Lolitan kirjoittaja

Kirjahyllystäni löytyy paljon venäläistä kirjallisuutta (ei itse hankittua) ja päätin tutustua Vladimir Nabokoviin. Tusinasta Nabokovista valitsin Silmän, sillä sen takakansi lupasi tiivistä pienoisromaania, jonka lukemalla saa hyvän kuvan 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvasta kirjailijasta. Olisin valinnut Lolitan, mikäli se olisi ollut hyllyssäni, mutta ei ollut ja huuto.netissä olevat versiot oli koristeltu sellaisilla kansilla, että en kehdannut ostaa.

Nabokov syntyi 1899 Pietarissa ja kuoli 1977 Sveitsissä, siinä välissä hän asui Yhdysvalloissa. Tämä selittää hänen kirjojensa aiheita, joista monet käsittelevät venäläisiä emigrantteja, tässä kirjassa tapahtumapaikkana on Berliini. Mieleeni tuli Erich Maria Remarquen Varjoja paratiisissa. Samanlainen vaikea sopeutuminen vieraaseen yhteiskuntaan, omat pienet piirit ja epävarmuus tulevasta. Aihe lienee ollut tärkeä 1900-luvun alkupuoliskon eurooppalaisessa kirjallisuudessa, mutta minusta melko tylsä.

Silmän päähenkilö, nuori mies, ryhtyy kerrostalokyttääjäksi. Mutta sen sijaan että hän olisi kiinnostunut muista ihmisistä, häntä kiinnostaa ainoastaan se mitä muut hänestä ajattelevat. Periaatteessa itsensä näkeminen muiden silmin on kiinnostava aihe ja selän takana annettujen raadollisten arvioiden esiin kaivaminen tuo kirjaan jotenkin pahaenteisen vireen. Tämä ei kuitenkaan kannattele juonta, joka latistuu loputtomaksi jauhamiseksi siitä, mitä ne mahtavat minusta ajatella.

Ehkä vika oli olosuhteissa, mutta minuun kirja ei tehnyt vaikutusta. Mikäli blogin lukijoista löytyy Nabokovin ihailijoita, olisin vastaväitteistä mielissäni, sillä tuntuu että minulta jäi jotain huomaamatta. Varmaankin luen vielä jonkin toisen Nabokovin joku toinen kerta. Mutta tällä erää suurimman Nabokov-vaikutuksen minun tekee joskus katukuvassa näkyvä nuorten naisten Lolita-pukeutumistyyli, joka on saanut nimensä siitä kuuluisammasta kirjasta.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Vladimir Nabokov
Nimi: Silmä (1930)
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kustantaja: Gummerrus (1968)

Mian arvio: *

LA edestä ja LA takaa

Kirjoitin urheilijaelämäkerroista tekstissä "Mummoilua", ja innostuin kaikesta huolimatta tarttumaan uuteen tällaiseen. Viime vuosina on aivan liian monta kertaa, aivan liian lähellä ja aivan liian tuhoisin seurauksin vieraillut läheisteni elämässä kutsumattomana vieraana syöpä. Silloin kun on vaikeaa ja etsitään toivoa paranemiseen, on yksi nimi ylitse muiden: Lance Armstrong. Tuo mahdottomasta sairaudesta (kivessyöpä, etäpesäkkeitä keuhkoissa ja aivoissa) selvinnyt pyöräilijä, josta sen jälkeen tuli lajissaan legenda! Tällaisella ihmisellä on varmasti paljon sanottavaa ja annettavaa muille!

Armstrong on kirjoittanut kaksi omaelämäkertaa (Sally Jenkinsin kanssa): "It's Not About the Bike: My Journey Back to Life" (2000) ja "Every Second Counts" (2003). Näiden lisäksi hänestä on kirjoitettu lukuisia kirjoja, mm. toimittaja Daniel Coylen "Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France" (2005) Armstrongin ja tämän vastustajien kisoista vuonna 2004, jolloin Armstrong yritti voittaa historiallisen kuudennen kerran Ranskan ympäriajot.

Tartuin ensimmäiseksi kirjoista viimeisimpään (ja objektiivisimpaan, ajattelin). Daniel Coyle kertoo ympäriajojen salat ja kaivaa kilpailijoiden kaapeista luurangot. Kirja on hauska, helppolukuinen ja koukuttava, kuin skandaalilehti, jota ei malta laskea käsistään. Kirjan parasta antia ovat osiot, joissa kerrotaan tästä eksoottisesta lajista ja sen kilpailijoista: kauden ensimmäisissä kisoissa kilpailijat nipistelevät toisiaan muka vahingossa, mutta tarkistavat näin toistensa rasvaprosentin; pyöräily on joukkueurheilua ja jokaisessa joukkueessa on yksi tähti, jolle pedataan voittoa ja muut ovat tämän "orjia", avustajia, joista kukin erikoistunut johonkin osa-alueeseen kuten jyrkkiin ylämäkiin, sprinttiin tai aika-ajoon; huippu-urheilijat eivät tee muuta kuin treenaavat, syövät ja nukkuvat, joten tällaisen kanssa eläminen on paljolti kuin taaperon hoitamista.

Coylen kirja oli niin hauska ja antoi kilpailijoista niin kiinnostavan kuvan, että halusin seuraavaksi tutustua vielä paremmin Armstrongiin, joka on Coylen mukaan käsittämätön luonnonlahjakkuus, valtavan vaativa (kaikkia kohtaan) ja melko häikäilemätönkin. Halusin myös tietää mitä Armstrong itse vastaa jatkuviin doping-syytöksiin.


Siispä vuorossa oli hänen ensimmäinen omaelämäkertansa, jossa hän kertoo nuoruudestaan, haaveistaan, treenaamisestaan ja syövästään, sekä siitä paranemisesta ja sen jälkeisistä huippuhetkistä. Hän kasvoi ilman isää pikkukaupungissa ja huomasi koulupoikana olevansa hyvä kestävyysurheilija. Hän juoksi ja ui kilpaa, ja osallistuttuaan kylmiltään ensimmäiseen triathloniinsa, voitti sen reilusti. Hän innostui lajista ja alkoi saada rahaa myös pyöräkisoissa. Ja siitä se lähti. Varsinaisen koulutuksensa Armstrong sai ajaessaan kilpaa Keski-Euroopassa, osaamatta kieltä, tuntematta tapoja, tunnistamatta ruokia. Nöyrtyminen voittajasta tukijoukkoihin antoi lisäpuhtia kisaamiseen ja teki Armstrongista entistäkin vahvemman. Kunnes hän törmäsi kaikkein kovimpaan vastustajaansa, syöpään.

Armstrong kuvaa hyvin tarkasti elämänsä vaikeita asioita, saamme tietää hänen käyttämänsä syöpälääkkeet ja niiden sivuvaikutukset, samoin kuin miltä tuntuu kun oma joukkue ei enää huoli häntä joukkoonsa, kun hän vaimonsa kanssa läpikäy lapsettomuushoitoja tai kun yleisö vihaa häntä (omien sanojensa mukaan väärien) doping-syytösten vuoksi. Välillä yksityiskohtaisuus on hieman puuduttavaa, mutta kiinnostavimmillaan Armstrong on kertoessaan Ranskan ympäriajoista, ja tästä hän kertoo vetävästi ja hauskasti.

Arvostan intohimoisia ja määrätietoisia ihmisiä, ja Armstrong kuuluu näiden huippuihin. Hän on myös pikkutarkka jääräpää, vaativa ja äreä, äärimmäisen keskittynyt ja itsekäs. Mutta ilman näitä ominaisuuksia ei tulla maailman parhaaksi missään lajissa, ja Armstrong on paitsi lahjakas, myös hurjan kova harjoittelija. Hän testasi neljän tunnin vuoristo-osuuden etukäteen sateessa, mutta ei kokenut vielä ymmärtävänsä etappia tarpeeksi hyvin, ja nousi sen heti perään uudelleen. Tinkimättömyydestään ja sisukkuudestaan huolimatta hän ei koe voittaneensa syöpää, koska sitä ei voiteta. Hän on selvinnyt siitä. Hän sanoo, että jos hänen pitäisi valita syövän ja Ranskan ympäriajojen voiton välillä, hän valitsisi syövän. Koska ilman sitä hän ei olisi oppinut suunnittelemaan elämäänsä, selviämään häviön kanssa, olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat - ja ilman näitä hän ei olisi voinut voittaa yhtäkään Ranskan ympäriajoa, saati useita peräjälkeen.

Armstrongin elämänasenne ja tavoitteellisuus on ihailtavaa. Kirjallisia ansioita tällä teoksella ei ole, mutta se tarjoaa viihdettä ja inspiraatiota. Ei kuitenkaan niin paljoa, että haluaisin lukea hänen toisen omaelämäkertansa, ainakaan heti.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Lance Armstrong's War: One Man's Battle Against Fate, Fame, Love, Death, Scandal, and a Few Other Rivals on the Road to the Tour De France
Kirjailija: Daniel Coyle
Kustantaja: Harper Collins (2005)
Asteriinan arvio: **½

Nimi: It's Not About the Bike: My Journey Back to Life
Kirjailijat: Lance Armstrong & Sally Jenkins
Kustantaja: Putnam (2000)
Asteriinan arvio: *½

Itämerta myötäpäivään. Etappi I: Suomen Tuhkimo.

Tämä kirja on vainonnut minua Trivial Pursuitin kysymyksenä jo parikymmentä vuotta. Valitsen kysymyksen aihealueeksi aina kirjallisuuden ja miten aina sattuukin, että minulta kysytään: Mistä Mika Waltarin kirja "Tanssi yli hautojen" kertoo? En koskaan muista vastausta ja se on oma vikani, sillä historian harrastajaksi olen siitä kumma, että olen kammonnut Suomen historiaa kouluajoista saakka. Opettelin toki ulkoa Ruotsin kuninkaat ja Venäjän keisarit, mutta unohdin ne saman tien. Ja sitten oli sotii ja rauhoi ja karttoi ja sitten oli Porvoon valtiopäivät EVVK.

Kannattaisi kuitenkin vähempää enemmän kiinnostaa, oman maan historia nimittäin, sillä elämme sen keskellä. 1809 Suomi siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän alaisuuteen. Venäjä oli vallannut Suomen Viaporin (Suomenlinnan) takia ja uusi pääkaupunki Helsinki rakennettiin sen viereen. Viapori oli Itämeren laivaston tärkeä tukikohta. Tähän kaikkeen liittyy sotii ja rauhoi ja karttoi ja sitten oli Porvoon valtiopäivät. Venäjän nuori ja komea keisari Aleksanteri I tuli paikalle kun Suomen säädyt kokoontuivat vannomaan uskollisuutta uudelle hallitsijalle. Tästä se Waltarin kirja kertoo.

Kirjan keskiössä on keisari Aleksanterin ja kartanontytär Ulla Möllersvärdin kohtaaminen Porvoon valtiopäivien tanssiaisissa. Henkilöt ovat oikeita, samoin tapahtumat pääpiirteissään. Henkilöiden ajatukset samoin kuin tapahtumien yksityiskohdat ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, mutta siitä huolimatta tai sen takia "Tanssi yli hautojen" on toimiva kokonaisuus.

Kirjaa lukiessani ajattelin monta kertaa, miten hyvin se kuvaa nykypäivän kuninkaallisten vierailuja. Että jaksaa kuunnella ja hymyillä. Ei ole niin mitätöntä ihmistä, jota roolinsa hyvin suorittava kuninkaallinen näyttelijä ei haluaisi hurmata. Waltari kuvaa hienosti Aleksanterin ajatuksia hänen tehdessään vaikutusta uusiin alamaisiinsa. Waltari kuvaa hyvin myös nuoren tytön heräävää tietoisuutta omasta kauneudestaan ja sen suomasta vallasta, jonka rajat tulevat aamun valjettua nopeasti vastaan. Suomi-neidon yhden yön suhde oli tärkeämpi ihailun kohteelle kuin ihailijalle.

Identiteetin rakennusaineet: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.

Itämerellisyyden merkit: Itämeri kansainvälisen politiikan näyttämönä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Tanssi yli hautojen
Kirjailija: Mika Waltari
Kustantaja: WSOY (1944)

Mian arvio: *** 1/2

Menneisyys askeleen päässä

Kahlattuaan vihdoinkin läpi noin 4500 sivua juonittelua, miekkaa ja hiukan magiaa, kirjahullu halusi tarttua johonkin vähemmän massiiviseen kirjalliseen haasteeseen. Onneksi kirjahyllystä löytyi juuri sopiva lääke ohimenevään fantastiseen ähkyyn: Joel Haahtelan pienoisromaani Lumipäiväkirja.

Tämän kirjan lukeminen vei kahden kuukauden sijaan noin kaksi tuntia. Sitä lukiessaan ei tarvinnut vilkuilla satapäistä henkilöhahmoluetteloa eikä tarkistaa karttaliitteestä sijainteja. Henkilöhahmot olivat laskettavissa yhden käden sormilla ja maantieteellisesti liikuttiin turvallisen tutulla akselilla Helsinki – Frankfurt – Heidelberg. Ja mikä parhainta olo oli lukemisen jälkeen helpottuneen tyytyväinen. Tarina oli puristettu tiiviisti kahteen sataan sivuun, eikä kirjaan ole odotettavissa minkäänlaista jatkoa. Koskaan.

Haahtelan kirja kertoo oikeustieteen professorista, joka kamppailee oman sairautensa, masentuneen tyttären ja kariutumispisteessä olevan avioliittonsa kanssa. Professori lukee yllättäen nuoruudenrakastettunsa Sigridin vapautuneen vankilasta. 1960-luvun lopun Heidelbergissa Sigridiin tutustunut mies alkaa muistella menneisyyttään. Suhde Sigridiin on aluksi vakavakin, mutta laimenee ja lopulta katkeaa kokonaan. Nuori mies palaa Suomeen, menee naimisiin, saa lapsen ja ajautuu oikeustieteen professoriksi Helsingin yliopistoon. Samanaikaisesti Sigrid radikalisoituu ja liukuu syvemmälle vasemmistolaiseen opiskelijaliikehdintään. Sigrid ei tyydy pelkkiin mielenosoituksiin, vaan liittyy RAFiin eli punaiseen armeijakuntaan ja tekee lopulta hirmutekoja aatteen nimissä. Sigrid tuomitaan teoistaan vankilaan.

Oikeustieteen professori matkaa menneeseen ja etsii muistoistaan Sigridiä. Lopulta mies matkustaa Saksaan tavatakseen entisen tyttöystävänsä. Mies haluaa löytää Sigridin, mutta onko Sigrid enää sama ihminen kuin ennen. Entä voiko mies syyttää itseään Sigridin teoista? Olisiko mies voinut pelastaa Sigridin omalta itseltään, jos olisi jäänyt Saksaan Sigridin luo?

Haahtelan kirja on kirjoitettu kauniisti ja unenomaista tekstiä lukee mielellään. Tarina on äärimmäisen kiinnostava, mutta loppuu jotenkin ikävästi kesken. Tätä tarinaa olisi lukenut mielellään vaikka kaksi sataa sivua lisää.

Lääkärinä toimiva Haahtela on kirjoittanut seitsemän kirjaa. Kirjahullu on lukenut niistä Lumipäiväkirjan lisäksi kaksi: Perhostenkerääjän ja Elenan. Kaikissa kolmessa on samankaltainen surumielisen odottava tunnelma. Haahtela sopii parhaiten pimeneviin syysiltoihin. 

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Joel Haahtela

Nimi: Lumipäiväkirja

Kustantaja: Otava (2008)

Lempeästi hullu arvio: ***+

Turkulainen Helsingis

Kaksi vuotta sitten muutimme perheen kanssa Turusta Helsinkiin. Olin tänään kaupungilla ja ostin lapsille kirjan ”Tatu ja Patu Helsingissä”. Tämä kirja olisi pitänyt ostaa jo heti alussa, niin hauska se on. Istuin kahvilassa ja luin kirjaa itsekseni naureskellen. Kirjassa on nimittäin paljon hauskoja yksityiskohtia myös aikuiseen makuun.

Tatu ja Patu ovat Outolan veljekset, jotka saapuvat junalla Helsinkiin tapaamaan Jori-serkkuaan. Jorista on tullut kiireinen liikemies ja pojat kulkevat hänen kintereillään pitkin Helsinkiä. Tatun ja Patun silmin Helsinki näyttää kiireiseltä ja kiinnostavalta paikalta, ja sellainen se onkin. Nähtävää on paljon.

En ihmettele, että tämä on jo kirjan 13. painos. Tarina on vauhdikas ja kuvitus mainiota. Erityismaininta kuvituksen yksityiskohtaisuudesta, on kyse sitten panoraamakuvista rautatieasemalta tai kauppatorilta, tai pienemmän mittakaavan näkymistä esimerkiksi metrosta. Tatun ja Patun lailla jaksan ihmetellä sitä, että Helsinki on niin suuri ja siellä on niin paljon ihmisiä. Tämä kirja paketoi Helsingin näppärästi yksiin kansiin ja suosittelen sitä kaikille Outolasta tuleville.

Kirja pähkinänkuoressa

Teksti ja kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Nimi: Tatu ja Patu Helsingissä
Kustantaja: Otava (2003, 2010)

Mian arvio: ****

Mr. Bean yliopiston penkillä

Kuvittele nuori Mr. Bean menossa yliopistoon. Finninaamainen, itserakas, töykeä luuseri, joka yrittää olla fiksumpi kuin onkaan. Hänen haaveensa ja kuvitelmansa itsestään ovat surkuhupaisia, yhteentörmäykset väistämättömiä, kolahdukset ja kommellukset hauskoja.

At some point, I'd like to have an original idea. And I'd like to be fancied, or maybe loved, even, but I'll wait and see. And as for a job, I'm not sure exactly what I want yet, but something that I don't despise, and that doesn't make me ill, and that means I don't have to worry about money all the time. And all of these are the things that a university education's going to give me.

Tätä on brittiläisen David Nichollsin esikoisromaani "Starter for Ten". Tartuin kirjaan, koska sitä kehuttiin Nick Hornbyn kaltaiseksi, ja tapahtuma-aika on vuosi 1985 (kahdeksankymmentäluku on Hornbyn suosikki, samoin omani). Ja toki tuolloin olivat teiniopiskelijan elämässä prioriteetit kohdallaan:

And, anyway, compared to other qualities, like physical courage, or popularity, or good looks, or clear skin, or an active sex life, just knowing a load of stuff isn't actually that important.

19-vuotias Brian Jackson elää työväenluokan elämää äitinsä kanssa, ja on pitänyt esikuvanaan yliopisto-opiskelijoiden tv-visailua. Kun hänelle aukeaa mahdollisuus päästä eliittiseen visailujoukkueeseen, hän on valmis tekemään kaikkensa, etenkin kun joukkueeseen on tulossa myös kuvankaunis Alice.

Of course I have nothing but contempt for cool, self-satisfied, privileged cliques like that, but unfortunately not quite enough contempt to not want to be part of it.

Realismi iskee naamaan kuitenkin melko nopeasti. Opinnot eivät oikein suju, kavereiden kanssa on kahnauksia, tytöt eivät välitä. Äidinkään luo ei ole palaamista.

I lie there for a while, trying to work out the best way to deal with this. The best way to deal with it would be to kill myself, but the second best way is going to involve a great deal of groveling and pleading and self-mockery, so I start to get dressed, to get it over with.

Mutta kyllähän sitä Mr. Beanillekin toivoo parasta, ja Brianillekin väistämättä. Kasvattavaa ensimmäistä yliopistovuotta on hauska seurata, vaikkakin välillä myötähäpeä on melkoisen suurta. Ei tämä nyt Hornbyn veroinen ole, mutta viihdyttävä ehdottomasti, ja nostalginenkin, niin hyvässä kuin pahassa.

Nicholls on käsikirjoittanut suosittua "Rimakauhua ja rakkautta" -tv-sarjaa (Cold Feet) ja häneltä on vastikään suomennettu kirja "Sinä päivänä" (One Day, 2009). Lisäksi hän on kirjoittanut kirjan "The Understudy" (2005).

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Starter for Ten
Kirjailija: David Nicholls
Kustantaja: Villard (2003)
Kirjan pohjalta tehty elokuva: Starter for 10 (2006)

Asteriinan arvio: **½

Itämerta myötäpäivään. Haistella tuulta.

Löysin kirjahyllystäni luontovalokuvaaja Seppo Keräsen kirjan The Baltic Sea ja päätin fiilistellä ennen Itämeren kiertomatkalle lähtöä. Tarkoitukseni on tehdä kierros pääasiassa oman hyllyn antimien voimin. Kirjoja olen saanut ja ostanut, Keräsen kirja kuuluu itse hankittuihin. Mietitte varmaan, miksi se on englanniksi ja samaa mietin minäkin. Tämä versio oli joskus kirja-alessa, josta sen ostin kun ajattelin, että sama se millä kielellä valokuvakirja on. Olin väärässä.

Kirjassa ei ole paljon tekstiä, mutta silti englanti aiheuttaa ongelmia. Kasvien ja eläinten nimet ovat minulle tuntemattomia englanniksi. Muun muassa goosander (isokoskelo), burbot (made), whitefish (siika), cormorant (merimetso), bullhead (simppu), eider (haahka), bloody cranesbill (verikurjenpolvi), painted lady (ohdakeperhonen). Kääntäjä Auli Hurme-Keränen on tehnyt asiantuntevaa työtä biologi Hans Hästbackan tekstien pohjalta, mutta minulle tämä aiheuttaa päänvaivaa. Tällaisessa kuvakirjassa sekä kuvat että tekstit ovat tarkkaan harkittuja, joten ei auta hypellä tuntemattomien sanojen yli kuten kaunokirjallisuuden kohdalla.

Keräsen kirja kulkee talvesta kesään ja kesästä syksyyn. Kuvat ovat komeita, joskin kaikki eivät ole mitään napakymppejä. Taitto on tyylikäs kuten valokuvakirjassa kuuluu olla. Keränen on saanut Vuoden Luontokuva –palkinnon vuonna 1989. Luontokuvia kannattaa joskus oikein pysähtyä katselemaan ja huomata sellaisia hetkiä, jotka liian helposti menevät meiltä ohi.

Identiteetin rakennusaineet: Luonnon kiertokulku.

Itämerellisyyden merkit: Keräsen kuvaamalla Itämerellä kalastajat, merikotkat ja hylkeet elävät rinnakkain karuissa oloissa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Itämerellä / The Baltic Sea
Tekijä: Seppo Keränen
Kustantaja: WSOY (1996)

Mian arvio: ***