Tarinatalous

Kalevala kertoo siitä, kun Väinämöinen halus Ainon, kun sen Ainon veli oli ensin uponnut suohon, ja tätä voi jokainen muistella syömällä ruisleipää ja jäätelöä (makuvaihtoehto Hillasuon helmi).

Väinämöisen piti lähteä Pohjolaan pyytämään Louhelta sen tyttären kättä.

Väinämöinen otti mukaan Ilmarisen, jonka piti takoa Sampo, jonka piti takoa rahaa.

Tässä seikkailussa oli kaikenlaisia käänteitä, esimerkiksi Lemminkäinen kuoli, mutta elvytettiin takas elävien kirjoihin mehiläisen avulla. Aikaisemmin ihmettelin sitä, kuinka viitteitä antiikin tarinoihin löytyy joka puolelta, mutta kyllä suomalaisetkin osaavat. Lisää täältä.

Vanhan miehen vaimoksi

Kun Joukahainen oli hävinnyt kilpalaulannan ja uponnut suohon, hän lupasi
sisarensa Ainon Väinämöiselle. Aino ei kuitenkaan innostunut ajatuksesta.

Olisiko Pohjolan tyttärissä vaimoainesta? Kanteleen soitto ei riitä,
vaan pitää tehdä kaikenlaista neidon saamiseksi. Kalevala kertoo näistä käänteistä.

Taiteiden synteesi

En ole juuri ennättänyt lukea kirjoja helmikuussa, kun olen katsellut iltaisin elokuvia. Tuntuu siltä, että "vain" elokuville annettu aika on jotenkin hukkaan heitettyä verrattuna oikean kirjallisuuden lukemiseen, mutta juuri katsomani Oscar-ehdokas "The Artist" pisti miettimään tätä.

Mikä muu taiteenlaji yhdistää niin monia muita taiteita samaan elämykseen? Missä muussa voi henki salpaantua kuvan, kerronnan ja musiikin yhteisvaikutuksesta? Missä muussa taiteenlajissa tarvitaan jopa satoja ihmisiä tuomaan oma taiteellinen panoksensa yhteiseen, upeaan lopputulokseen? Mikä muu taide-elämys on niin helposti saatavilla, ympäri maailman ja yhtä riippumaton kielestä, kulttuurista taikka koulutustasosta - elokuvia katsotaan kaikkialla, myös siellä, missä ei tulla koskaan näkemään taidegallerioita tai oopperaproduktioita, eivätkä tytöt käy koulua.

Parhaissa elokuvissa jokainen näkymä on kuin kaunein valokuva tai pysäyttävin maalaus (esimerkiksi Terrence Malickin "Tree of Life" tai Krzysztof Kieślowskin "Kolme väriä: Sininen"). Juoni saattaa olla yksinkertainen taikka kertoa Nobel-voittajan tarinan, mutta elokuvan keinoin, jolloin draaman kaari on kriittisempi kuin uskollisuus itse tarinalle (kuten "Kummisetä", "Apocalypse Now" taikka "Stand by Me"). Musiikki voi olla korviahivelevää ja elää aivan omaa elämäänsä elokuvan ulkopuolellakin (kuten Ennio Morriconen musiikki "Once Upon a Time in Americasssa" tai Nino Rotan "Kummisetä" tai John Williamsin "E.T."). Näyttämötaiteen huiput esiintyvät meille, jotka pääsemme hyvin harvoin Broadwaylle tai West Endiin, saati Bolshoi-balettiin tai Metropolitan-oopperaan. Maailman parhaat ohjaajat, näyttelijät, käsikirjoittajat, editoijat, lavastajat, puvustajat, muusikot jne. tekevät yhteistyötä, jonka lopputuloksen lähes kuka tahansa voi nähdä muutamalla kolikolla.

Siinä on maailmankylää kerrakseen! Pikkuriikkisellä Seychellien saarella vietimme iltaa nuoren sveitsiläisen pariskunnan kanssa ja kävi ilmi, että he eivät olleet koskaan kuulleet elokuvasta "The Sound of Music". En millään uskonut tätä todeksi ja väitin, että kuka tahansa (muu) tuntisi elokuvan. Ja kun kysyin asiaa paikalliselta tarjoilijatytöltä, tämä puhkesi lauluun, pyöri kuin nunnatyttö Maria niityllä, ja keittiöstä tulivat työntekijät tanssimaan ja laulamaan pöydillä. Tai no niin, näin olisi käynyt tarinan elokuvaversiossa, mutta todellisuudessa tarjoilijatyttö oli aivan yhtä pöyristynyt kuin minäkin: kaikki maailmassa tuntevat elokuvan "The Sound of Music".

Ja miten yllättävää ja tehokasta onkaan, kun elokuvasta puuttuu jotakin siihen perinteisesti kuuluvaa. Kuten ääni (kuten Oscar-suosikissani Michel Hazanaviciuksen "The Artistissa")! Tai lavasteet (kuten Lars von Trierin "Dogville" ja "Manderlay"). Joka tapauksessa nykyelokuvassa on aivan liian vähän tanssia ja laulua!

Parhaimmillaan näin lukutoukan näkökulmasta elokuva voi myös herättää kiinnostuksen lukemiseen (Harry Potterit ja Sormuksen herrat) tai tuoda suuren yleisön tietoisuuteen jo unohtuneet kirjat (kuten ajankohtaiset Sherlock Holmesit tai John le Carrén tuotannon). Ja aivan sama, onko jonkun mielestä lempikirjailijani teos parempi kirjana vai leffana, kunhan tutustuu siihen itse! (Jännittävää Oscar-yötä kaikille elokuvafaneille!!)

Taidetta kirjoista

Brian Dettmer: Prose and Poetry of the World (2011)

Kirjahullu on aina ajatellut, että kirjat ovat lähinnä lukemista tai selailua varten, mutta huomaa olleensa näkemyksessään varsin ahdasmielinen. Taiteilija Brian Dettmerille kirjat ovat oivaa materiaalia taiteelle. Dettmer käyttää taideprojekteissaan kirjojen lisäksi myös karttoja, vinyylilevyjen kansia ja c-kasetteja.

Lisää tietoa ja kuvia löytyy täältä ja täältä.

Lukumellakka

Toni Morrisonin uusin, "Home", ilmestyy toukokuun 8. päivä. Tästä on ehdotettu "lukumellakkapäivää", eli päivää, jolloin jäädään pois töistä lukemisen vuoksi. Olen pitänyt vuosittain osittaisen vapaapäivän Oscareiden takia, enkä voi keksiä parempaa syytä rokulipäivään kuin lempikirjailijani uusin romaani neljän vuoden tauon jälkeen.

Tosin jännittää, onko Kindle-versio saatavilla heti tuona tiistaina, mutta tiedänpä ainakin mitä haluan äitienpäivälahjaksi: kirjan ja aikaa lukea sitä rauhassa!

http://bookriot.com/2012/02/20/take-a-day-off-to-read/

Kyllä kiitos!

"Rakkaus on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä."


Ihastuin Anna-Leena Härköseen marraskuussa 2007. Olin kyllä lukenut hänen romaaneitaan aiemmin, mutta vasta tuolloin minulle selvisi, että hän on aivan mieletön tyyppi. Tuolloin nimittäin ilmestyi Image-lehdessä hänen kolumninsa, jonka neuvoja olen siitä lähtien (enemmän tai vähemmän onnistuneesti) noudattanut.

Sana hallussa, mahtavan ironinen ote, lakoninen ja suorasukainen, mutta silti herkkä, rujo ja esteettinen, kaikkea yhtä aikaa. Härkönen edustaa minulle Täydellistä Suomalaista Naista, joka naisen unelmabestistä, joka ei koskaan jää kynnysmatoksi.


Samaa ihailemaani linjaa edustaa Härkösen kirjassa "Ei kiitos" Heli Valkonen, jonka kohtalona on väljähtänyt avioliitto, jossa mies on etäinen nössö ("sillä on sauvakävelijän sielu"), jolta ei irtoa kauniita sanoja, tai edes rumia sellaisia, läheisyyttä eikä seksiä. Ei edes mankumalla tai itkemällä. Heli edustaa härkösläistä naista joka haluaa näyttää 10 vuotta itseään nuoremmalta eikä pihtaa, mutta joka on nainut miehen, josta ei ole hänelle kumppania eikä vastusta. Jota hän kuitenkin rakastaa.

"Työnnän itku kurkussa ostoskärryjä pitkin käytävää. Anteeksipyyntö tuli, mutta hänen pahantuulisuutensa on ehtinyt jo pilata kaiken. Kuuluuko tämän olla tämmöistä? Näin ilotonta? Tätäkö on perhe-elämä? Onko jossain muunlaista? Missä? Haluan sinne heti."

Kuvioissa ovat mukana myös kapinoiva teinitytär Sissi, äitiyslomalainen ystävä Manna ja nuori elokuvapiireissä pyörivä Jarno. Kohtaukset, kovaäänisetkin sellaiset, ovat herkullisia, aitoja ja katkeransuloisia. Miksi aviopuolisot etääntyvät toisistaan? Onko miesten tosiaan pakko näplätä tietokonepelejään? Eivätkö sodanjälkeiset sukupolvet voisi luopua roinastaan?

Anna-Leena Härkösellä on vastaus kaikkeen, ja se on aina naseva, hyödyllinen ja hauska.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Teoksen nimi: Ei kiitos
Kustantaja: Otava (2008)

Asteriinan arvio: ****

Takana loistava menneisyys

Miika Nousiaisen Maaninkavaara on tragikoominen ja absurdi kuvaus perheenisästä, joka ottaa suomalaisen kestävyysjuoksun alennustilan henkilökohtaisesti. Kestävyysjuoksun peruskallio on vankka, mutta nykyjuoksussa ei ole potkua. Onneksi Martti Huttusella on missio. Hän aikoo nostaa kestävyysjuoksun taas kunniansa päiviin ja tuottaa uuden Paavo Nurmen. Mutta ei se helppoa ole. Nykynuoret eivät nimittäin osaa juosta. Juoksu kun ei ole aina mukavaa, sen Martti tietää. Se vaatii työtä, hikeä ja tuskaa. Ja nykynuoret ovat löysiä ja selkärangattomia vätyksiä, jotka pelaavat sählyä, syövät sämpylöitä ja juovat limpparia. Eivät edes viitsi juosta koulumatkojaan, kun tulee hiki. Sen Martti on huomannut, kun kerran koulun talonmiehenä työskentelee. Kukaan ei ole valmis näkemään vaivaa. Omistautumaan juoksulle. Uhrautumaan Suomen kunnian vuoksi. Paitsi Martti ja Martti Huttusen perhe.

Mikä on muille harrastus, on Huttusille elämäntapa. Se on Huttusten perheen motto. Martti valmentaa poikaansa Jarkkoa seuraavaksi Lasse Vireniksi, mutta poika katoaa yllättäen kilpailumatkalla. Surun keskellä Martin usko suomalaiseen kestävyysjuoksuun on koetuksella ja matka masennustilaan on lyhyt. Martti masentuu, uppoaa suruunsa. Miten käy nyt suomalaisen kestävyysjuoksun? Martin tytär Heidi päättää pelastaa valmentajaisänsä nöyryytykseltä ja juoksee. Ja tosissaan juokseekin. Heidi juoksee ilman kenkiä pakkasessa, nukkuu magneettirummussa ja alistuu isänsä valmennettavana ennennäkemättömään rääkkiin. Kaverit saavat jäädä ja koulukin kärsii, koska isä on saatava taas ennalleen. Oikeasti Heidi haluaisi viettää normaalia yläasteikäisen elämää. Ja pyrkiä taidelukioon. Ja rakastua. Mutta sitä Martti-isä ei voi ymmärtää, koska kaikki paitsi juokseminen on hölynpölyä. Kysykää vaikka Kaarlo Maaningalta. Tai Virenin Lasselta. Ne sentään tietävät.

Nousiaisen Maaninkavaaraa lukiessaan ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Martti-parka kun on sen verran pihalla, että hirvittää. Kuten Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessakin, pääosassa on fanaattinen yksinäinen mies, jolla on missio. Ja ongelmiinhan siinä ajaudutaan. Teksti on lakonista ja osuvaa. Suorastaan hulvatonta. Martin juoksufantasiat ovat vertaansa vailla. Ja Heidin epätoivo ja turhautuminen isänsä masennustilan ja sen aiheuttamien lieveilmiöiden edessä mainiota luettavaa. On tässä kirjassa myös vakavampi taso. Lapsen menettäminen lienee traagisinta mitä elämässä voi tapahtua. Ja surustahan tässä kirjassa on loppujen lopuksi kyse. Eikä surua voi juosta pakoon, vaikka kuinka yrittäisi.

Moskovan kisojen maskotti Miska oli Jarkon lempilelu. Pienenä Jarkko ei koskaan nukkunut ilman sitä.

Viimeksi eilen siitä puhuttiin. Sirkka sanoi, että se säästetään. Minä olisin heittänyt pois. Kipeitä muistoja riittää muutenkin. Miska tuo tuplakivun. Maskotissa on muistot Jarkosta ja kestävyysjuoksun kuolemasta. Niistä kisoista tuli viimeiset mitalit, Kaarlo Maaninka toi.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Miika Nousiainen

Teoksen nimi: Maaninkavaara

Kustantaja: Otava (2009)

Lempeästi hullu arvio: ****

Kirjakylpy

Kirjahullu rakastaa kirjoja, mutta haluaisitko sinä kylpeä kirjoissa? Taiteilija Vanessa Mancini vie lukuhetken uudelle tasolle.

Kiinnostuitko? Lue lisää Bookshelf-blogista.

Supersalapoliisin paluu

”Sherlock on viilee”, sanoo kirjahullun puoliso, kun kuulee, että pitäisi kirjoittaa Sherlock Holmesista jotain. Conan Doylen luoma Holmes on todellakin viileä ja edelleen moderni. Kirjahullulla on hyvin läheinen suhde Sherlock Holmesiin paitsi kirjojen myös television ja elokuvien kautta. Sherlock Holmes on kuin vanha ystävä, jonka luokse voi palata aina, kun pettyy lukemiinsa kirjoihin tai väsyy television tarjontaan. Ja onhan Sherlockissa toki mihin palata. Conan Doyle kirjoitti kaiken kaikkiaan neljä Holmes-aiheista romaania ja 56 novellia. Ja elokuviakin on pitkälti yli toistasataa. Ja tv-sarjoja useita.   

Sherlock Holmes-mannasta voi nauttia tällä hetkellä sekä elokuvateattereissa että televisiossa. Robert Downey jr:n esittämä katu-uskottava supersankari on hiukan epäortodoksinen Sherlock, jos tulkintaa vertaa Jeremy Brettin neuroottiseen neroon tai Basil Rathbonen klassiseen Sherlockiin. Mutta Sherlockin moniulotteinen hahmo kestää myös uudelleentulkinnat. Esimerkiksi BBC toi supersalapoliisin pari vuotta sitten menestyksekkäästi nykyaikaan. Benedict Cumberbatchin moderni Holmes ratkoo rikoksia Watsoninsa kanssa varsin ansiokkaasti älypuhelinten ynnä muiden teknisten innovaatioiden avulla. Aikahyppy toimii loistavasti, sillä Holmesin kylmänviileä asenne ja tunnekylmyys on kuin tehty 2000-luvulle.

Mutta että ihan uusi Sherlock Holmes-seikkailu? Kyse ei ole Conan Doylen kadonneesta käsikirjoituksesta, vaan Anthony Horowitzin kirjoittamasta uudesta Sherlock Holmes seikkailusta. Horowitzin House of Silkillä on virallinen leima, sillä se on kirjoitettu Conan Doylen perikunnan luvalla. Mutta onko se Holmesia? Voiko Conan Doylen tyyliä jäljitellä? Tarinasta ei mitenkään erityisesti huomaa, ettei se ole Conan Doylen käsialaa. 

House of Silk on kohtuullisen toimiva Holmes-seikkailu, jossa liikutaan viktoriaanisen Lontoon pimeillä kujilla, tutustutaan vankilalaitokseen ja oopiumluoliin sekä selvitetään holmesmaisen monimutkaista mysteeriä. Holmes jää kuitenkin yllättävien juonenkäänteiden vuoksi hiukan sivuosaan, eikä mestarietsivän terävästä päättelystä pääse nauttimaan riittävästi. Tohtori Watson kuljettaa kertomusta tuttuun tapaansa ja tarinassa tavataan myös komisario Lestrade ja aina yhtä salaperäinen Mycroft Holmes. Horowitzin tapa käsitellä henkilöitään poikkeaa hiukan Conan Doylesta. Hahmot näyttäytyvät jotenkin inhimillisempinä ja syvempinä. Esimerkiksi tohtori Watsonin persoonaan ja henkilöhistoriaan avataan uusia ovia. Sama pätee komisario Lestraden hahmoon, joka on tarinassa hiukan keskeisemmässä roolissa kuin Conan Doylen seikkailuissa.

Ei. Kirjahullu ei valita, jos Horowitz kirjoittaa vielä joskus lisääkin näitä seikkailuja, kunhan muistaa ottaa seuraavalla kerralla Holmesin ihan kunnolla tarinaan mukaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: House of Silk

Kirjalija: Anthony Horowitz

Kustantaja: Little, Brown & Company (2011)

Lempeästi hullu arvio: ***+

It´s Dickens time

Kävin tänään Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa ja siellä oli pöytä täynnä Charles Dickensin kirjoja. Jos tuottelias Dickens joutui kärsimään oman aikansa kehnosta tekijänoikeuslainsäädännöstä, niin ainakin hänen 200-vuotisjuhlistaan otetaan kaikki irti myös kaupallisesti. Se on ihan oikein. Kirjallisuutta on aina syytä hehkuttaa, kun siihen on tilaisuus.

Oi maamme Suomi

Johan Ludvig Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinat" kertoi Suomen sodan sankareista. Albert Edelfelt piirsi kuvituksen 1898-1900 ilmestyneeseen painokseen, josta nostan esiin tutun avausrunon Maamme (Vårt land) sekä siihen kiinteästi liittyvän kuvan. Tämä aihe, korkealta nähty järvimaisema, tulee usein vastaan paitsi suomalaisessa maalaustaiteessa myös Matkailun edistämiskeskuksen julisteissa.

Kyseinen kuva on analysoitu puhki Ville Lukkarisen ja Annika Waenerbergin kirjassa "Suomi-kuvasta mielenmaisemaan". Luen silloin tällöin Lukkarisen ja Waenerbergin Suomen kansallismaisemia käsittelevä kirjaa, sillä siinä yhdistyvät kaksi kiinnostukseni kohdetta: Suomi-kuva ja taidehistoria. Kirja on monitieteellinen, mikä ei tarkoita muutamaa vaan muutamaa kymmentä näkökulmaa. Se on liikaa ainakin minulle. Kuten Runebergin torttu, tämä kirja olisi parempi, jos siitä jättäisi osan aineksista pois.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Suomi-kuvasta mielenmaisemaan - Kansallismaisemat 1800- ja 1900-luvun vaihteen maalaustaiteessa

Tekijät: Ville Lukkarinen ja Annika Waenerberg

Kustantaja: Karisto (2004)

Mian arvio: **

Unohtumattomia sanoja

Joskus vuosia sitten oli Valituissa paloissa tarina pikkupojasta, joka antoi läheiselleen lahjaksi upean simpukankuoren. Hän oli kävellyt kotisaarensa toiselle puolen, tunteja, löytääkseen tämän täydellisen lahjan. Kun lahjan saaja liikuttui valtavan kauniista simpukasta, mutta ihmetteli miten pitkän matkan poika oli joutunut kulkemaan, poika vastasi: "vaiva myös lahja". Näitä sanoja käytetään perheessäni usein: kun annetaan pieni, mutta merkityksellinen lahja, taikka sitten sen vastakohta. Pikkupojan sanat ovat kuitenkin jääneet elämään.

Eilen sain kaverikutsun Facebookissa vanhalta opiskelukaveriltani. Olimme hyvät ystävät 90-luvun alussa, mutta tiet veivät maailmalle ja kadotimme yhteyden. Olin valtavan innoissani kuullessani vanhasta ystävästäni, ja hän vastasi intooni sanoen "bliss". Ja mitä muistoja tuo sana toikaan mieleeni! Jollakin englantilaisen kirjallisuuden kurssilla meidän piti lukea Katherine Mansfieldin novelli "Bliss", ja vieläkin muistan sen ihmeellisen, rauhallisen, lähes unenomaisen tunnelman, joka päähenkilöllä siinä oli.

Joitakin sanoja vaan ei unohda, ja toivon että omat ja läheisteni lapset saavat itselleen unohtumattomia sanoja myös. Tänä jouluna teinkin kummilapsilleni lahjaksi runopussit. Itse asiassa vihaan ompelua, mutta tässä tapauksessa myös vaiva oli lahja. Olin saanut lorulistan kaveriltani, mutta en pitänyt siitä, että niissä ei ollut kirjoittajien nimiä. Kaikkien lorujen kirjoittajat eivät toki ole tiedossa, mutta kyllä suomalaisten lasten pitää kuulla Kirsi Kunnaksesta, Aale Tynnistä, Marjatta Kurenniemestä ja muista! Kaivoin siis meidän runokirjoistamme lyhyitä runoja, jotka printtasin ja leikkasin kuviosaksilla irti. Ja laitoin siihen pussiin.



Oma suosikkini runopussin runoista:

MYYRÄ JA LEHMÄ
Myyrä on ahkera pieni mies.
Ei se pelkää vaivaa.
Sillä on kourat kuin lapiot.
Laidunmaata se kaivaa.
Myyrä lehmälle selittää:
Pian kuluu kesä.
Lähdet talveksi navettaan.
Minun on tehtävä pesä.
-Aale Tynni-

3-vuotiaan tyttäreni suosikki:

UGALABUGALA
Jos viidakossa torilla sua vastaan juoksee gorilla,
lyö kerran rintarumpua tai raavi vatsakumpua.
Jos tilanne on tukala – huuda ugalabugala!
-Vesa Löhönen-

Sanoilla on suuri voima. Käytä niitä harkiten.

Minä rakastan taidetta enemmän kuin ihmisiä

Minä rakastan taidetta enemmän kuin hyviä tekoja, enemmän kuin omaisiani ja ystäviäni. Aamutunnit, jotka omistan taiteelle, ovat elämäni parhaat tunnit.

Näin kirjoitti ja eli elämänsä Ilja Repin. Löysin sattumalta Tito Collianderin kirjoittaman elämäkerran Repinistä. En odottanut kirjalta paljoa, mutta laajaan aineistoon pohjautuva kertomus vei mennessään. Tässä ei ollut kyseessä irrallisista palasista koostettu tilkkutäkki vaan sujuva ja yhtenäinen ajankuva kiinnostavasta ihmisestä ja maailmasta.

Repin maalasi monta kuvaa Tolstoista

Taidehistorian harrastajat saavat kirjasta hyvän käsityksen Venäjän taide-elämästä, erityisesti Pietarin Taideakatemian vaikutuksesta ja sitä vastaan kapinoimisesta. Suurimman vaikutuksen minuun teki Repinin voimakas sisäinen kutsumus ja loputon harjoittelu. Mestariteokset eivät syntyneet tyhjästä. Suuria tauluja tutkittiin ja maalattiin kuukausia, vuosia.

Collianderin kirja on kohteelleen lempeä. Vaimon kannalta Repin oli hankala tuuliviiri, mutta itselleen hän oli uskollinen. Tai ainakin hän oli uskollinen juuri sillä hetkellä vallassa oleville tunteilleen. Koska myös Repinin mielipiteet vaihtelivat, häntä oli hankala käyttää lyömäaseena taidesuuntien välisissä kiistoissa. Kaikki pyrkivät hyötymään hänestä menestyksen vuosina, mutta myös silloin kun hän oli vanha höppänä.

Kaikki hänen ympärillään tyhjenee: seinät, kaapit ja laukut. Käsi ojentuu jo siihen, mitä hän jättää jälkeensä, se vaihdetaan rahaksi ja annetaan sen mennä. Mitä häneltä on sattumalta jäänyt varustamatta nimimerkillä, pannaan hänen eteensä, ja hän kirjoittaa siihen mekaanisesti nimensä ja unohtaa... Jostakinhan täytyy myöskin hänen ja hänen tyttärensä elää. He ovat hyväuskoisia ja palvelusintoisia välittäjiä tulee ja lähtee pois. Hän ei huomaa, miten hänet revitään pala palalta rikki jo hänen eläessään.

[Luonnoskirjat] joutuvat nyt kauppaan, ellei kokonaisina, niin lehti lehdeltä. Kuten lehdet putoavat puusta ja hajaantuvat tuulen ajelemina, niin nuo lehdet lentävät Ranskaan ja Amerikkaan, Saksaan, Englantiin ja Ruotsiin, yli koko maailman. Kaikki ne ovat imeneet elämää samasta tuhlailevasta sydämestä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Ilja Repin
Kirjoittaja: Tito Colliander
Suomentaja: Lauri Kemiläinen
Kustantaja: Tammi (1947)

Mian arvio: ****