maanantai 4. heinäkuuta 2011

Niin ruma, niin lyhyt ja napakka

Huomasin, että lukutoukkakollegat keskustelevat Jonathan Carrollin kirjasta Naurujen maa, joten julkaisen uudestaan Bullterrieriyhdistyksen lehteen vuonna 2006 kirjoittamani arvion tästä kirjasta:

Jonathan Carrollin esikoisteos Naurujen maa (The Land of Laughs, 1980) ilmestyi suomeksi viime vuonna. Syksyllä 2005 Carroll oli vieraana Helsingin kirjamessuilla ja ihailevien kirja-arvostelujen myötä hän tuli tutuksi myös suomalaiselle yleisölle. Luonnollisesti Carroll bongattiin myös Suomen Bullterrieriyhdistyksen keskustelupalstalla, sillä Naurujen maan kannessa jököttää bullterrieri. Varmasti moni muu (bullin omistaja) minun lisäkseni sai tämän kirjan joululahjaksi. Naurujen maan takakannessa kuuluisat kirjailijat kehuvat Carrollin kirjaa. Neil Gaimanin mukaan se on loistava paikka paeta kun elämä kolhii. Tällaiset olosuhteet osuivat kohdalleni eräänä tammikuun lauantaina jolloin luin Naurujen maan kannesta kanteen, nilkka paketissa.

Carroll on sanonut monessa yhteydessä, että halu yllättää ja yllättyä on ollut hänelle tärkein syy kirjoittaa. Jos olet kuullut mitään tästä kirjasta, niin varmaan sen että siinä bullterrieri alkaa puhua. Carrollin mukaan kohtaus oli yllättänyt hänet itsensäkin ja kirja-arvosteluissa se nähdään tarinan käännekohtana. Onneksi Naurujen maa kokonaisuutena on paljon muutakin. Suurimman saavutuksen Carroll on tehnyt uskotellessaan meille muille, että hän ikään kuin sivusta seuraa jonkun oudon maailman tapahtumia.

Carroll on syntynyt vuonna 1949 New Yorkissa ja asunut vuodesta 1980 Wienissä. Hän muutti Itävaltaan opettaakseen kirjallisuutta, mutta on jo kauan ollut kokopäiväinen kirjailija. Carroll on kirjoittanut yhteensä viisitoista kirjaa. Erään kriitikon mukaan tyypillisessä Carrollin kirjassa on tarttuva ensimmäinen lause, puhuvia koiria ja lentäviä lapsia. Ehkä näin, mutta parasta on nokkela kieli, joka Naurujen maassa oli myös nasevasti suomennettu. Kirjassa oli monta kohtaa, jotka luin kahteen kertaan. Herkullisimmillaan Carroll on kuvatessaan bullterriereitä:

En ole koskaan erityisemmin välittänyt kissoista tai koirista, mutta Nuijaan rakastuin ensi silmäyksellä. Se oli niin ruma, niin lyhyt ja napakka, kuin repeämäisillään oleva makkara. Silmät molemmin puolin päätä kuin liskolla. ”Pureeko se?” ”Ei, herran tähden. Tänne, poika.” Se nousi ylös ja venytteli. Sen iho näytti entistäkin kireämmältä. Sitten se käveli jäykin koivin meidän luoksemme ja rojahti makuulle kuin kävelyn vaiva olisi uuvuttanut sen täydellisesti.

Carrollin kirja antaa eri ihmisille erilaisia ahaa-elämyksiä. Bulli-ihmisille monet elämykset ovat tuttuja SBY:n keskustelupalstalta, jossa omistajat keskustelevat bulliensa tavoista tyyliin minulla on ollut monta koiraa, mutta mikään niistä ei… Ja muut vastaavat että joo joo tuttua hommaa, meidänkin bulli sitä ja tätä. Täytyy olla bulli-ihminen kirjoittaakseen niistä sillä tavalla kuin Carroll ja täytyy olla bulli-ihminen ymmärtääkseen tarinan seassa olevat viittaukset niihin. Monet kriitikot eivät ole eivätkä ymmärrä, siksi kirja-arvosteluista löytää usein vanhoja ennakkoluuloja bullterriereitä kohtaan: [Franz Kafkaan verrattuna] hahmot ovat erikoisia, mutteivät kiinnostavia – ellei nyt lasketa puhuvia bullterrierejä, jotka ovat lajinsa edustajiksi suorastaan sympaattisia (TS 30.10.2005).

Carrollin kirjoista ja kirjoittamisesta ei kuitenkaan voi puhua ilman bullterriereitä, itse hän on kertonut miten monet kirjalliset oivallukset ovat syntyneet bullterrieriä ulkoiluttaessa. Tänä päivänä ”matalaääninen ja Clint Eastwoodiakin coolimpi” Carroll lukeutuu Yhdysvaltain arvostetuimpiin nykykirjailijoihin. Googlettamalla löytyy pari sataa tuhatta osumaa, artikkeleita hänestä on kirjoitettu satoja. On mielenkiintoista tutustua kuuluisaan kirjailijaan koiran takia, mutta on ärsyttävää että hänestä ei voi puhua ilman kuuluisia näyttelijöitä ja muusikoita. Saadakseni selville minkälainen on koira kirjailijan takana, otin yhteyttä jälkimmäiseen ja pyysin että hän kertoisi omasta bullterrieristään.

Dear Ms M, I am delighted to tell you about my bullterrier, whose name is Jack the Idiot. I attach a photo I recently took of him. He is the fifth BT I have owned since writing The Land of Laughs 26 years ago and I am sure he will not be my last. I bought him from a breeder when he was one year old. Sadly he had been very mistreated by the first owner so he was both scared and very strange when he came into our house. But after half a year of lots of love, he got better and now owns both my family and our house, as is true with all bullterriers. He sits on everyone's foot, likes fruit, spins in endless circles when he is playing, and sleeps in what appear to be the most uncomfortable positions on the planet. A true BT. We love him very much. - Jonathan Carroll -

Usein sanotaan, että monet bullinomistajat tekevät saman virheen uudestaan. Näin myös Carroll. Jack on Carrollin viides bullterrieri, mutta kuten hän itse sanoi, ei varmasti viimeinen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Naurujen maa
Kirjailija: Jonathan Carroll
Alkuperäinen nimi: The Land of Laughs (1980)
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Kustantaja: Loki-Kirjat (2005)

Mian arvio: ***

11 kommenttia:

  1. Hauska kirjoitus! Olen tätä useasti pidellyt käsissäni, mutten ole tullut hankkineeksi kirjaa. Carrollia on hehkutettu paljon, joten pitäisi varmaan itse todeta lukemalla onko hehkutus ansaittua.

    VastaaPoista
  2. Ihana kuulla tästä minulle niin rakkaasta kirjasta tällainen mielipide. Oletko lukenut muita Carrolleita? Bullterriereita nimittäin löytyy melkein jokaisesta lukemastani herran kirjasta.

    Ja kiitos kun liitit myös Carrollin vastauksen mailiisi. Olen saanut hänestä kuvan todella sydämellisenä ihmisenä eikä tätä vähennä yhtään se että hän viime talvena osallistui poikaystäväni yllätykseen ja sain häneltä omistuskirjoituksellisen kangasliinan (pitkä tarina).

    Joka tapauksessa ihana lukea rakkaasta kirjailijasta näin hyvin kirjoitettuna. Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommentistasi. Kiva törmätä Carroll-faniin, sait minut nyt innostumaan muistakin Carrollin kirjoista, tämä nimittäin on tähän mennessä ainoa lukemani. Mitkä ovat omia suosikkejasi?

    Kirjoitin tämän kirja-arvion aikoinaan vain koiran takia, kirjailijasta en tiennyt mitään. Koska suomennos oli uusi, Carrollista oli paljon juttua lehdissä. Minusta lehtijutuissa korostettiin liikaa sitä, että Carrollia lukee se, tämä tai tuo julkkis. Päätin kuitenkin ottaa Carrolliin yhteyttä ja sanoin suoraan, että kirjoitan kirja-arviota koirakerhon lehteen ja kerhossa on pari sataa jäsentä. Oli hauska yllätys että hän vastasi.

    Jos ehdit jossain vaiheessa kertoa oman tarinasi Carrollista, olisi mukava kuulla.

    VastaaPoista
  4. Carrollia en ole lukenut, mutta koiraromaaneista suosikkejani ovat ehdottomasti John Steinbeckin klassikko "Travels with Charley" ja Paul Austerin "Timbuktu". Pidin myös valtavasti John Groganin romaanista "Marley & Me", mutta sen tarinan typerä elokuvaversio vesitti aivan kokonaan. (Suosittelen myös Peter Maylen "A Dog's Lifea" ja Louis de Bernièresin lyhyttä romaania "Red Dog".)

    Koira-aiheisissa kirjoissa on aina sama loppu. Tällaiseen romaaniin tarttuminen on vähän niin kuin koiran hankkiminen. Haluaako sitä kiintyä koiraan kun tietää miten siinä kuitenkin käy? Onko yhteinen aika niin palkitsevaa, että sen vuoksi kannattaa kärsiä suurta surua? Suruajan jälkeen sydän on onneksi aina voittanut. Ehkä joskus uskallan tarttua Carrolliinkin.

    VastaaPoista
  5. Pakko mainita myös koirakirjoista ehkä surullisin: Trojepolskin "Bim Mustakorva". Avaa takuuvarmasti kyynelkanavat, joten nenäliinoja kannattaa varata iso kasa yöpöydälle.

    VastaaPoista
  6. Voinhan minä kertoa. :) Minun lempitv-sarjojani on siis The Big Bang Theory, jossa on jakso nimeltä The Gift Basket Hypothesis. Siinä eräs sarjan hahmoista saa lahjaksi kankaisen nenäliinan, jossa on hänen suurimman idolinsa omistuskirjoitus, Kyseinen jakso on suosikkejani, ja Carroll on minun suosikkikirjailijani.

    Niinpä mieheni lähetti Carrollille sähköpostia ja kysyi, voisiko hän signeerata minulle kankaisen nenäliinan jos hän lähettäisi tälle sellaisen. Carroll suostui, ja niinpä sain maailman parhaan joululahjan viime vuonna. Jos kiinnostaa, niin liinasta on kuva täällä : http://pigeonnaire.blogspot.com/2011/03/kuka-mita-missa-milloin.html :)

    Minun Carroll-suosikkejani ovat ehkäpä Sleeping in Flame sekä kirjapari White Apples (suom. Valkoiset omenat) ja The Glass Soup (jotka kannattaa lukea ehdottomasti tuossa järjestyksessä vaikka toimivat myös itsenäisinä). Koiria on enemmän teoksessa Outside the Dog Museum.

    VastaaPoista
  7. Ihana lahja!!

    Surullisista puheenollen, meidän piti koulussa lukea "Keskuspuiston yksinäinen" (Paul Wilkes). Tästä on kohta 30 vuotta ja vieläkin kammoksuttaa. (Koulussa luetut kirjat eivät selvästikään ole sopivia lapsille, onhan jo mainittu monia traumoja!)

    VastaaPoista
  8. Kiva tarina, linnea, kävin myös katsomassa kuvaa blogissasi. Siellä oli myös hieno kuva spelkyyhkystä kirsikka(?)puussa istumassa. Sepelkyyhkypariskunta pesii meidän kuistilla joka kesä, joten on tullut seurattua niiden elämää.

    Ja te jonathancarrolliavielälukemattomat, kyse ei ole varsinaisesta koirakirjasta. Vaikka toisaalta, ainoa asia, mitä pelkäsin ensimmäisen bullterrierini Otton kohdalla oli se, että se alkaa joku päivä puhua selvällä suomen kielellä.

    VastaaPoista
  9. Sain "Naurujen maan" juuri lainaksi (kiitos Mia!), joten kohta pääsen lukemaan ensimmäisen Carrollini.

    VastaaPoista
  10. Lumiomena on sittemmin kirjoittanut tästä kirjasta omassa blogissaan:
    http://luminenomena.blogspot.com/2011/08/jonathan-carroll-naurujen-maa.html

    Kävin siellä laittamassa linkin tähän Mian tekstiin - Carroll-fanit löytäkööt toisensa :)

    VastaaPoista
  11. Kiitos Asteriinan vierailun osasin tulla tänne ja löysin paitsi mainion kirjoituksen Carrolin kirjasta, myös hienon blogin, jota alkaa seurata.

    Tämä arvio oli hauska. En uskalla linkittää oman blogini leipätekstiin tuon bullterrierin roolin paljastumisen vuoksi, koska itse olin ennen lukukokemusta välttynyt siltä. Osasin kyllä odottaa jotain yllätyskäännettä ja yllätyinkin. Siitä olen samaa mieltä, että kirjassa on kuitenkin paljon enemmän sisältöä kuin tuo käänne. Kieli on tosiaan sujuvaa, kulttuuriset viittaukset sinne sun tänne kohdallaan ja tunnelma oudolla tavalla kiehtova.

    VastaaPoista