Panamassa kaikki on paremmin

Kirjahullun iltasatuviikot jatkuvat. Kun iltasatuja luetaan joka ilta, tulee lastenkirjallisuutta luettua huomaamatta vino pino. Onneksi maailmassa on aika monta hyvää lastenkirjaa, vaikka luokattoman huonoja löytyy toki vielä enemmän. Muutama viikko sitten yöpöydälle nostettiin puolalais-saksalaisen Janoschin eli Horst Eckertin iki-ihana kokoelmateos Suuri Panamakirja. Kirja kaivettiin kirjahyllystä kuuntelijan pyynnöstä jo monennetta kertaa, koska se on kuuntelijaa lainatakseni ”ihan vaan kauhean hyvä”. TopTen-osastoon, sanovat ääneen lukevat vanhemmat.

Suureen Panamakirjaan on koottu kaikki kuusi pikku tiikerin ja pikku karhun seikkailua. Ystävykset asustavat kodikkaassa majassa joen varrella, joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja tapaavat uusia ystäviä. Tarinat ovat viisaita ja lämminhenkisiä. Parhaimmillaan kertomukset herättelevät lukijansa kyynisestä horroksesta, johon aikuisuus ihmisen valitettavan usein ajaa. Lukuhetken jälkeen sitä huomaa hymyilevänsä, kun elämä on oikeasti aika yksinkertaista, kun sitä tarkemmin ajattelee. Ja mikä parasta, kuuntelija tykkää ja vaipuu levollisena unten maille.

-Panamassa, se sanoi, kaikki on paljon ihanampaa, tiedätkö sen. Koko Panama tuoksuu banaaneilta. Panama on unelmiemme maa, Tiikeri. Heti huomenna meidän on lähdettävä Panamaan, vai mitä sinä arvelet?

-Heti huomenna, Pikku Tiikeri sanoi,

-Eikä meidän tarvitse pelätä mitään. Mutta kuule, Karhu, tiikeriankan minä otan mukaan.

Seuraavana aamuna ne heräsivät vieläkin aikaisemmin kuin tavallisesti.

-Kun emme tunne tietä, pikku Karhu sanoi, tarvitsemme tienviitan. 

Niinpä se otti laatikosta laudan ja teki siitä tienviitan.

Onnellinen elämä on pienistä asioista kiinni, eikä siihen tarvita kuin hieman sieniä ja tammukoita. Ja se hyvä ystävä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Suuri Panamakirja

Kirjailija: Janosch

Suomentaja: Riitta Mäyrälä

Kustantaja: WSOY (2004)

Lempeästi hullu arvio: *****

Itämerta vastapäivään. Hankala hansamatka.

 

Kääk! Olen juuttunut Itämeren kiertomatkallani Baltian maihin melkein vuodeksi. Silmiini osui Aku Ankan Turku-numero (26B/2011) ja sen innostamana päätin lukea koko kolmen Aku Ankan pituisen jatko-kertomuksen "Roope-setä & Hankala hansamatka". Jos hyvin käy, niin tällä panostuksella loppuosa Itämeren kiertomatkasta on läpikäyty vartissa.

 

Hansaliitto hallitsi kauppaa Itämeren alueella 1200-1400 –luvuilla. Ajatus kaupankäynnin esteiden poistamisesta levisi saksalaisten mukana pitkin Itämeren etelärannikkoa ja oli niin tuottoisaa, että monet kaupungit liittyivät mukaan. Toisaalta tälläkin yhteenliittymällä oli oma elinkaarensa. Painopisteen siirtyminen Atlantille ja muut valtakuviot siirsivät hansan historian kirjoihin, josta sitä on kaivettu esille erilaisissa yhteyksissä.

 

"Huima hansa-seikkailu alkaa" Bergenistä ja Lyypekistä. Aku ja veljenpojat – sekä muutama kepuli - etsivät Roope-sedän kanssa esi-isän aarretta. Seuraavassa numerossa on vuorossa "Täpäriä tilanteita Tallinnassa", jossa seikkailaan kuin Amazing Racen Tallinna-jaksossa.

Seikkailu huipentuu "Tiukkaan toimintaan Turussa", jossa suhataan Turun linnan ja Tuomiokirkon välillä. Kieltämättä turkulaista hivelee katsoa kotikaupunkiaan muutamassa sarjakuvaruudussa, mutta se ei valitettavasti kanna kovin pitkälle. Kääk-poks-kerronta ei enää kauheasti innosta ja Sudenpentujen käsikirjasta luetut faktat ovat kiusallisella tavalla päälleliimattuja. Ja sitä paitsi, tämä panostus meni hukkaan sekä minulta että Roope-sedältä.

Identiteetin rakennusaineet: Keskiaika.

Itämerellisyyden ainekset: Rannikkokaupungit.

 

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Roope-setä & Hankala hansamatka, Aku Ankka 24-26/2011
Käsikirjoittaja: Knut Nærum ja Tormod LØkling
Kuvittaja: Arild Midthun
Kustantaja: Sanoma Magazines (2011)

Mian arvio: * +

Räppää ja rummuta

Risto Räppääjä on rummuttanut itsensä kirjahullun kotiin. Kaikki kolme elokuvaa on nähty, mutta Nopolan sisarusten kynäilemä Risto Räppääjä -saaga ovat vasta alkutekijöissään. Syntymäpäivälahjaksi saadut kaksi ensimmäistä Risto Räppääjää (Hetki lyö, Risto Räppääjä; Risto Räppääjä ja kauhea makkara) aloittavat (ainakin) yhdentoista kirjan sarjan, jossa seurataan Riston ja kumppaneiden seikkailuja vähän siellä ja täällä.

Ensimmäiset Räppääjä -kirjat osoittautuivat pomminvarmoiksi valinnoiksi iltasatuikäisen iltasatulukemiseksi. Rummuttava Risto on nimittäin aika siisti tyyppi, jos vanhemmalta pojalta kysytään. Ristolle tapahtuu kaikenlaista hassua, mutta neuvokkaan luonteensa ansiosta siitä kaikenlaisesta selvitään kunnialla joko ennemmin tai sitten hiukan myöhemmin. Risto asuu tätinsä Rauha Räppääjän kanssa. Riston äiti Ursula on maailmalla tutkimassa jotain tuiki tärkeää ja käänteentekevää. Rauha-täti on mitä mukavin ja turvallisin kasvattaja, joskin stressialtis ja hössöttämiseen taipuvainen. Riston ja Rauhan naapurissa asuva Lennart Lindberg taitaa olla vähän ihastunut Rauha-tätiin, vai oliko se toisinpäin. Lennartin ja Rauhan orastava romanssi on sivujuonne, josta riittää hupia myös aikuiselle.

Risto Räppääjiä lukee ääneen oikein mielellään. Sinikka ja Tiina Nopolan railakkaan riemukas teksti kutsuu eläytymään eri hahmoihin, joten teatraalisuuteen taipumaton ääni on koetuksella. Mutta lapsi tykkää ja hihkuu. Ja pyytää, ettei lopeteta ihan vielä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Teosten nimet: Hetki lyö, Risto Räppääjä; Risto Räppääjä ja kauhea makkara

Kirjailijat: Sinikka ja Tiina Nopola

Kuvittajat: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi (1997, 1998)

Lempeästi hullu arvio: Poika hihkuu, äidin ääni kärsii. Mutta molemmat tykkäävät.

Vaarilla on saari

Sitä huomaa istuvansa keittiön pöydän ääressä, mutta ajatukset ovat Bora Boralla. Onneksi kirjahyllystä löytyy ensiapua, ehkä myös parannus. 1950- ja 1960 -luvuilla uusiseelantilainen Tom Neale vietti ”läheisellä” Suvarovin atollilla yhteensä kuusi vuotta. Luin hänen kertomuksensa, sillä ajattelin, että muutama vuosi nälkäisenä ja luteiden syömänä helpottaisi minun oloani. Olin väärässä. Nealen kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, sillä kuinka moni meistä voi sanoa heräävänsä joka aamu onnellisena uuteen päivään, tekevänsä merkityksellistä työtä koko päivän ja istuvansa joka ilta palmun alla teetä juomassa ennen kun menee sänkyyn lukemaan kirjaa ja nukkumaan kuin tukki.

Eteläiseltä Tyyneltä valtamereltä löytyy paljon matka- ja seikkailukirjallisuutta ja muita kiinnostavia aiheita Paul Gauguinista alkaen. Peter Benchley on kirjoittanut alueesta laajan artikkelin National Geographiciin (6/1997). Siinä tuodaan esille alueen kieli ja kulttuuri, poliittiset jännitteet ja elinkeinot kalastuksesta turismiin. Yhteisön kannalta kysymykset ovat aivan erilaisia kuin robinsoncrusoeiden kannalta, joten en käsittele niitä tässä.

Suvarovin atolli liittyy moneen kirjaan tai kirjailijaan: Robert Luis Stevensonin Aarresaareen (1909), W. Somerset Maughamin Etelämeren haaksirikkoisiin (1926), James Rockefellerin kirjaan Man on his island (1956) sekä Noel Barberiin. Neale itse viittaa Robert Frisbeen kirjaan The Island of Desire (1944) ja Daniel Defoen kirjaan Robinson Crusoe (1719). Edellinen on oikea kertomus ihmisestä, joka perheineen vietti Suvarovilla vuoden, jälkimmäinen taas kuuluisa seikkailukirja haaksirikkoisesta.

 

Itse asiassa luin kesällä mökillä (autiolla saarella!) lapsille iltasaduksi Robinson Crusoen. Kirja oli aivan liian jännittävä 4- ja 5-vuotiaille, vaikka olikin ”lapsille lyhennetty”. Lyhensin sitä lukiessani paljon lisää, tyyliin ”hmm, hmm [luen itsekseni pätkän tekstiä] joo, sitten tuli alkuasukkaita ja oli jotain kähinää [ihmissyöjät uhrasivat heimon jäseniä] ja hmm, hmm, joo on siinä kuvassa jotain luita, mennään kuitenkin eteenpäin, hmm, hmm.” Lyhennyksistä huolimatta tarina teki lapsiin suuren vaikutuksen, ja he saavat lukea Robinson Crusoen itse – koska? – no, hmm, hmm, katsotaan sitten [paljon myöhemmin].

Sekä Defoen että Nealen kirjat tarkastelevat saari-elämää yksilön kannalta. Neale itse vertaa itseään monessa kohtaa Robinson Crusoeen, vaikka hänen elämäntapansa oli itse valittu. Itse asiassa Neale halusi Suvarovin atollille enemmän kuin mitään muuta. Vasta siellä hän tunsi elävänsä, mutta jotta elämän edellytykset täyttyvät, tietyt fyysiset ja psyykkiset perustarpeet on täytettävä. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Tuntisitko itsesi yksinäiseksi? Neale puhuu suorasukaisesti omista kokemuksistaan ja antaa paljon ajattelemisen aihetta meille muille. Eniten minua askarrutti kirjan filosofinen puoli ja välillä minusta tuntui, että onnellisuuden resepti on käden ulottuvilla.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Yksinäisen miehen saari

Alkuperäinen nimi: An Island to Oneself (1966)

Kirjailija: Tom Neale

Suomentanut: Heidi Järvenpää

Kustantaja: Otava (1967)

Mian arvio: ***

 

Nimi: Robinson Crusoe (Lapsille lyhennetty)

Kirjailija: Daniel Defoe

Kustantaja: WSOY (1947)

Mian arvio: niille jotka osaavat itse lukea

Tikusta asiaa (2)

Tunnustan! Patricia Cornwell –lakkoni kesti niin kauan kunnes uusin pokkari ilmestyi Akateemisen Kirjakaupan hyllylle. Viime kerralla olin vähän tympiintynyt asioiden loputtomaan vatvomiseen, nyt samat asiat saivat minut ihastumaan. Cornwellin tyyli ei ole muuttunut yhtään ja itse asiassa kirjakin jatkui siitä mihin edellinen jäi, ja minä lukijana en voi kuin ihailla sitä, kuinka kerran käytetystä tikusta riivitään vielä toiset 500 sivua asiaa.

Kirjasta löytyvät tutut elementit ruuan laitosta Lucyn helikopteriin, mutta niitä suurempi ongelma on tarinoiden aina samanlainen rakenne. Mutta ehkä Cornwell ajattelee, että miksi menestysreseptiä pitäisi muuttaa ja ehkä minä lukijana olen samaa mieltä. Tämä on hyvää viihdettä, mutta kirjan lopussa olevat Cornwellin twitter- ja facebook-linkit eivät enää kiinnosta. Kirja riittää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Red Mist
Kirjailija: Patricia Cornwell
Kustantaja: Sphere (2012)

Mian arvio: ***

Suljetussa piirissä

Kirjahullun kirjallinen aikamatka Britannian lähihistoriassa jatkuu. Nyt hypätään kahdeksankymmenluvusta 2000-luvulle ja vaihdetaan poliittinen viitekehys konservatiiveista dynaamiseen työväenpuolueeseen. Kirjallisena oppaana toimii satiirikkona tunnetun Jonathan Coen Suljettu piiri.

Coen Suljettu piiri on itse asiassa jatko-osa aiemmin ilmestyneeseen Konnien klubiin. Suljettu piiri toimii kuitenkin myös itsenäisenä teoksena, vaikkei tuota aiempaa osaa olekaan lukenut. Kirjailija on nimittäin huomaavaisesti kirjoittanut kirjan loppuun Konnien klubin juonitiivistelmän, jossa kerrataan lyhyesti aiemmat tapahtumat. Kärryille pääsee kyllä ilman tiivistelmääkin.

Coen teos on päähenkilöiden runsaudensarvi. Henkilögalleriasta löytyy mestariteostaan ikuisesti  kirjoittava kirjanpitäjä, rahaa nainut vasemmistolainen toimittaja, Labour-puolueen itsekeskeinen, mutta epävarma MP, siskonsa mystisesti menettänyt ja pojastaan vieraantunut ikuinen etsijä sekä koko joukko muita hahmoja. Coen henkilöhahmoissa on tiettyä runsaudenpulaa ja lukijana jää janoamaan syvempää luotausta henkilöhahmojen motiiveista ja sisäisestä elämästä. Päähenkilöiden karsiminen ja joihinkin keskeisiin teemoihin keskittyminen olisi ehkä taannut lukijalle vielä tiiviimmän lukukokemuksen.

Coen kirja suhtautuu kriittisesti hampaatonta New Labour-politiikkaa kohtaan. Mikään ei nimittäin olennaisesti muutu, vaikka Britannia ottaakin askeleen vasemmalle vuonna 1997, Labour-puolueen murskavoiton ansiosta. Maggien sijaan palvotaan nuorta komeettaa, Tony Blairia, joka ottaa harteilleen pääministerin viitan varhaiskypsässä 42 vuoden iässä.  Konservatiivista linjaa jatkavat poliittiset päätökset verhotaan New Labourin näennäisvasemmistolaisella terminologialla ihmisläheisimmiksi ja rahan vallasta vapautuneiksi. Juhlapuheiden tasolla ollaan vasemmalla, mutta päätöksenteossa kaarretaan tutusti oikeaan suuntaan

Vaikkei Coen kirja olekaan täydellinen, sai se kirjahullun astumaan jälleen kerran kirjakauppaan. Mukaan tarttui Coen suomentamaton läpimurtoteos What a Carve Up!, joka odottaa kirjahyllyssä sopivan sateista hetkeä ja isoa teekupposta.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jonathan Coe

Nimi: Suljettu Piiri (The Closed Circle)

Kustantaja: Tammi (2006) / Viking (2004)

Suomentaja: Arto Virtanen

Lempeästi hullu arvio: ***1/2

Töt-töt-töt-töt-töt-töt-töt-töt-tidididii !

Keskustelimme joskus aikaisemmin kesäkirjoista, ja ehdotin silloin Steve Altenin Megiä. Oikeastaan Meg on neljän kirjan sarja, joka kertoo syvyyksissä eläneestä esihistoriallisesta haista (megadolon carcharodon), joka nousee pintaan.

Luin mökillä Megiä ja käydessäni yksin iltauinnilla kehittelin itselleni Tappajahain sävelmää hyräilemällä ja meren pintaa katselemalla sellaisen paniikin, että ponkaisin vedestä ylös kuin lentokala. Meren pinta oli tyyni, mutta me Peter Benchleyn ja Steve Altenin lukijat tiedämme, että pinnan alla on kauheita salaisuuksia.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Steve Alten

Kirjat: Meg – A Novel of Deep Terror (1997), The Trench (1999), Meg – Primal Waters (2004), Hell´s Aquarium (2009)

Mian arvio: mukaan merenrannalle