Mona Lisan viikset

Kun Marcel Duchamp teki uuden version Leonardo da Vincin kuuluisasta taulusta, paitsi että maalasi Mona Lisalle viikset, kyseessä ei ole kopio vaan jäljitelmä, pastissi, joka osoittaa arvostusta tai ironiaa alkuperäistä työtä kohtaan.  Duchamp ja da Vinci ovat taiteilijoita, mutta taitavimmatkin taideväärentäjät ovat vain  käsityöläisiä, joilta puuttuu luovuus. Jäljellä on vain alkuperäisen työn orjallinen kopioiminen.

Kiinnostuin taideväärennöksistä luettuani lehdestä taidetutkija Pauliina Laitinen-Laihon räväkän haastattelun, jonka mukaan Suomi on taideväärentäjien paratiisi, joten luin Laitinen-Laihon taideväärennöksistä tekemän kirjan.

Taideväärennöksiin tosiaan liittyy paljon asiaa alkaen väärennöksen määrittelystä ja taidebisneksen psykologiasta ja päättyen väärennösten paljastamiseen. Keinoja vanhentaa tauluja on paljon, keinoja paljastaa on enemmän. Silti maailmassa on paljon väärennöksiä, jotka eivät koskaan paljastu. Niitä on sekä yksityisessä omistuksessa että museoissa. Maailmassa, varsinkin taidemaailmassa, liikkuu myös paljon huhuja.

Jännittävästä aiheesta huolimatta Taideväärennökset-kirja osoittautui pieneksi pettymykseksi. Aineistona on ollut noin sata lehtiartikkelia ja kirjaa. Laitinen-Laihon kirja on tilkkutäkki tästä materiaalista. Vaikka hän kertoo sujuvasti jänniä juttuja (jotka on lukenut tai kuullut muualta), niin kirjasta puuttuu yhtenäinen tyyli. On pala sieltä ja pala täältä, mikä tekee lukemisesta ärsyttävää. Samalla alkaa miettiä sitä, että jos kyseinen kirja olisi taideteos, niin olisiko se kopio vai jäljitelmä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Taideväärennökset

Tekijä: Pauliina Laitinen-Laiho

Kustantaja: WSOY (2004)

Mian arvio: **

Merten salaisuudet

Carta Marina 1539, yksityiskohta.

Välillä on hyvä haastaa omaa ajatteluaan lukemalla perusteltuja, erilaisia ajatuksia. Näin minulle kävi lukiessani sattumalta Risto Isomäen Jumalan pikkusormen muutama vuosi sitten. Isomäestä en ollut aikaisemmin kuullutkaan ja aihe yllätti minut positiivisesti, vaikka ei ollut kirjana kovin hyvä kuitenkaan. Myös uusi kirja, Con rit, onnistui yllättämään aiheellaan, vaikka varsinainen tarina oli melko seikkailuhenkinen.

Siinä missä ruotsalaisdekkarissa juonta väännettiin niin kauan, että se sopi päähenkilöihin, tässä kirjassa tarina on etusijalla ja ihmiset on väännetty sopimaan siihen. No sen kyllä huomaa, mutta ei se minua haitannut, sillä tarina itsessään oli niin hyvä. Siis jos tykkää nojatuoliseikkailuista, ja minähän tykkään.

Aiheena kryptozoologia (eläimet joiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan) oli kiinnostava, ja netistä löytyi paljon lisää tietoa. Isomäki onkin käyttänyt materiaalina olemassa olevia asioita kuten vanhaa karttaa tai eläintieteellisen seuran sivuja. Jossain vaiheessa kirjaa oikeat asiat muuttuvat mielikuvitukseksi. Onko tyylilaji tieteisromaani tai jotain muuta, en osaa sanoa.

Isomäki ottaa kirjassa ja oikeassa elämässä kantaa erilaisiin ympäristö-kysymyksiin. Kun samalla kirjoittaa menestyviä ekotrillereitä, niin asettaa itsensä monenlaisen kritiikin kohteeksi. Luin muutaman arvostelun tästä kirjasta, ja huomasin miten eri tavalla asioita voi katsoa. Happamia, sanoi oikea biologi, mutta minun mielestäni oikein viihdyttävää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Con rit

Kirjailija: Risto Isomäki

Kustantaja: Tammi (2011)

Mian arvio: ****

Tukholma by night

Pelotti ja oksetti. Aallot hakkasivat ruotsinlaivaa jossain Utön eteläpuolella. Olin merisairas ensimmäistä kertaa elämässäni. Muu perhe nukkui sikeästi, minä lähdin tax free –kauppaan, jossa olin nähnyt pokkarihyllyn. Humalaiset juhlijat hoipertelivat pitkin laivan käytäviä, mutta minä voin pahemmin. Mikä tahansa kirja kävisi, ja olin jo ottamassa Reijo Mäen ties kuinka monetta Vares-kirjaa, kun huomasin ruotsalaisen Jens Lapiduksen esikoisteoksen Rahalla saa.

Lapidus on juristi, joka alkoi kirjoittaa dekkarisarjaa Tukholman yöelämästä, jossa ruotsalainen yläluokka ja ulkomaalainen alamaailma kohtaavat. Lapiduksen kirjoja on kuvattu termillä Stockholm noir ja sitä on verrattu amerikkalaisen James Ellroyn kovaksikeitettyyn tyyliin. Minulle tuli pikemminkin mieleen Bret Easton Ellisin American Psycho, jossa 1980-luvun jupit puhuivat merkkivaatteista.

Kun muutin Turusta Helsinkiin, ihmettelin kuinka suuri ja hieno Helsinki on. Päivä Tukholmassa sai minut ihmettelemään, että se on vielä suurempi ja hienompi. Liikuimme sattumalta kirjassa kuvatussa Östermalmin kaupunginosassa. Nauratti kun Lapiduksen kirjassa Tukholman snobit haikailivat Lontooseen, siellä kun on niin suurta ja hienoa.

Lapiduksella riittää juttua, kun hän punoo 500 sivua verkkoa, jolla saa kirjan kolme erilaista päähenkilöä lopulta kohtaamaan toisensa. Sadalla viimeisellä sivulla tapahtuu jotain, joka lopulta onkin vain alkusoittoa dekkarisarjan toiselle tai kolmannelle osalle. 600 sivun alkuruoka on liian pitkä minun makuuni, mutta ymmärrän miksi kirja on ollut menestys varsinkin Ruotsissa. Yhteiskuntaluokkien sekoittaminen on herkullista, mutta jossain vaiheessa pitäisi päästä myös varsinaiseen asiaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jens Lapidus
Nimi: Rahalla saa
Alkuperäinen nimi: Snabba cash (2006)
Suomentaja: Anu Koivunen
Kustantaja: Like (2008, 2011)

Mian arvio: **

Jorinaa pojista

Siellä missä äidit kokoontuvat, keskustellaan lastenkasvatuksesta. Raisa Cacciatoren ohella toinen ehdoton auktoriteetti Suomessa on Jari Sinkkonen (lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori, Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri). Hän on erityisesti pitänyt esillä poikalasten kohtaamia haasteita, ja tämän aihepiirin vuoksi tartuin hänen kirjaansa "Elämäni poikana".

Tästä paksusta kirjasta noin puolet on kuvia, jotka eivät liity tekstiin muuten kuin että kuvissa on poikia. Tekstikin on suurikokoista ja jaarittelevaa. Ensin Sinkkonen aina referoi pitkästi teoriaa ja sen jälkeen toteaa ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa. Tämä tekee etenkin kirjan selailusta ja sopivan tiedon etsimisestä lähes mahdotonta. On myöskin monesti epäselvää, milloin kyseessä on Sinkkosen mielipide, intuitio, arvaus, taikka tutkimustulos (tämä ehkä selviäisi lukemalla viitteet, mutta niin kiinnostunut en taustoista kuitenkaan ole).

Se mistä kirjassa pidin, on Sinkkosen maalaisjärjen ja suhteellisuudentajun ylistys. Pojat OVAT biologisesti erilaisia kuin tytöt, heitä ei tule ohjata pelkästään perinteisiin tyttöjen leikkeihin, rajut leikit ja nujuaminen kuuluu poikien maailmaan ja itse asiassa vähentävät aggressiivista käytöstä. Mutta kaiken tämän tiesin ennestäänkin.

Yhdessä kappaleessa Sinkkonen esittelee pitkästi erästä "Supernanny"-televisiosarjan jaksoa. Ihan kiva että hänkin tykkää ohjelmasta, mutta en todellakaan osta kirjaa lukeakseni tällaista "informaatiota". Kirjallisuusblogin näkökulmasta monet Sinkkosen esimerkit tosin ovat mielenkiintoisia. Hän käyttää esimerkkeinä erilaisista kasvatus- tai käytöshäiriöistä romaaneja, kuten Mark Haddonin "Yöllisen koiran merkillinen tapaus" (Aspergerin oireyhtymästä), Alberto Moravian "Sivustakatsoja" (oidipaalivaiheen häiriöistä), Hannu Väisäsen "Vanikanpaloja" ja Mikael Niemen "Populäärimusiikkia Vittulajängältä" (poikien kilpailuvietistä) ja Ovidiuksen "Narkissos" (narsismista, tietenkin). Farinelli-elokuva on esimerkkinä testosteronin merkityksestä mieheksi kasvamisessa. Lisäksi Sinkkonen mainitsee esimerkkeinä Roald Dahlin, William Goldingin ja Robert Musilin, jotka ovat kuvanneet patologista ryhmädynamiikkaa.

Vaikka näistä romaaneista olen pitänytkin, kaipaisin kasvatusoppaalta aika lailla tieteellisempää lähestymistapaa. Välillä Sinkkonen toki referoi myös tutkimuskirjallisuutta, mutta lähteiden fakta- tai fiktiopohjaisuus jää täysin lukijan selvitystyön varaan (näköjään kirjan "Raising Cain" kirjoittajat, Dan Kindlon ja Michael Thompson, ovat amerikkalaisia lapsipsykologeja ja siis ilmeisesti kirjassa käytetty esimerkkitapaus on todellinen, ei fiktiota).

Suoraan sanoen en saanut kirjan lukemisesta itselleni mitään lisäarvoa, tai ehkä jos joku lähtee kehumaan sukupuolineutraalia kasvatusta tai varoittamaan aggressiivisten leikkien vaaroista, voin todeta että Sinkkonen on asiasta eri mieltä. Etsin kuitenkin tietoa pääasiassa itseäni ja omaa kasvatustehtävääni varten, en väitelläkseni muiden kanssa.

Kirjan päätössanat:

Kasvatuksen tarkoituksena on, että autamme lasta tulemaan mahdollisimman tarkoin sellaiseksi, kuin hänen on tarkoituskin tulla. Todellinen autonomia syntyy, kun saa kasvaa rauhassa tulematta liikaa manipuloiduksi tai kasvatetuksi. Jos vanhemmat malttavat jättää joskus kasvattamisen kaikkine periaatteineen taka-alalle, heidän on pakko valpastua olemaan läsnä, katsoa, kuunnella ja jakaa kasvamisen iloa ja kipua.

Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Jari Sinkkonen
Nimi: Elämäni poikana
Kustantaja: WSOY (2005)

Asteriinan arvio: *

Ei ne lävistykset, mutta ne H&M:n vaatteet

Nimikin on väärin.

Äkillisesti kuolleen ruotsalaisen dekkarikirjailijan Stieg Larssonin avovaimo tilitti lehdessä, kuinka oli ollut Larssonin elämänkumppani 30 vuotta ja oikeastaan he olivat kirjoittaneet menestyskirjat yhdessä. Tai ainakin ideoineet. Mutta lailliset perijät eli isä ja veli veivät kaiken.

Minusta avovaimoa on kohdeltu väärin.  Tunsin sympatiaa häntä kohtaan. En tunne enää. Avoleski on tehnyt  menestyskirjailijan puolesta närkästymisestä itselleen ammatin, mutta siitä hyötyvät vain lehdet, jotka saavat kommentteja: Stieg Larsson ei olisi hyväksynyt sitä tai tätä tai tuota.

Näin voi ollakin, mutta nykyään Millenium-trilogian oikeudet ovat toisaalla. Ja näitä kirjoja kaupallistetaan urakalla. Myös muita kirjoja kaupallistetaan, käykää katsomassa vaikka elokuvissa tai tavaratalon lastenosastolla. Tai täällä. Ehkä kirjojen kaupallistaminen tuntuu väärältä vain silloin kun ei itse saa sivuista siivua.

Missin kuolema

Viime päivinä kuolleiden valtiomiesten varjoon jäi yhden missin kuolema, vaikka sillä voi olla vaikutusta monenkin naisen elämään. Miss Venezuela Eva Ekvall kuoli rintasyöpään vain 28-vuotiaana. Hän huomasi kyhmyn rinnassaan, mutta antoi asian olla kuukausikaupalla. Liian kauan.  Maassa, jossa kauneus ja suuret rinnat ovat naisten parhaimpia ominaisuuksia, on rohkeaa antaa kuvata itsensä pöhöttyneenä ja kaljuna. Minuun teki vaikutuksen se, että tässä tilanteessa hän kertoi tarinansa. Ehkä Ekvallin kirja auttaa säästämään muita samalta kohtalolta.

Daily Mailin artikkeli täältä.

Keravale

Kirjan nimellä on todella suuri merkitys. Finlandia-voittaja vuodelta 2010 on istunut yöpöydälläni kuukausitolkulla, kun nimi ei mitenkään ole houkutellut ottamaan sitä käteeni. Aina kun olen lukenut yhden kirjan loppuun, keksin syyn valita seuraavaksi jonkun muun. Mutta rakastuttuani Murakamiin päätin, että nyt on aika jollekin aivan muulle ja hieman vastentahtoisesti viimein tartuin Mikko Rimmisen "Nenäpäivään".

Päähenkilö, minäkertoja on Irma: keski-ikäinen ja -pituinen baskeripäinen täti, joka on elämästä hieman syrjässä. Ainoa ihmiskontakti on aikuiseen poikaan, ja sekin melkoisen satunnainen. Yhtäkkiä Irma huomaa soittelevansa tuntemattomien ihmisten ovikelloja ja jotta ei tulisi heitetyksi ulos, sanoo tekevänsä taloustutkimusta. Kysymykset hän keksii itse ja huomaa kyllä jossakin vaiheessa niiden olevan melkoisen kummallisia.

"Mitä mieltä olette pähkinöistä? Mitä kukaan voi vastata sellaiseen kysymykseen? Jokseenkin samaa mieltä?"

Ovien takaa löytyy tavallisenkummallisia ihmiskohtaloita, joista Irma sitten kantaa huolta ja keksii yhä uusia tekosyitä mennä tapaamaan heitä. Eihän siitä hyvää seuraa. Tai no, hieman sitäkin, mutta aikamoiseen hernerokkaan Irma itsensä ajaa. Hänen kohelluksensa on välillä ääneennaurattavan hauskaa, välillä myötähäpeä on niin suurta, että on luettava sormien raoista. Kerava on Irmalle kuin huume, eikä hän pysty pysymään sieltä poissa vaikka tietää että ehdottomasti pitäisi.

Rimmisen kieli on kekseliästä ja osuvaa, olematta lainkaan itsetarkoituksellista tai rasittavaa.

"Kun sammutin koneen ja nostin katseeni, pimeältä ruudulta katsoivat jotenkin säikähtäneet, pahanteosta yllätetyt kasvot. Pakotin itseni sänkyyn. Uni tuli joskus aamuyöllä ja oli niin koinsyömää, että repeili itsekseen muutaman minuutin välein."

Ei-vielä-mummoikäinen päähenkilö on loistavan itseironinen ja kuvailu hänen päänsä sisällä käyvästä muhinasta on upeaa. En missään nimessä samastunut häneen, mutta kieltämättä keski-ikää kai vähitellen lähestyvänä (kröhöm) ja pienten lasten äitinä tunnistan sen, että vain seisoa toljottaa marketin riisihyllyn edessä ilman mitään tajua siitä, mitä kotiin pitäisi kantaa.

Ja miksi se nimi tuntuu niin vastenmieliseltä? Nenäpäivän väkinäinen hilpeys ärsyttää ja Irman mielipide niin sanotusti osus ja uppos. No, ainakaan en omista baskeria.

"- - radiossa toitotettiin aamusta alkaen sitä julmetun nenäpäivää, sitä oli pärryytetty nyt sen verran että pakkohan siinä oli ymmärtää että jonkin lajin hyväntekeväisyydestä oli kysymys, en vain ymmärtänyt että millaisesta tarkkaan ottaen; mielelläänhän sitä olisi jotenkin osallistunut, mutta mistään ei käynyt ilmi että ketä tai mitä sillä kaikella nyt autettiin. Eikä minusta sitten lopun perin ollut edes selvittämään koko asiaa, tyydyin vain johonkin voimattomaan, tylppään pahastumukseen, ajattelin että vanha kunnon nälkäpäivä oli korvattu jollain pirskatin nenäpäivällä, että niinkö se nyt sitten oli, nykymaailmassa, ettei edes nälästä saanut puhua vaan kaiken piti olla silkkaa lystinpitoa."

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Mikko Rimminen
Nimi: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos (2010)

Asteriinan arvio: ****