Huokailevat teinit

Joulupukki toi kirjahullulle yllättäen muutaman kirjan. Lahjakirjojen joukossa oli muutama vakavasti otettava kaunokirjallinen teos sekä yksi kevyempään kastiin kuuluva opus. Koska kirjahullun pää on vakavasti pehmentynyt pienten varpaiden vaikutuksesta, on kirjojen lukeminen syytä aloittaa varoen. Tämän takia alkupalaksi valikoitui joululahjoista hömpin eli Stephanie Meyerin vampyyriromanssi Houkutus. Kirjahullu tykkää nimittäin kovasti vampyyreista, koska ne ovat niin ihanan pahoja, mutta pelkää viimeaikaisen vampyyribuumin latistaneen vampyyrit ensirakastajiksi, joissa ei ole dekadenssia tai pahuutta edes nimeksi. Ei vampyyrin ihan oikeasti kuulu puhua pehmeitä ja pitää kädestä kiinni, vaan purra, repiä ja raastaa.

Meyerin kirjoista on tullut valtava ilmiö ja niitä on myyty miljoonia. Filmatisoinneista on tullut supersuosittuja. Lukijakunta koostuu tiettävästi kaikenikäisistä, eikä kirjahullu ole ainut keski-iän korville ehtinyt lukija. Jokin niissä siis kiehtoo.

Entäs sen tykkäämisen laita? Bellan ja Edwardin romanssin alkutaipale on aika peruskauraa. Eläviin kuolleisiin liittyvä uhan tunne on melko maltillisella tasolla, eikä synkkähanasta ole väännetty ihan tarpeeksi mustia sävyjä kirjan mausteeksi. Edward on hiukan turhan enkelimäinen ja imelä vampyyriksi, vaikka vampyyrinä olemisen vaikeutta koitetaan alleviivata. Bellan epävarma ”whatever” –teiniangsti ei jaksa herättää kirjahullun sympatiaa puolelleen, vaikka kirjahullu muistaakin olleensa itse juuri samanlainen. Suhteen kehittely on sitä paitsi aikamoista jahkailua, kuten tietysti teiniromanssiin kuuluukin, mutta rajansa kaikella. Itseäni alkoi jo kirjan puolessa välissä kyllästyttää, kun pariskunta ei pääse suhteessaan silmäpeliä, kädestä pitämistä ja huokailua pidemmälle. Mutta tottahan se on: rakastuminen on  helppoa, mutta rakastaminen kovin vaikeaa.

Pakko silti myöntää, että Bellan ja Edwardin tarina jäi kiinnostamaan kirjahullua sen verran, että tie vei Wikipediaan, josta kirjahullu lukaisi seuraavien osien juonikuvailut. Oli nimittäin pakko selvittää saavatko rakastavaiset toisensa ja tuleeko siitä Bellasta loppujen lopuksi vampyyri.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Stephanie Meyer

Nimi: Houkutus

Alkuperäinen nimi: Twilight

Suomentanut: Tiina Ohinmaa

Kustantaja: WSOY (2005)

Lempeästi hullu arvio: ** 

Hitaasti, nytkähdellen

Elämä matkii taidetta. Lukukokemus on parhaimmillaan silloin, kun se koskettaa omaa elämää yllättävän osuvasti. Kun opiskelijan tili on täysin tyhjä, kykenee ymmärtämään Émile Zolan Nanaa paremmin kuin yltäkylläisyydessä. Myrskyluodon Maijan vaikeudet ovat kouriintuntuvampia syysmyrskyn moukaroidessa ikkunan takana. Ja kirja, joka kertoo junamatkasta Siperian halki on hieman liiankin omakohtainen silloin, kun joulukuun lopussa kodista katkeavat sähköt ja vesi kolmeksi päiväksi.




Lukukokemukseni vuoden 2011 Finlandia-voittajasta, Rosa Liksomin romaanista "Hytti nro 6" vastaa muutenkin pitkää junamatkaa hyvin: luin kirjaa hitaasti, muutaman sivun illassa, välillä pysähtyen muutamaksi päiväksi ja taas lähtien nytkähdellen liikkeelle, kiihdyttäen välillä vauhtia ja pysähtyen koneiston hyydyttyä.

Liksomin kieli on valtavan tiivistä, muutamaan sanaan puristuu paljon erilaisia merkityksiä, joita pitää makustella rauhassa että ne aukeavat. Teksti on myös erittäin aistillista, eikä siitä saa kaikkea irti jos yrittää olla pikajunan kyydissä.

Suomalainen tyttö matkustaa Moskovasta Mongoliaan halki Siperian, jakaen hyttinsä ryyppäävän ja mesoavan venäläismiehen kanssa. Matkalla pysähdellään surkeisiin kaupunkeihin, nähdään upeita maisemia ja ankeaa neuvostoarkea, kohdataan aitous ja karkeus, pohditaan matkan syitä ja päädytään lopulta jurttaan Altai-vuoristossa.

Siinä on kirjan juoni lyhykäisyydessään, mutta se on täysin toissijainen. Tärkeintä on matka, jonka ei soisi päättyvän. Tytön sisäinen matka tuli kuitenkin valmiiksi Mongolian vuorilla, joten tarina loppui. Koko kirjassa ei ole mitään turhaa, ei mitään puuttuvaa. Se on sokaisevan kaunis ja hiljaisuudessaan ja hitaudessaan äänekäs kuin junan pilli taigalla.

Juna mateli eteenpäin kuin anteeksi pyydellen. Maidonvalkealta taivaalta kokonaisena hohtava aurinko kirkasti puhtaan lumen. Sitä jatkui muutaman tunnin, sitten pöyhkeän auringon peitti hetkeksi musta pimeys. Siperia katosi ikkunan takaa, mutta pujahti taas esille ennen kuin kukaan edes huomasi. Metsän puinen muuri kasvoi mustana ja pelottavana aivan radan reunassa. Kun se loppui, avautui laaja näkymä kauas joelle asti. Aavalla lumiulapalla oli kolme taloa, niiden edessä savusauna, josta pursusi musta savu. Saunan pihalla, höyrypilven keskellä seisoi alaston ja lihava, punakka nainen paljain jaloin. Mies tarjosi tytölle Puškin-suklaata. Se oli tummaa ja tulista.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Rosa Liksom
Nimi: Hytti nro 6
Kustantaja: WSOY (2011)

Asteriinan arvio: **** ½

Lemmen nälkä ja rakkauden jano

Kun vanha kenraali käski piikatytön sänkyynsä, molempien elämä muuttui. Tällä kertaa raskaaksi tullutta piikaa ei naitettu pois silmistä lähiseudun talonpojalle vaan kenraalille itselleen. Tätä alkaa perhe-elämä, jossa eri osapuolet ovat vuorotellen niskan päällä. Yksinäisyys vaivaa sekä aikuisia että lapsia, jotka kasvavat sisäoppilaitoksissa täyttämään omaa osaansa seurapiireissä.

Jascha Golowanjukin kirja Outona omassa maassa kertoo 1800-luvun lopun venäläisestä ylhäisöstä. Kaikkine käänteineen kirja alkaa tuntua jotenkin laskelmoidulta. Luin kirjan puoleen väliin ja pidin viikon taukoa. Aika kului kirjassakin: lapset kasvoivat, aikuiset vanhenivat. Kirjan jälkimmäinen puolisko kertoo nuorison vaiheista, minkä tekee kiinnostavaksi se, että alussa tutustuttiin heidän vanhempiinsa.

Kirjassa kuvataan 450 sivua venäläistä kansanluonnetta ja elämänmenoa, vietetään jouluja ja pääsiäisiä, syödään venäläisiä herkkuja ja juodaan vodkaa. Kaiken tämän jälkeen kirjan päähenkilöt istuvat alas ja miettivät, että oikeastaan he ovat aina olleet outoja omassa maassa. Ainakaan minulle tämä johtopäätös ei auennut, vaikka se oli nostettu kirjan nimeksi myös alkuperäisellä kielellä.

Golowanjuk syntyi Samarkandissa ja päätyi Ruotsiin erilaisten vaiheiden kautta. Hän oli tuottelias kirjoittaja ja yksi Ruotsin kirjaston ahkerimmin lainattuja kirjailijoita. Minunkin hyllyssäni on puoli tusinaa Golowanjukia. Arvostin tässä kirjassa Golowanjukin tarinointia sukupolvesta toiseen, mutta lopulta kirja ei pääty mitenkään. Luulisi, että kirjailija, joka pukkaa kirjan vuodessa ja kirjoittaa sujuvasti satoja sivuja, saisi tarinan myös päätettyä.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jascha Golowanjuk
Nimi: Outona omassa maassa
Alkuperäinen nimi: Främling i eget land (1942)
Suomentanut: Eeva-Liisa Manner
Kustantaja: Suomen Kirja (1946)

Mian arvio: **

Lähetyssaarnaaja asennossa

Kongon viidakon lähetysasemalla oli tarkka istumajärjestys, moraali ja aikataulu. Uusi tulokas istui pöydän ääressä huonoimmalla paikalla, kunnes eteni paremmalle paikalle luonnollisen poistuman kuten kuuden vuoden keikkatyön tai kuolemantapauksen kautta. Moraali ei sallinut alkoholin juomista, parhaimmat pidättäytyivät myös kahvin nauttimisesta sen kiihottavan vaikutuksen vuoksi. Kukaan ei koskaan myöhästynyt työtehtävistä niin kauan kuin jalat kantoivat. Toisaalta sunnuntaisin ei saanut tehdä työtä edes terveysasemalla.

Louise A. Stinetorfin kirja Valkoinen noitatohtori kertoo siitä, kuinka nelikymppinen amerikkalaisnainen lähtee joskus 1900-luvun alkupuolella toteuttamaan kutsumustaan Afrikkaan. Tähän asti oman elämän toteuttamisen olivat estäneet vanhempien ja sisarusten elämät, joille yksinäisen naisen tarpeet olivat aina alisteisia. Kun odottaa tarpeeksi kauan, niin kolmen vuoden pakollinen sairaanhoitajakoulutus parikymmentä vuotta nuorempien joukossa on enää hidaste. Kongossa tarvittiin terveydenhoitohenkilökuntaa.

Matka Atlantin yli kesti kauan ja matka ylös Kongo-jokea saman verran. Ihmettelin monta kertaa sankarittaren kestävyyttä. Lähetysasemalla hoidettiin sekä sielua että ruumista, lääkärit ja sairaanhoitajat tekivät pitkiä päiviä saatavilla olevien resurssien puitteissa. Lähetystöasemalla oli myös koulu. Viidakkoon sopeutuminen oli jokapäiväinen haaste ja heimojen kanssa piti tulla toimeen. Tulokkaiden ja paikallisten tavat olivat kirjaimellisesti eri maailmoista.

Tämä on taas tällainen vanhanaikainen lukuromaani, joka sattui löytymään kirjahyllystäni. Kirjastosta en olisi tätä osannut tai viitsinyt etsiä, ja mieleeni tuleekin, kuinka paljon hyvää luettavaa katoaa aina sukupolvien vaihtuessa.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Louise A. Stinetorf
Nimi: Valkoinen noitatohtori
Alkuperäinen nimi: White Witch Doctor (1950)
Suomentanut: Inkeri Hämäläinen
Kustantaja: Tammi (1951)

Mian arvio: ***

Oodi pienille varpaille. Ja kirjoille.

Kirjahullu ei ole viime aikoina lukenut, saati kirjoittanut. Kun oli se yksi Tärkeä juttu tuossa ennen joulua. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ne pienet varpaat ja ne pikkiriikkiset kädet ja se pehmoinen poski ja se ryttyinen naama lumosivat kirjahullun, eikä lukemisesta tullut mitään. Sinne jäivät kirjat, kirjahyllyyn. Eikä voinut kirjoittaakaan, kun ei ollut yhtään järkevää ajatusta jaettavaksi. Paitsi toki niistä varpaista ja poskista ja tuoksuista ja äänistä olisi voinut vaikka lausua runoja. Mutta ei kukaan halua kuulla kirjahullun lausuvan tai runoilevan. Uskokaa pois.

Kirjahullu perusti tämän blogin, koska rakastaa pienten ja hiukan isompien varpaiden lisäksi kirjoja, kirjojen tuoksua, kirjahyllyjä, lukemista sekä ajatusta lukemisesta. Onneksi kirjahullu ei ollut mietteineen yksin, sillä kaksi kanssalukijaa innostui jakamaan ajatuksiaan kirjahullun seurassa. Kiitokset ja kumarrukset siis Mialle ja Asteriinalle, joita ilman blogi olisi ollut puisevaa, tylsää ja yksitoikkoista jorinaa samanlaisista kirjoista samanlaisella otteella. Ja joulukuukin olisi jäänyt ilman rivin riviä. Nyt blogilla on kolme ääntä ja kolme erilaista persoonaa. Ja kolmella äänellä voidaan jo puhua näkökulmista kirjoihin ja kirjallisuuteen. Ja siinä on jo aineksia vaikka runolle, mutta jätetään se nyt kuitenkin pöytälaatikon täytteeksi.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Kirjojen parissa tavataan taas.

Liza Ihmemaassa

Liza Marklund on luonut Annika Bengtzonin ympärille kokonaisen maailman. Koko sarjassa minua on ihastuttanut sellaiset seikat, kun että seuraava kirja kertookin menneestä elämänvaiheesta eikä tulevasta, kuten kronologisesti kuuluisi, tai että seuraava kirja jatkuu heti siitä, mihin edellinen jännittävä kirja loppui.  Annika Bengtzon on toimittaja joka setvii rikoksia. Marklund kuvaa hyvin iltapäivälehden raadollista toimittamista (kuten Juha Numminen omissa dekkareissaan) ja uusimmassa kirjassa tulee esille sosiaalisen median nousu paperilehden vierelle ja ohikin.

Marklund on taitava tehdessään Annika Bengtzonista ja hänen sukulaisistaan ja tuttavistaan ärsyttäviä henkilöitä. Ihmisten alhaiset ominaisuudet vilahtavat sivulauseissa eivätkä päästä tarkkaa lukijaa helpolla. Kuten jossain kirjoitin, luen näitä kirjoja Annika Bengtzonista huolimatta. Marklund on armollisempi rosvoja kohtaan. Näin kompleksisen henkilögallerian jälkeen minua nolottaa, että annoin muutama päivä sitten Risto Isomäen seikkailukirjalle neljä tähteä, mutta kuten sanottu, sen ansiot olivat muualla.

Marklundin ansiot kirjoittajana ovat niin selvät, että ne alkavat kääntyä itseään vastaan kuten Patricia Cornwellilla. Ei enää mitään uutta. Edellisessä kirjassa Marklund siirsi tapahtumia Tukholmasta Espanjan Aurinkorannikolle ja tässä kirjassa Keniaan. Mieleen tulee, että menestyskirjailija on lomaillut kyseisissä paikoissa ja maustaa omia kirjoja eksotiikalla. Loppusanoissa Marklund toteaa, että ”vaikka teen lähes naurettavan laajaa taustatutkimusta” (humble brag!), kyseessä on fiktiivinen romaani. Kyllä taustatutkimukset näkyvät monien muidenkin romaaneissa.

Minä jos joku suon kirjailijoille menestystä, sillä rakastan hyviä tarinoita. Marklundille sitä menestystä on kertynyt ihan aiheesta, mutta nyt alkaa näkyä jonkinlaista leipääntymistä ja rahastamista, jota kirjan kannessa hehkutettiin ”yhteistyönä amerikkalaisen dekkarilegenda James Pattersonin kanssa”. Olisiko tauko paikallaan, sen tietää vain Marklund itse. Minä ainakin aion pitää taukoa Marklundin kirjoista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Panttivanki
Kirjailija: Liza Marklund
Alkuperäinen nimi: Du gamla, du fria
Suomentajat: Päivi Kivelä ja Kari Koski
Kustantaja: Otava (2011)

Mian arvio: **

Maalarikissojen matkassa

Tytär pyysi joulupukilta lisää Tammen kultaisia kirjoja ja yhdestä lahjapaketista paljastuikin "Maalarikissat". Paitsi tytärtä, kirja miellytti myös minua suuresti.

Kirjassa maalarikissat Kasi ja Masi haluavat vihreää väriä ja yrittävät saada sitä aikaan sekoittamalla eri värejä keskenään. Näin he saavatkin aikaan vaaleanpunaista ja violettia, ja lopulta sitä vihreääkin:

Oi ihmeelliset kissat, Kasi ja Masi!
Viimein he ihan sattumalta sekoittivat keltaista ja sinistä.
Ja sitten he saivat väreistä näistä
niin vihreää kuin ruoho on viheriäistä,
kuin lehtipuu on vihreä
kuin saaret meren keskellä.

Tästä innostuneena he uneksivat väreistä ja olivat

ihan villinä ilosta ja kehräsivät
ja kirmasivat
ja syöksyivät
ja hyppivät
ja loikkivat.

Kirsi Kunnaksen suomennos on riemastuttava.



Kirjan kuvitus on Alice ja Martin Provensenin käsialaa, ja sai minut innostumaan. Nämähän ovat kuin Marc Chagallin maalauksista! Vuohi, viulunsoittaja, värikkäät hahmot, venäläiset talot ja juutalaissymboliikka. Halusin selvittää onko kyseessä tribuutti Chagallille. Kävimme tyttären kanssa läpi kaikki kotimme taidekirjat ja löytyipä meiltä julistekirjakin Chagallin töistä. En löytänyt suoraa esikuvaa, mutta taidekirjojen selailu yhdessä kolmevuotiaan kanssa oli kovin antoisaa. Seuraavaksi internet-hakuja, mutta ainakaan kukaan muu ei ole yhdistänyt Maalarikissoja Chagalliin. Tyydyn ajattelemaan, että taiteilija on toiminut innoittajana kirjalle, jossa esitellään ihania, kirkkaita värejä.

Seuraavaksi innostuin kirjan kirjoittajasta, Margaret Wise Brownista, joka on kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä valtavan suosittuja lastenkirjoja. Meiltäkin löytyi useita, samaisesta Tammen kultaisten kirjojen sarjasta. Löysin myös toistaiseksi suomentamattoman teoksen jonka halusin tilata, joten nyt on postissa tulossa Brownin kirja "Goodnight Moon". Margaret Wise Brown on lisäksi elänyt hyvin kiinnostavan elämän, mm. treffaillut Espanjan Juan Carlosia, ollut pitkässä suhteessa kirjailija/näyttelijätär Blanche Oerlichsin kanssa (John Barrymoren ex-vaimo) ja ollut kihloissa Rockefellerin kanssa kunnes kuoli vuonna 1952 vain 42-vuotiaana, kun selvittyään leikkauksesta esitteli lääkärille miten hyvin voi: nosti jalkansa korkealle cancan-tyyliin, mistä johtuen veritulppa jalasta irtosi ja kulkeutui sydämeen. Brownilta jäi yli 70 julkaisematonta käsikirjoitusta, ja hänen kirjojaan myydään edelleen, ympäri maailmaa.

On ihan pakko käyttää huutomerkkejä.

Mikä elämä!
Mikä värikylläisyys!
Mikä taide!

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Wise Brown
Nimi: Maalarikissat
Alkuperäinen nimi: Color Kittens (1949)
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: Tammen kultaiset kirjat 23 (2008)

Asteriinan arvio: ****