Lastenhuoneeseen

Ystäväni pikkupoika sai huoneeseensa aivan mahtavan kirjahyllyn. Kuka voisi vastustaa tällaista?

Kuvan hylly on teetetty mittojen mukaan Kiinassa, jossa Ryan (kuvassa) asuu, mutta eiköhän kädentaitoja löydy kotimaastakin.

Ohje: http://ana-white.com/2011/10/book-or-magazine-ladder-shelf

Huonotapaisille lukijoille

Lisää aiheesta Bookshelf -blogissa.

Kirjahullu harjoittaa kirjojen suhteen moniajoa, mutta tekee tämän valitettavan hutiloiden. Kirjaparat kärsivät yöpöydällä huonosta kirjanpidosta, kun ovat rivosti selällään tai mahallaan. Tai sitten joku epämääräinen kuitti toimittaa kirjamerkin virkaa. Onneksi joku jossain on keksinyt tähänkin ongelmaan nerokkaan ratkaisun: keskeneräisten kirjojen telineen. Tässä telineessä eivät kirjaparkojen selkämykset taitu, eikä jouduta ongelmiin liimausten kanssa. Ja vältytäänpä tämän avulla hiirenkorviltakin.

Hyvää naistenpäivää kaikille!

Autiotalon henget

Kolhiintunut kahvipannu pöydällä, lattialla reikäinen räsymatto. Ikkunoissa roikkuvat repalaiset verhot. Keinutuolissa kulunut pehmuste ja seinällä vanha takki. Vettyneet pinkopahvit ja tuulen piiskaamat ikkunat. Romahtaneella leivinuunilla lepäävä kolmijalkapannu. Yön varjoissa voi kuulla kuiskeen ja nähdä varjoja. Ehkä vilauksen hännästä tai pienestä kuonosta. Tämä talo on ihmisasukkaidensa hylkäämä, mutta se ei ole autio. Siellä on edelleen elämää.

Toisinaan löytyy kirja jota voi ahmia silmillään. On mieleenpainuvia kuvia, silmiä hivelevä taitto ja ajatuksia herättävää tekstiä ja runoja. Valokuvaaja Kaj Fagerströmin, runoilija Risto Rasan ja valokuvaaja-kirjailija Heikki Willamon Viimeiset vieraat – elämää autiotaloissa on juuri sellainen kirja. Se tarjoaa sokeria silmille ja polttoainetta ajatuksille. Teos kertoo sanoin ja kuvin ihmisten hylkäämistä taloista, joihin on asettunut uusia asukkaita. Mäyräklaania tai metsähiiriä ei haittaa vaikka kunnassa ei ole enää palveluita tai töitä. Niille riittää, että talossa on katto ja seinät. Lattiakaan ei ole tarpeen. Eikä tarvita edes lämmitystä.

Teos herättää ajatuksia paitsi yksinäisyydestä, myös ihmisen ja ympäröivän luonnon suhteesta. Me jätämme jälkeemme paljon tavaraa, rakennelmia ja epäharmoniaa. Rakennamme ja raivaamme, mutta mitään kovin pysyvää jälkeä meistä ei lopulta jää. Luonto valtaa hiljalleen takaisin sen tilan, jonka olemme siltä vieneet.

Elämä jatkuu, vaikka ihminen lähteekin. Luonto tulee toimeen ilman meitä, mutta tulemmeko me toimeen ilman luontoa?

Hylätty pihapiiri.

Puutyön äänet tikan pajasta

lohduttavat.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Viimeiset vieraat -elämää autiotaloissa

Teksti: Heikki Willamo

Runot: Risto Rasa

Valokuvat: Kaj Fagerström, Heikki Willamo

Kustantaja: Maahenki Oy (2011)

Lempeästi hullu arvio: *****

Kipua ja kaipuuta

Yllätyin, tällä kertaa erittäin positiivisesti. Odottamani Murakamin lukunautinto töksähti alkuunsa kökön käännöksen vuoksi. Samaan aikaan sain kuopukselta suukkojen kuorruttamana vatsataudin, joten ajattelin sittenkin tarttua johonkin helppoon ja kevyeen kunnes olisin taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Hyllystä löytyi pokkari (tuntuu kevyeltä), kannessaan kuva haarukasta ja lusikasta (näyttää nautinnolliselta) ja nimeltään "Sano että haluat" (kuulostaa hömpältä).

En tiennyt kirjailijasta (Pirjo Hassinen) juuri muuta kuin että hän on suomalainen nainen, joten odotukseni olivat kepeän keväiset, kuin maaliskuun alun auringonpaisteiset päivät.

Takakannen teksti asettaa paitsi odotukset, myös tällä kertaa kertoo oikeastaan kaiken:

Laura nauttii psykologin työssään katastrofien läheisyydestä. Mutta koulutuksesta ei ole apua, kun oman aviomiehen ajan ja huomion varastaa joku toinen.

Mutta samalla teksti lyhykäisyydessään ei kerro mitään. Se ei kerro sitä, että seuraavat yli 400 sivua ovat täynnä Lauran teräväkatseista ja pilkuntarkkaa analyysia omista tunteistaan, niin miestään, lapsiaan kuin tuota toista naista kohtaan. Analyysia, joka on raastavan osuvaa. Teksti ei myöskään paljasta mitään kirjan genrestä, joka on yhtä aikaa dekkari, kasvutarina ja draama. Tässä kirjassa ei ole mitään kevyttä tai hömppää, ja nautinnolliset ruokakuvaukset jäävät raadollisten osioiden välissä sivuosaan, vaikka ovatkin päähenkilöille tärkeitä.

Kirjan kieli on täsmällistä ja välttelee ylenmääräistä maalailua. Minäkertoja Laura on tiukka ammattilainen, joka käyttää kriisipsykologian kieltä hahmottamaan omaa ja miehensä tilannetta, mutta ammattikieli ei mene tunteisiin saakka, vaan niiden raakuus vie mennessään. Joka toinen kappale on omistettu toiselle naiselle ja hänen tarinalleen. Tästä kerrotaan kolmannessa persoonassa joka etäännyttää, vaikka naisen tunteet ovat ihan yhtä väkeviä kuin Laurankin. Vain eri maailmasta.

Pitkästä aikaa en nukahtanut kirjan ääreen, vaan se valvotti minua pitkälle aamuyöhön. Selvittyäni vatsataudista esikoinen sai akuutin korvatulehduksen, joten jännittävä lukeminen vei sopivasti huomion öisistä saksipotkuista kuumeilijan pyöriessä vieressäni.

Tämä on kirja, joka koskettaa ja ahdistaa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Se on juuri sopiva sekoitus petetyn raivoa, jätetyn surua ja haaveilijoiden toiveikkuutta, joka osoittaa miten syviä jälkiä suuret tunteet jättävät kaikkien elämään. Niin hyvässä kuin pahassa.

Minä katsoin poikaani ja ajattelin, että jos päivässä olisi kuusi ylimääräistä tuntia, käyttäisin niistä neljä Aapelin kanssa olemiseen. Hän oli lakannut ottamasta minua mukaansa. Sydäntäni särki nähdä hänen katsovan muitten poikien potkuleikkejä, sillä Aapelin kasvoilla oli hymy joka oli yhtä aikaa arka ja mukaan mielivä. Hänessä kamppailivat ihailu noita vuoden pari vanhempia poikia kohtaan, ja surkea kauna siitä ettei hän itse päässyt mukaan. Ja odotus; jos vaikka tapahtuisikin ihme ja poikajoukko huomaisi äkkiä hänet, vieraan kymmenvuotiaan, ja päättäisi pyytää hänetkin mukaan. Sitä ei tapahtuisi, ja Aapeli tiesi senkin. Sellaista ei tapahdu koskaan, se tosiasia kuuluu niiden asioiden joukkoon, jotka jokaisen on itse opittava, jotka on vain hiljaa hyväksyttävä oman mielensä hiljaisuudessa, mutta joita äidit eivät koskaan opi. Kun katsoin poikalauman riehakasta väkivaltaista iloa, olin surullisempi kuin vielä kertaakaan sinä päivänä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Sano että haluat
Kirjailija: Pirjo Hassinen
Kustantaja: Otava (2009)

Asteriinan arvio: ***½

Sissimarkkinointia

Otteet kirjamarkkinoilla kovenevat, mikäli Iltalehden uutinen pitää paikkansa. Iltalehden mukaan kirjailija Katja Kettu markkinoi viime syksynä Kätilö-kirjaansa antamalla haastatteluja, joissa kertoi joutuneensa elokuvatyylisen kaappausyrityksen kohteeksi keskellä Helsinkiä. Muutama vuosi sitten kansanedustajaehdokas haki julkisuutta samalla tavalla. Onko kaikki julkisuus hyvää julkisuutta, se pitää jokaisen itse päättää.

Pisara meressä

Blue ei ole mikään lähiövalas, vaan maailmalla paljon liikkuva kaunis nuori olento. Kaikesta huolimatta hän tuntee itsensä välillä yksinäiseksi, kuten kuka tahansa meistä. Parisuhde komean ja kokeneen Bull:in kanssa alkaa, mutta suhteessa tulee eteen myös hankaluuksia, kuten kenelle tahansa meistä. Menneisyys painaa kumpaakin. Tulevaisuuden odotukset voivat olla erilaiset. Blue ja Bull kuitenkin eroavat meistä siinä, että ne ovat sinivalaita.

Lloyd Abbeyn kirja The Last Whales on komea tarina valaiden elämästä. Mitä muuta se voisi ollakaan, kun pelikenttänä on koko Atlantti Weddellinmereltä Grönlantiin. Kirjan alussa on kartta tästä alueesta, ja se tulee tarpeeseen, sillä tuskin monikaan tuntee Atlantin keskiselännettä ja muita merenpohjan vaikuttavia muodostelmia. Vettä on sellaiset neljä, viisi kilometriä. Nautin erityisesti kuvauksista, joissa valas nousee keskellä valtamerta pintaan hengittämään. Ihmisten puuttuminen näistä kuvauksista osoittaa hienosti, että maailmassa on muutakin elämää.

Abbey on tehnyt paljon taustatyötä ja höystää tarinaa merten suojelulla. Valaanpyynti ja merten saastuminen ovat ihmiskunnan häpeätahroja edelleen. Kirja jää minulta kuitenkin kesken, sillä kielitaitoni ei riitä kaikkien merenelävien selvittämiseen. Se tekee lukemisesta tylsää.  Kun kirjan pointti on elämän monimuotoisuuden kuvaaminen, lukijan pitää ymmärtää myös yksityiskohdat.  

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Lloyd Abbey
Teoksen nimi: The Last Whales
Kustantaja: Bantam (1991)

Mian arvio: Avara Luonto ilman kuvia ja tekstitystä

Narinaa käännöksestä

Hyvä käännös antaa lukijan nauttia tekstistä rauhassa. Tämän ei tarvitse miettiä sanavalintoja tai edes sitä, millä kielellä alkuperäinen kirja on kirjoitettu, vaan voi keskittyä itse tarinaan ja kieleen ajattelematta välikättä, jona kääntäjä on toiminut. Kehuin Diego Maranin kirjan suomennosta taannoin kovasti.

Ikävä kyllä tällä erää en voi kehua käännöstä, jonka vuoksi uuden lempikirjailijani kirjan juoni muuttui omituiseksi, sanavalinnat herättivät ihmetystä, ja vain 30 sivun jälkeen päätin luopua yrityksestä lukea kirja suomeksi. Vielä suuremmaksi ihmetyksen tekee se, että kirja on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, jota olen aina pitänyt suuressa arvossa.




















Heti ensilehdillä totean, että kirja on suomennettu englanninkielisestä laitoksesta, mikä ei tietenkään tiedä hyvää. Mutta kun kerran kyseessä on arvostettu kirjasarja, päätän olla välittämättä asiasta lainkaan ja vain keskittyä nauttimaan lukuelämyksestä, jota olen säästellyt jo muutamien viikkojen ajan.

Kirja alkaa preludilla, jossa minäkertojan vanha tuttu, nuori nainen on kuollut. Hän muistelee heidän aikaansa yhdessä ja heidän keskustelunsa päättyy seuraavasti (sivu 14):

"Minä aion elää kaksikymmentäviisivuotiaaksi", hän sanoi, "ja kuolla sitten."

Joulukuussa kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli kuollut
kahdenkymmenenkuuden ikäisenä.

Toinen osa (sivu 15, edellisen tekstin vastakkaisella sivulla) on otsikoitu seuraavasti:
HEINÄKUUSSA KAHDEKSAN VUOTTA MYÖHEMMIN.

Eli siis ilmeisesti muutamaa kuukautta ennen tytön kuolemaa. Toinen osa alkaa sillä, että minäkertoja palaa kotiin humalassa ja hänen kodissaan on odottamatta joku itkuinen nuori nainen. Minälukija oletan kyseessä olevan tämän saman tytön, mutta minäkertoja kertookin naiselle "Olin hautajaisissa. Sen jälkeen menin Shinjukuun, yksin." ja jatkaa siitä, kuinka tämä hänen vuosien takainen tuttunsa kuoli. Pian tekstistä käykin ilmi, että nainen asunnossa on minäkertojan vaimo, ja he ovat juuri eronneet.

Palaan tarkistamaan mistä kuukausista tässä oikein puhuttiin, ja päättelen että ehkä kyseessä onkin sitten seuraavan vuoden heinäkuu, tai kenties minäkertoja valehtelee hautajaisista. Jatkan lukemistani epäluuloisena ja alan kiinnittää entistä enemmän huomiota kökköihin sanavalintoihin.

Sivu 20: "Ojensin hänelle kasvopaperirasiaa."
Pohdin, tarkoittaako tämä kenties sellaisia ilmaisia, pieniä nenäliinapakkauksia, joita Tokiossa tyrkytetään jalankulkijoille, vai ehkäpä sellaista jenkkiläistä suurta pahvirasiaa. Kun suomeksi puhuttaisi varmaan vaan nenäliinoista.

Sivu 25 (eron jälkeen): "Mikään ei muuttunut päivittäin, ei yhtään mikään."
Tuota noin, ei kai minkään päivittäin pitäisikään muuttua? Tässä varmaankin tarkoitetaan ihan vain hänen päivittäistä elämäänsä?

Sivulla 30 alkaa kolmas osa, joka on otsikoitu:
SYYSKUUSSA KAKSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.

En kestä enempää, vaan päätän selvittää mistä kuukaudesta nyt oikein onkaan kyse. Tilaan kirjan alkuosan Amazonista ilmaiseksi Kindlelle ja tarkistan yllämainitsemani kohdat. Englanninkieliset tekstit kuuluvat seuraavasti:

"July, eight years later, she was dead at twenty-six."
"I held out a box of tissues to her."
"Nothing changed from day to day, not one thing."

Näistä ja niistä muutamasta muusta rivistä, jotka luen englanninkielistä painosta, huomaan kielen soljuvuuden ja helppouden, näissä ei ole mitään ihmettelyn aihetta. Kun taas suomenkielisessä versiossa oli kummallisuuksia, oli keskityttävä lukemaansa tarkkaan ja palattava tarkistamaan asioita. En puhu tässä blogitekstissä itse kirjasta mitään, vaan aloitan sen kokonaan alusta englanniksi, ja koetan unohtaa alun pettymyksen. Tilaan kirjan Kindlelle ja palautan kirjastoon kirjan, joka pistää miettimään myös sitä, kannattaako kyseistä kirjasarjaa enää kerätä hyllyyn.

Suomennos pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Kirjan nimi: 羊をめぐる冒険 Hitsuji o meguru bōken
Kustantaja: Kodansha (1982)

Englanninkielinen nimi: A Wild Sheep Chase
Kääntäjä: Alfred Birnbaum
Kustantaja: Kodansha International (1989)

Suomenkielinen nimi: Suuri lammasseikkailu
Suomentaja: Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi (1993)

Asteriina kieltäytyy arvioimasta.