keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Päänsärky

Harmittaa. Kotimainen esikoiskirjailija, jonka romaanissa on syväluotaava tarina, kiinnostavat henkilöt, mielenkiintoinen rakenne ja komealta kalskahtavaa kieltä ei sytytä. Päivi Sihvolan Kuume ei nostata innostuksen hehkua, vaan lähinnä turhautumisen ja ärsyyntymisen punan. Niin iloinen kuin olenkin sanataidekouluttajan pitkäjänteisen työn tuottamasta hedelmästä, ja niin kovasti kuin haluaisinkin kehua uutta tulokasta kotimaisen kirjallisuuden kentällä, en pysty. En edes kyennyt lukemaan kirjaa loppuun.

Päähenkilö Saana on muuttanut opintojen perässä pohjanmaalta Helsinkiin, etsii omaa alaansa ja työskentelee metroaseman R-kioskilla. Saana elää yhdessä Esan kanssa, mutta haikailee nuoruudenrakkautensa Jussin perään. Kirjassa eletään kahdella aikatasolla: nykyisyydessä epämiellyttävän, alkoholisoituneen miehen kanssa ja menneisyydessä, jossa muistellaan ensirakastumisen huumaa. Tai näin oli kirjan puoliväliin saakka, kunnes annoin periksi. Pikaisen selailun perusteella loppuosassa kerrotaan miten Saana joutui tuosta hekuman ajasta nykyiseen helvettiin.

Jos kirjan kieli saa unettomuudesta kärsivän pyörittelemään silmiään jopa kolmelta aamuyöllä, on jotakin pahasti pielessä. Voisin laittaa tähän kirjasta lähes minkä tahansa virkkeen, sillä ne ovat toinen toistaan teennäisempiä ja latteampia. Kirjailija tuntuu esittelevän omaa runosuontaan pakonomaisesti, tarinan ja henkiölhahmojen kustannuksella. Saana on oikeasti hyvä tyyppi, työkaverit hauskoja, miehet retaleita ja tarina vanha, mutta hyväksi havaittu ja tuoreelta kannalta esitetty. Mutta kieli on niin maailmojasyleilevää, korkealentoista ja väkinäistä, ettei sitä kestä lukea:

"Tuijotin kehrääviä, hehkuvia planeettoja, komeettojen pyrstöjä, nuppineulanpäitä ja horisonttiin leviävää tähtisumua, joka heitti päähäni turkoosin tuhannet värit. Katseeni laukkasi valopisteestä toiseen. Näyttämölle ilmestyi viuhuvia ruoskia ja äkkiä yöni oli paahtavan punainen."

Minulle on joskus sanataiteen opettaja sanonut, että kannattaa kirjoittaa tarina ilman adjektiiveja ja sitten lisätä vain välttämättömimmät. Ikävä kyllä Päivi Sihvolalle ei ole kukaan tainnut kertoa tätä

Lisäksi Sihvola kuvaa rakastumisen huumaa niin aidon ärsyttävästi, että lukijaa inhottaa. Jokainen varmasti tietää miten rasittavia ovat umpirakastuneet ihmiset, jotka kujertavat omia juttujaan ja imevät toistensa neniä hississä. Saana ja Jussi ovat juuri tällaisia, puhuvat toisilleen runoin ja keksivät sukupuolielimilleen söpöjä hellittelynimiä.

"Olimme puhuneet kokonaisen päivän pelkillä loppusoinnuilla, runomuodossa tai loruillen tyyliin:
- Anna mulle rinkeli, olen sulle enkeli.
- Jos olet ronkeli, olen sulle mankeli."


Jussi, tuo kansainvälisesti arvostettu, saksofonia soittava lääkäri, myös kirjoittaa Saanalle lappuja: "silitys poskellesi", "sylikissalleni", "ajattelen niskaasi
huulillani", "saanalleparasroikaleesi", "polvimaassapalvovaorjasi", "lötkönliotushoito-organisaattorisi", "salanimetön selväsanasi".


Kirja lensi seinään siinä vaiheessa kun hempeily muuttui puhtaaksi pornoiluksi. Parhaimmillaan Sihvola on kertoessaan Saanan peloista ja yksinäisyydestä, ja itse tarina siitä, miten ensirakastumisesta ja naimisiinmenosta liu'utaan vihaan ja perheväkivaltaan on kiinnostava. Saanan äidin aito pohjalaismurre myös ihastuttaa, samoin kertomukset kioskin hulluista asiakkaista.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Päivi Sihvola
Nimi: Kuume
Kustantaja: Edico Oy (2011)

Asteriinan arvio: Kirja jäi kesken

3 kommenttia:

  1. Auts! Kuulosta pelottavan imelältä. Kiitos, että aloitit tämän lukemisen, ettei minun tarvitse.

    Kirja on mielestäni onnistunut silloin, kun sen kieleen ei tule kiinnittäneeksi sen kummemmin huomiota.

    VastaaPoista
  2. Mietin kanssa tuota kielen olemusta - miten jotkut kirjailijat osaavat rakentaa lauseensa niin, että ne haluaa lukea moneen kertaan. Ja silti kuljettaa tarinaa ja kehittää henkilöhahmojaan niin, ettei kieli nouse pääosaan, vaan tukee muuta teosta ja hellii lukijaa tämän lähes huomaamatta.

    Toni Morrison on tässä ihan huikea. Ja mieleen tulee myös esimerkiksi J.M.G. Le Clezion "Harhaileva tähti", jonka virkkeistä ja kappaleista jäin nautiskelemaan moneen otteeseen. Silti kieli ei ole lainkaan itsetarkoituksellista ja päälleliimattua, vaan vain upea tapa kertoa hieno stoori.

    VastaaPoista
  3. Sanan ja taiteen yhdistäminen on vaikea asia. Sanojen käytössä tulee olla maltillinen, eikä sanoja pidä viljellä turhaan, vaikka olisi keksinyt miten ihania ilmauksia tahansa. Sihvola taitaa olla turhan rakastunut sanataiteeseensa, eikä ymmärrä, että pienimuotoinen on kaunista kielessäkin.

    VastaaPoista