Me olemme kaikki syyllisiä

”Me olemme kaikki syyllisiä. Jotkut enemmän kuin muut, jotkut paljon enemmän kuin muut, mutta älä tule sanomaan minulle, että me emme kaikki ole syyllisiä.”

Kirjahyllyyni jäänyt ja jo kerran keskeytynyt Iain Banksin Syyllisyys ei vakuuta heti. Itse asiassa opus jää melkein kesken jo toisen kerran. Alku tökkii pahasti. Päähenkilö Cameron Colley elää eksistentiaalisen tuskan keskellä.  On pakko vetää viinaa ja kamaa. On pakko kirjoittaa, koska skotlantilaisen viskin tuho ansaitsee artikkelinsa. Eikä ole naistakaan, paitsi naimisissa oleva Y. Ja sitten on vielä sarjamurhaaja, jonka brutaaleja tekosia kuvataan toisesta persoonasta. Miehistä tuskaa, uhoa ja hikeä.  Tämä kaikki tuska, turhautuminen ja graafiset kuvaukset ovat minulle melkein liikaa ja on hyvin lähellä, että luovutan. Taas.

Mutta päätän jatkaa ja jotain tapahtuu. Juoni imaisee mukaansa. Päähenkilöstä alkaa jo melkein pitää ja sarjamurhaajan tekosissakin alkaa näkyä tiettyä kiinnostavuutta. Banks tekee sen jälleen. Hän onnistuu koukuttamaan.

Syyllisyys on alkuun päästyään kiinnostava tutkielma vastuunkannosta, syyllisyydestä ja menneisyyden painolastista. Murhaajan uhreiksi valikoituneet henkilöt ovat kaikki syyllisiä. Omalla tavallaan. Mutta onko murhaajalla  kuitenkaan oikeutta toimia kostonenkelinä? Myös Cameron on syyllinen. Lapsuuden teot ja tekemättä jättämiset vainoavat häntä edelleen. Myös yhteiskuntaa on syyllinen. Thatcherismin kyllästämä yhteiskunta elää ahneudesta ja oman edun tavoittelusta, jossa menestyminen on tärkeintä. Vuonna 1993 kirjoitettu teos kuvaa hienosti 1980-luvun lopun juppielämän aiheuttamaa henkistä krapulaa.

Skotlantilainen Iain Banks on loistava kirjailija. Banks kirjoittaa kahdella nimellä. Iain Banksin kirjoittamat kirjat ovat kaunokirjallisuutta. Iain M. Banks taas kirjoittaa ehkä parasta tieteiskirjallisuutta, jota olen koskaan lukenut. Lukujonossani on muuten Iain M. Banksin uusin scifi Surface Detail, jota tuskin maltan odottaa. 

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Iain Banks

Nimi: Complicity (1993)

Suomenkielinen nimi: Syyllisyys

Suomentaja:  Inka Parpola

Kustantaja: Loki-kirjat (2002)

Lempeästi hullu arvio: ***^1/2

Kaaos ja sen säännöt

Yöpöytäni keveni yhdellä opuksella, kun luin Arturo Pérez-Reverten erinomaisen Taistelumaalarin loppuun. Kerrassaan vaikuttava teos kertoo Andrés Faulquesista, entisestä sotavalokuvaajasta, joka maalaa omaa tulkintaansa sodan kaaoksesta jättimaiseksi muraaliksi. Elämänsä rakkauden menettänyt valokuvaaja asuu ihmisistä etääntyneenä yksinäisessä tornissa ja maalaa päivä toisensa jälkeen sotaa seinälle. Eräänä päivänä Faulquesin elämään ilmestyy mies menneisyydestä, Ivo Markovic. Salaperäinen kroaatti on tullut vaatimaan Faulquesia tilille valokuvasta, jonka ottaminen on suistanut miehen elämän raiteiltaan ja tuhonnut kaiken sen millä on merkitystä.

Kirja käsittelee äärimmäisen hienosti sattumaa ja kaaosta. Mikä merkitys onkaan täysin sattumanvaraisella askeleella taaksepäin? Miten yksi ainoa valokuva voi suistaa toisen elämän kaaokseen? Onko meidän lopulta aina kannettava vastuu tekemistämme valinnoista? Entä löydämmekö aina edestämme sen minkä olemme kuvitelleet jättävämme taakse? Olisiko joku elossa, jos olisin valinnut toisin? Entä olisinko valinnut toisin, jos olisin tiennyt?

Taistelumaalarin toinen kantava teema käsittelee ihmisyyttä. Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun yhteiskunnan kulissit revitään väkivaltaisesti alas ja näyttämölle astuu kaoottinen, anarkistinen ja säännötön sota? Pérez-Reverten näkemys on lohduton. Sodan kaaoksessa ihmisestä nousee esiin peto. Ihmisyys näyttäytyy millinohuena pintakerroksena, jonka alla elää primitiivinen kauhutekoihin kykenevä eläin. Ehkä Pérez-Reverte tietää mistä puhuu työskenneltyään 21 vuotta sotakirjeenvaihtajana. Sodat lienevät kaikkialla samanlaisia. Ihmisyydelle ei näytä olevan luotien keskellä tilaa. Jos ei tapa, menettää pelin ja kuolee. En haluaisi uskoa tähän. Ihmisyydelle on pakko olla tilaa sodassakin. Emmehän me ole petoja. Emmehän?

Kolmas teema käsittelee vastuuta, objektiivisuutta ja etäännyttämistä. Sotavalokuvaaja on kuin äärimmäinen luontokuvaaja, joka ei puutu kuvattavan kohteen elämään, koska totuuteen ei saa vaikuttaa ja objektiivisuus tulee säilyttää. Savannilla impalaa kappaleiksi repivän leijonan sijaan sotavalokuvaaja valokuvaa askeleen päästä, kun ihminen repii kuvainnollisesti toisen ihmisen palasiksi. Suljinnnopeus, valoitus ja klik. Yksi otos juuri ennen kuin sodassa vastakkaisella puolella oleva ihminen lysähtää maahan teloittajansa edessä. Katse on tärkein. Ja sitten toinen otos juuri teloituksen jälkeen. Ja sitten kuvatoimistoon, josta kuvat leviävät ympäri maailmaa lehtiin ja muistuttavat meitä lukijoita siitä, että kaiken coca-colan, burberryn ja ruusunpunan lisäksi maailmassa on todellista ja syvää pahuutta. Ja sitten palkintoa hakemaan. Vuosi toisensa jälkeen. Sodasta toiseen. Mikään ei muutu. Ihminen ei muutu. Mutta voiko sotaa valokuvata ilman, että sota jossain vaiheessa saavuttaa etääntyneen valokuvaajan ja sulkee hänet kaaottiseen syleilyynsä? Voiko sodan jättää  taakseen? Ja kenties keskeisempänä kysymyksenä, mikä on valokuvaajan vastuu kuvattavistaan? Objektiivinen, itsensä etäännyttänyt valokuvaaja ei voi olla vaikuttamatta kuvattaviinsa.

Vuonna 2006 kirjoitettu kirja on Pérez-Reverten yhdestoista suomennettu teos. Olen lukenut näistä seitsemän. Pidän Pérez-Reverten tyylistä, joskin Rummunkalvo oli  jostain syystä junnaava ja hienoinen pettymys. Taistelumaalari palautti uskoni kirjailijaan. Yöpöydälle siirtyykin seuraavan kirjan jälkeen Pérez-Reverten Etelän Kuningatar. Odotan siltä paljon.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Arturo Pérez-Reverte
Nimi: El pintor de batallas (2006)
Suomenkielinen nimi: Taistelumaalari
Suomentaja: Satu Ekman
Kustantaja Suomessa: Like (2007)

Lempeästi hullu arvio: *****

ADHD yöpöydällä

Minulla on huono tapa. Tai itse asiassa useita, mutta niistä muista ei puhuta tässä blogissa. Yöpöydälläni on liian monta keskeneräistä kirjaa. 

Aktiivisessa luennassa on Arturo Pérez-Reverten intensiivinen Taistelumaalari. Se on pian hoidettu. Ja hyvä niin.

P.G.Wodehousen Jeeves-kokoelma Kiitos Jeeves on lähestulkoon luettu. Siihen tartun niinä hetkinä, kun en jaksa muuta ja kaipaan annoksen ”what ho:ta”. 

Keskeneräisenä makaa myös Nick Caven antisankarikuvaus Bunny Monroen kuolema, joka saattaa jäädä kesken, koska en kestä päähenkilö Bunnya. 

Ja sitten on vielä Simon Singhin Big Bang, joka kyllä kiinnostaa, mutta vaatii kovasti keskittymistä ja aikaa. Ja minullahan ei ole ylenpalttisesti kumpaakaan.

Yöpöydälle on eksynyt myös useita puutarhakirjoja, joita selailen suunnitteluvimman iskiessä päälle. Ne eivät ole kesken, koska puutarhakirjat kuuluvat kategoriaan ”selattavat tietokirjat, jotka eivät voi jäädä kesken, koska niitä ei lueta alusta loppuun, vaan sieltä sun täältä”.

Mutta koska kirjan voi todeta jääneen kesken? Riittääkö kaksi viikkoa, kuukausi vai puoli vuotta? Voiko keskeneräiseen kirjaan palata enää kuukauden kuluttua? 


Pitäisi siivota yöpöytä. Mutta kun ovat kaikki vielä kesken. 

Kohti vääjäämätöntä

Luen paljon, mutta suurin osa lukemistani kirjoista ei jätä sen suurempaa muistijälkeä. Kazuo Ishiguron vuonna 2005 kirjoittama kirja ”Never Let Me Go” jättää. Joulun alla lukemani kirja pyrkii mieleeni edelleen, vaikka olen lukenut tusinan verran kirjoja jo sen jälkeen.

Never Let Me Go on surumielinen kuvaus maailmasta, joka muistuttaa omaamme. Hailshamin ulkopuoliselta maailmalta suljetussa sisäsoppilaitoksessa valmistetaan lapsia kohti aikuisuutta sekä kohti vääjäämätöntä kohtaloa valvojina ja lopulta luovuttajina.  Päähenkilö Kathy H. kuvaa aluksi lapsuuttaaan sisäoppilaitoksessa ja lopulta aikuisuuttaan laitoksen ulkopuolella. Ystävyys Ruthin ja Tommyn kanssa on kirjan keskiössä.  Kirjaa luonnehtii hämmennys tulevasta, epätoivo ja hyväksyntä, hapuileva tunne-elämä sekä ulkopuolisen maailman vieraus.

Dystopiaksi luonnehdittu Never Let Me Go ei ole perinteistä scifiä.  Jos nyt perinteistä scifiä on olemassakaan. Itse vierastan kirjallisuuden luokittelua lajityyppien mukaan. Moni erinomainen scifiksi luokiteltu kirja jää valitettavan monilta tieteisleiman vuoksi lukematta. Perinteisen, vakavan kirjallisuuden ystäviä avaruusoopperaksi mielletty scifi ei kiinnosta. Ahdaskatseisuutta, väärinymmärrystä, vai peräti epäluuloa? Olisi kenties hedelmällisempää ettemme enää tästä lähin puhuisi tieteiskirjallisuudesta tai kaunokirjallisuudesta, vaan määrittäisimme mieluummin kirjallisuutta akselilla kiinnostava - epäkiinnostava. Akselin ääripäitä kun löytyy kummastakin.

Japanissa syntyneen, mutta englanniksi kirjoittavan Kazuo Ishiguron kieli on kaunista ja harkittua, enkä ihmettele, että teos päätyi sekä Booker - että Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi. Teoksella"Pitkän päivän ilta" (Remains of the Day) kuuluisuuteen ponnahtaneen kirjailijan teoksiin kannattaa muutenkin tutustua, jos ei niihin ole jo tarttunut. Itse aion ahmaista tulevaisuudessa ainakin Ishiguron kirjaan ”Me orvot” (When we were Orphans, 2000). Ja ”Pitkän päivän ilta” kannattaa lukea. Ehdottomasti.

Never Let me Go on muuten sittemmin päätynyt elokuvaksi. Viime keväänä valmistunut elokuva herättää minussa ristiriitaisia tunteita, vaikka en ole sitä nähnytkään. En tiedä haluanko pilata voimakasta lukukokemusta katsomalla elokuvatoteutusta, joka tuskin lunastaa odotuksiani.
  

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Kazuo Ishiguro

Nimi: Never let me go (2005)

Suomenkielinen nimi: Ole luonani aina

Suomentaja : Helene Bützow

Kustantaja Suomessa: Tammi (2005)

Lempeästi hullu arvio *****

Lempeä hulluus

Minua vaivaa hulluus. Se näkyy kaikkialla lojuvina kirjapinoina. Se näkyy kirjahyllyjeni tuplariveinä. Se näkyy varastoissa lojuvina kirjalaatikoina. Se näkyy sekoamisena kirjojen alennusmyynneissä ja antikoissa. Se näkyy kaikkialla. Mutta onneksi se on lempeää hulluutta. Hulluutta kirjoihin.