, joista ei lipsuta, sen mukaan, miten toivoo lasten käyttäytyvän myös silloin, kun vanhemmat eivät ole paikalla.

Lopuksi kirjassa kehotetaan pohtimaan tarkkaan sitä, minkälainen ihminen itse haluaa olla. Sitä, minkä mukaan elämäänsä arvottaa. Minkälaisia ominaisuuksia toivoisi itsellä olevan (kuva siitä, kuka haluaa olla), sitoutuminen tähän tavoitteeseen sekä mittarit, minkä mukaan voi elämäänsä mitata.

Pidän siitä, että asioita yksinkertaistetaan. Elävä elämä ei koskaan toimi kuten teoriat, mutta teoriat ovatkin pohdittavaksi ja vertailtaviksi, jopa kumottaviksi tarkoitettuja. Silloin kun teoria on kauniin yksinkertainen, toistettava ja vielä siirrettävissä eri elämänaloille, siinä kiteytyy jotakin olennaista maailmasta. Ja tässä tapauksessa bisneksen teoriat kertovat hienosti myös siitä, miten menestyä oman elämänsä yrityksissä, niiden kaikkein tärkeimpien asiakkaidensa kanssa.

Harvard Business Review on julkaissut artikkelin, johon kirja perustuu.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: How Do You Measure Your Life?
Kirjoittajat: Clayton Christensen, James Allworth, Karen Dillon
Kustantaja: Harper Business (15.5.2012)

Asteriinan arvio: ****

Elämä on parasta huumetta

Kirja alkaa vahvasti. Tarkastuskäynnille tulleen poliisipartion toista osapuolta haavoitetaan hengenvaarallisesti. Tilanteen kuvaus on tarkkaa ja loukkaantuneen ja ensihoitajien tunteet uskottavia. Koska loukkaantunut on kirjan päähenkilö, luotan hänen selviävän – onhan vielä melkein 500 sivua luettavaa – mutta lukijana alan voida pahoin. Hyvinkäällä on juuri ammuttu ihmisiä, kaksi nuorta on kuollut ja paikalle sattunut poliisi taistelee hengestään oikeasti.

Sitä Olli on joutunut usein itseltään kysymään – kuinka hyvä hän loppujen lopuksi oli, kun antoi sen tapahtua itselleen, vieläpä niin yllättäen. Oliko hän liiaksi rutinoitunut? Keikoilla ei ollut tapahtunut pitkään aikaan mitään, mikä olisi muistuttanut perusasioista: taktiikoista, näkymättömästä varautumisesta. Sillä olisi kenties voinut estää loukkaantumisen. Tapahtuiko uinahdus juuri väärällä hetkellä?

Vai onko niin, että vaikka kuinka varautuu kaikkeen, saattaa vahinko siitä huolimatta tapahtua, ja se on herrassa, kuinka pahasti loppujen lopuksi käy. Ehkä moni työkavereista ajattelee näin. Olihan Jukkakin tilanteessa, eikä hänkään ennättänyt nähdä mitään.

Marko Kilven kolmas dekkari kertoo huumeista, ex-narkkari Pike on saanut vankilassa pienen pojan, ja yrittää päästä irti huumepiireistä.  Onnistuuko? Epäonnistuuko? Tarina on jännittävä ja henkilöhahmot moniulotteisia. Myös päähenkilö on kehittynyt matkan varrella. Nyt kaikki kolme Kilven dekkaria lukeneena olen vakuuttunut hänen kyvystään kirjoittaa. Tämä ei ole Finlandia-kamaa, mutta tämä on oikein hyvää suomalaista dekkarikirjallisuutta. Nykypäivää se kuvaa melkein liian tarkasti kun vertaa vaikkapa tv-uutisiin:

Joensuussa kuoli kaksi nuorta Crystal Love -huumeeseen.
Ja seuraavaksi Toni kertoo, millaista säätä on luvassa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Elävien kirjoihin

Kirjailija: Marko Kilpi

Kustantaja: Gummerrus (2011)

Mian arvio: ****

Askartelua sadepäivän ratoksi

Kuva/idea: Double Takes

No nyt löytyi vanhoille kirjekuorille käyttöä. Tällaisen kirjanmerkin osaa askarella, vaikka peukalo olisi keskellä kämmentä.

Ja teksti pitää muuten paikkaansa. Aina tulee uni kesken kaiken.

Taidemuseo for Dummies

Ateneumin tämän kesän suurnäyttelyn kunniaksi jaan kanssanne (taas kerran) hyväksi havaitsemani tavan: lukekaa taiteilijan elämäkerta ennen kuin menette katsomaan tauluja.

Luin Arianna Huffingtonin Picasson elämäkerran ennen kuin menin katsomaan Ateneumin silloista suurnäyttelyä, enkä ole koskaan viihtynyt taidemuseossa niin hyvin kuin silloin. Kävelin tuttujen taulujen keskellä ja tiesin niiden taustat, joten saatoin keskittyä taiteen ihailemiseen. Picasson elämä ja tyylisuunnat olivat käden ulottuvilla.

Nyt kun Helene Schjerfbeckin elämä ja tyylisuunnat ovat käden ulottuvilla, suosittelen Riitta Konttisen kirjaa Oma tie (2004).  Ajattelin itse  lukea sen uudestaan ennen kuin menen katsomaan näyttelyä. Tiedän omasta kokemuksesta, että vaivannäkö kannattaa.