Liza Ihmemaassa

Liza Marklund on luonut Annika Bengtzonin ympärille kokonaisen maailman. Koko sarjassa minua on ihastuttanut sellaiset seikat, kun että seuraava kirja kertookin menneestä elämänvaiheesta eikä tulevasta, kuten kronologisesti kuuluisi, tai että seuraava kirja jatkuu heti siitä, mihin edellinen jännittävä kirja loppui.  Annika Bengtzon on toimittaja joka setvii rikoksia. Marklund kuvaa hyvin iltapäivälehden raadollista toimittamista (kuten Juha Numminen omissa dekkareissaan) ja uusimmassa kirjassa tulee esille sosiaalisen median nousu paperilehden vierelle ja ohikin.

Marklund on taitava tehdessään Annika Bengtzonista ja hänen sukulaisistaan ja tuttavistaan ärsyttäviä henkilöitä. Ihmisten alhaiset ominaisuudet vilahtavat sivulauseissa eivätkä päästä tarkkaa lukijaa helpolla. Kuten jossain kirjoitin, luen näitä kirjoja Annika Bengtzonista huolimatta. Marklund on armollisempi rosvoja kohtaan. Näin kompleksisen henkilögallerian jälkeen minua nolottaa, että annoin muutama päivä sitten Risto Isomäen seikkailukirjalle neljä tähteä, mutta kuten sanottu, sen ansiot olivat muualla.

Marklundin ansiot kirjoittajana ovat niin selvät, että ne alkavat kääntyä itseään vastaan kuten Patricia Cornwellilla. Ei enää mitään uutta. Edellisessä kirjassa Marklund siirsi tapahtumia Tukholmasta Espanjan Aurinkorannikolle ja tässä kirjassa Keniaan. Mieleen tulee, että menestyskirjailija on lomaillut kyseisissä paikoissa ja maustaa omia kirjoja eksotiikalla. Loppusanoissa Marklund toteaa, että ”vaikka teen lähes naurettavan laajaa taustatutkimusta” (humble brag!), kyseessä on fiktiivinen romaani. Kyllä taustatutkimukset näkyvät monien muidenkin romaaneissa.

Minä jos joku suon kirjailijoille menestystä, sillä rakastan hyviä tarinoita. Marklundille sitä menestystä on kertynyt ihan aiheesta, mutta nyt alkaa näkyä jonkinlaista leipääntymistä ja rahastamista, jota kirjan kannessa hehkutettiin ”yhteistyönä amerikkalaisen dekkarilegenda James Pattersonin kanssa”. Olisiko tauko paikallaan, sen tietää vain Marklund itse. Minä ainakin aion pitää taukoa Marklundin kirjoista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Panttivanki
Kirjailija: Liza Marklund
Alkuperäinen nimi: Du gamla, du fria
Suomentajat: Päivi Kivelä ja Kari Koski
Kustantaja: Otava (2011)

Mian arvio: **

Maalarikissojen matkassa

Tytär pyysi joulupukilta lisää Tammen kultaisia kirjoja ja yhdestä lahjapaketista paljastuikin "Maalarikissat". Paitsi tytärtä, kirja miellytti myös minua suuresti.

Kirjassa maalarikissat Kasi ja Masi haluavat vihreää väriä ja yrittävät saada sitä aikaan sekoittamalla eri värejä keskenään. Näin he saavatkin aikaan vaaleanpunaista ja violettia, ja lopulta sitä vihreääkin:

Oi ihmeelliset kissat, Kasi ja Masi!
Viimein he ihan sattumalta sekoittivat keltaista ja sinistä.
Ja sitten he saivat väreistä näistä
niin vihreää kuin ruoho on viheriäistä,
kuin lehtipuu on vihreä
kuin saaret meren keskellä.

Tästä innostuneena he uneksivat väreistä ja olivat

ihan villinä ilosta ja kehräsivät
ja kirmasivat
ja syöksyivät
ja hyppivät
ja loikkivat.

Kirsi Kunnaksen suomennos on riemastuttava.



Kirjan kuvitus on Alice ja Martin Provensenin käsialaa, ja sai minut innostumaan. Nämähän ovat kuin Marc Chagallin maalauksista! Vuohi, viulunsoittaja, värikkäät hahmot, venäläiset talot ja juutalaissymboliikka. Halusin selvittää onko kyseessä tribuutti Chagallille. Kävimme tyttären kanssa läpi kaikki kotimme taidekirjat ja löytyipä meiltä julistekirjakin Chagallin töistä. En löytänyt suoraa esikuvaa, mutta taidekirjojen selailu yhdessä kolmevuotiaan kanssa oli kovin antoisaa. Seuraavaksi internet-hakuja, mutta ainakaan kukaan muu ei ole yhdistänyt Maalarikissoja Chagalliin. Tyydyn ajattelemaan, että taiteilija on toiminut innoittajana kirjalle, jossa esitellään ihania, kirkkaita värejä.

Seuraavaksi innostuin kirjan kirjoittajasta, Margaret Wise Brownista, joka on kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä valtavan suosittuja lastenkirjoja. Meiltäkin löytyi useita, samaisesta Tammen kultaisten kirjojen sarjasta. Löysin myös toistaiseksi suomentamattoman teoksen jonka halusin tilata, joten nyt on postissa tulossa Brownin kirja "Goodnight Moon". Margaret Wise Brown on lisäksi elänyt hyvin kiinnostavan elämän, mm. treffaillut Espanjan Juan Carlosia, ollut pitkässä suhteessa kirjailija/näyttelijätär Blanche Oerlichsin kanssa (John Barrymoren ex-vaimo) ja ollut kihloissa Rockefellerin kanssa kunnes kuoli vuonna 1952 vain 42-vuotiaana, kun selvittyään leikkauksesta esitteli lääkärille miten hyvin voi: nosti jalkansa korkealle cancan-tyyliin, mistä johtuen veritulppa jalasta irtosi ja kulkeutui sydämeen. Brownilta jäi yli 70 julkaisematonta käsikirjoitusta, ja hänen kirjojaan myydään edelleen, ympäri maailmaa.

On ihan pakko käyttää huutomerkkejä.

Mikä elämä!
Mikä värikylläisyys!
Mikä taide!

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Wise Brown
Nimi: Maalarikissat
Alkuperäinen nimi: Color Kittens (1949)
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: Tammen kultaiset kirjat 23 (2008)

Asteriinan arvio: ****

Mona Lisan viikset

Kun Marcel Duchamp teki uuden version Leonardo da Vincin kuuluisasta taulusta, paitsi että maalasi Mona Lisalle viikset, kyseessä ei ole kopio vaan jäljitelmä, pastissi, joka osoittaa arvostusta tai ironiaa alkuperäistä työtä kohtaan.  Duchamp ja da Vinci ovat taiteilijoita, mutta taitavimmatkin taideväärentäjät ovat vain  käsityöläisiä, joilta puuttuu luovuus. Jäljellä on vain alkuperäisen työn orjallinen kopioiminen.

Kiinnostuin taideväärennöksistä luettuani lehdestä taidetutkija Pauliina Laitinen-Laihon räväkän haastattelun, jonka mukaan Suomi on taideväärentäjien paratiisi, joten luin Laitinen-Laihon taideväärennöksistä tekemän kirjan.

Taideväärennöksiin tosiaan liittyy paljon asiaa alkaen väärennöksen määrittelystä ja taidebisneksen psykologiasta ja päättyen väärennösten paljastamiseen. Keinoja vanhentaa tauluja on paljon, keinoja paljastaa on enemmän. Silti maailmassa on paljon väärennöksiä, jotka eivät koskaan paljastu. Niitä on sekä yksityisessä omistuksessa että museoissa. Maailmassa, varsinkin taidemaailmassa, liikkuu myös paljon huhuja.

Jännittävästä aiheesta huolimatta Taideväärennökset-kirja osoittautui pieneksi pettymykseksi. Aineistona on ollut noin sata lehtiartikkelia ja kirjaa. Laitinen-Laihon kirja on tilkkutäkki tästä materiaalista. Vaikka hän kertoo sujuvasti jänniä juttuja (jotka on lukenut tai kuullut muualta), niin kirjasta puuttuu yhtenäinen tyyli. On pala sieltä ja pala täältä, mikä tekee lukemisesta ärsyttävää. Samalla alkaa miettiä sitä, että jos kyseinen kirja olisi taideteos, niin olisiko se kopio vai jäljitelmä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Taideväärennökset

Tekijä: Pauliina Laitinen-Laiho

Kustantaja: WSOY (2004)

Mian arvio: **

Merten salaisuudet

Carta Marina 1539, yksityiskohta.

Välillä on hyvä haastaa omaa ajatteluaan lukemalla perusteltuja, erilaisia ajatuksia. Näin minulle kävi lukiessani sattumalta Risto Isomäen Jumalan pikkusormen muutama vuosi sitten. Isomäestä en ollut aikaisemmin kuullutkaan ja aihe yllätti minut positiivisesti, vaikka ei ollut kirjana kovin hyvä kuitenkaan. Myös uusi kirja, Con rit, onnistui yllättämään aiheellaan, vaikka varsinainen tarina oli melko seikkailuhenkinen.

Siinä missä ruotsalaisdekkarissa juonta väännettiin niin kauan, että se sopi päähenkilöihin, tässä kirjassa tarina on etusijalla ja ihmiset on väännetty sopimaan siihen. No sen kyllä huomaa, mutta ei se minua haitannut, sillä tarina itsessään oli niin hyvä. Siis jos tykkää nojatuoliseikkailuista, ja minähän tykkään.

Aiheena kryptozoologia (eläimet joiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan) oli kiinnostava, ja netistä löytyi paljon lisää tietoa. Isomäki onkin käyttänyt materiaalina olemassa olevia asioita kuten vanhaa karttaa tai eläintieteellisen seuran sivuja. Jossain vaiheessa kirjaa oikeat asiat muuttuvat mielikuvitukseksi. Onko tyylilaji tieteisromaani tai jotain muuta, en osaa sanoa.

Isomäki ottaa kirjassa ja oikeassa elämässä kantaa erilaisiin ympäristö-kysymyksiin. Kun samalla kirjoittaa menestyviä ekotrillereitä, niin asettaa itsensä monenlaisen kritiikin kohteeksi. Luin muutaman arvostelun tästä kirjasta, ja huomasin miten eri tavalla asioita voi katsoa. Happamia, sanoi oikea biologi, mutta minun mielestäni oikein viihdyttävää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Con rit

Kirjailija: Risto Isomäki

Kustantaja: Tammi (2011)

Mian arvio: ****

Tukholma by night

Pelotti ja oksetti. Aallot hakkasivat ruotsinlaivaa jossain Utön eteläpuolella. Olin merisairas ensimmäistä kertaa elämässäni. Muu perhe nukkui sikeästi, minä lähdin tax free –kauppaan, jossa olin nähnyt pokkarihyllyn. Humalaiset juhlijat hoipertelivat pitkin laivan käytäviä, mutta minä voin pahemmin. Mikä tahansa kirja kävisi, ja olin jo ottamassa Reijo Mäen ties kuinka monetta Vares-kirjaa, kun huomasin ruotsalaisen Jens Lapiduksen esikoisteoksen Rahalla saa.

Lapidus on juristi, joka alkoi kirjoittaa dekkarisarjaa Tukholman yöelämästä, jossa ruotsalainen yläluokka ja ulkomaalainen alamaailma kohtaavat. Lapiduksen kirjoja on kuvattu termillä Stockholm noir ja sitä on verrattu amerikkalaisen James Ellroyn kovaksikeitettyyn tyyliin. Minulle tuli pikemminkin mieleen Bret Easton Ellisin American Psycho, jossa 1980-luvun jupit puhuivat merkkivaatteista.

Kun muutin Turusta Helsinkiin, ihmettelin kuinka suuri ja hieno Helsinki on. Päivä Tukholmassa sai minut ihmettelemään, että se on vielä suurempi ja hienompi. Liikuimme sattumalta kirjassa kuvatussa Östermalmin kaupunginosassa. Nauratti kun Lapiduksen kirjassa Tukholman snobit haikailivat Lontooseen, siellä kun on niin suurta ja hienoa.

Lapiduksella riittää juttua, kun hän punoo 500 sivua verkkoa, jolla saa kirjan kolme erilaista päähenkilöä lopulta kohtaamaan toisensa. Sadalla viimeisellä sivulla tapahtuu jotain, joka lopulta onkin vain alkusoittoa dekkarisarjan toiselle tai kolmannelle osalle. 600 sivun alkuruoka on liian pitkä minun makuuni, mutta ymmärrän miksi kirja on ollut menestys varsinkin Ruotsissa. Yhteiskuntaluokkien sekoittaminen on herkullista, mutta jossain vaiheessa pitäisi päästä myös varsinaiseen asiaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jens Lapidus
Nimi: Rahalla saa
Alkuperäinen nimi: Snabba cash (2006)
Suomentaja: Anu Koivunen
Kustantaja: Like (2008, 2011)

Mian arvio: **

Jorinaa pojista

Siellä missä äidit kokoontuvat, keskustellaan lastenkasvatuksesta. Raisa Cacciatoren ohella toinen ehdoton auktoriteetti Suomessa on Jari Sinkkonen (lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori, Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri). Hän on erityisesti pitänyt esillä poikalasten kohtaamia haasteita, ja tämän aihepiirin vuoksi tartuin hänen kirjaansa "Elämäni poikana".

Tästä paksusta kirjasta noin puolet on kuvia, jotka eivät liity tekstiin muuten kuin että kuvissa on poikia. Tekstikin on suurikokoista ja jaarittelevaa. Ensin Sinkkonen aina referoi pitkästi teoriaa ja sen jälkeen toteaa ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa. Tämä tekee etenkin kirjan selailusta ja sopivan tiedon etsimisestä lähes mahdotonta. On myöskin monesti epäselvää, milloin kyseessä on Sinkkosen mielipide, intuitio, arvaus, taikka tutkimustulos (tämä ehkä selviäisi lukemalla viitteet, mutta niin kiinnostunut en taustoista kuitenkaan ole).

Se mistä kirjassa pidin, on Sinkkosen maalaisjärjen ja suhteellisuudentajun ylistys. Pojat OVAT biologisesti erilaisia kuin tytöt, heitä ei tule ohjata pelkästään perinteisiin tyttöjen leikkeihin, rajut leikit ja nujuaminen kuuluu poikien maailmaan ja itse asiassa vähentävät aggressiivista käytöstä. Mutta kaiken tämän tiesin ennestäänkin.

Yhdessä kappaleessa Sinkkonen esittelee pitkästi erästä "Supernanny"-televisiosarjan jaksoa. Ihan kiva että hänkin tykkää ohjelmasta, mutta en todellakaan osta kirjaa lukeakseni tällaista "informaatiota". Kirjallisuusblogin näkökulmasta monet Sinkkosen esimerkit tosin ovat mielenkiintoisia. Hän käyttää esimerkkeinä erilaisista kasvatus- tai käytöshäiriöistä romaaneja, kuten Mark Haddonin "Yöllisen koiran merkillinen tapaus" (Aspergerin oireyhtymästä), Alberto Moravian "Sivustakatsoja" (oidipaalivaiheen häiriöistä), Hannu Väisäsen "Vanikanpaloja" ja Mikael Niemen "Populäärimusiikkia Vittulajängältä" (poikien kilpailuvietistä) ja Ovidiuksen "Narkissos" (narsismista, tietenkin). Farinelli-elokuva on esimerkkinä testosteronin merkityksestä mieheksi kasvamisessa. Lisäksi Sinkkonen mainitsee esimerkkeinä Roald Dahlin, William Goldingin ja Robert Musilin, jotka ovat kuvanneet patologista ryhmädynamiikkaa.

Vaikka näistä romaaneista olen pitänytkin, kaipaisin kasvatusoppaalta aika lailla tieteellisempää lähestymistapaa. Välillä Sinkkonen toki referoi myös tutkimuskirjallisuutta, mutta lähteiden fakta- tai fiktiopohjaisuus jää täysin lukijan selvitystyön varaan (näköjään kirjan "Raising Cain" kirjoittajat, Dan Kindlon ja Michael Thompson, ovat amerikkalaisia lapsipsykologeja ja siis ilmeisesti kirjassa käytetty esimerkkitapaus on todellinen, ei fiktiota).

Suoraan sanoen en saanut kirjan lukemisesta itselleni mitään lisäarvoa, tai ehkä jos joku lähtee kehumaan sukupuolineutraalia kasvatusta tai varoittamaan aggressiivisten leikkien vaaroista, voin todeta että Sinkkonen on asiasta eri mieltä. Etsin kuitenkin tietoa pääasiassa itseäni ja omaa kasvatustehtävääni varten, en väitelläkseni muiden kanssa.

Kirjan päätössanat:

Kasvatuksen tarkoituksena on, että autamme lasta tulemaan mahdollisimman tarkoin sellaiseksi, kuin hänen on tarkoituskin tulla. Todellinen autonomia syntyy, kun saa kasvaa rauhassa tulematta liikaa manipuloiduksi tai kasvatetuksi. Jos vanhemmat malttavat jättää joskus kasvattamisen kaikkine periaatteineen taka-alalle, heidän on pakko valpastua olemaan läsnä, katsoa, kuunnella ja jakaa kasvamisen iloa ja kipua.

Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Jari Sinkkonen
Nimi: Elämäni poikana
Kustantaja: WSOY (2005)

Asteriinan arvio: *

Ei ne lävistykset, mutta ne H&M:n vaatteet

Nimikin on väärin.

Äkillisesti kuolleen ruotsalaisen dekkarikirjailijan Stieg Larssonin avovaimo tilitti lehdessä, kuinka oli ollut Larssonin elämänkumppani 30 vuotta ja oikeastaan he olivat kirjoittaneet menestyskirjat yhdessä. Tai ainakin ideoineet. Mutta lailliset perijät eli isä ja veli veivät kaiken.

Minusta avovaimoa on kohdeltu väärin.  Tunsin sympatiaa häntä kohtaan. En tunne enää. Avoleski on tehnyt  menestyskirjailijan puolesta närkästymisestä itselleen ammatin, mutta siitä hyötyvät vain lehdet, jotka saavat kommentteja: Stieg Larsson ei olisi hyväksynyt sitä tai tätä tai tuota.

Näin voi ollakin, mutta nykyään Millenium-trilogian oikeudet ovat toisaalla. Ja näitä kirjoja kaupallistetaan urakalla. Myös muita kirjoja kaupallistetaan, käykää katsomassa vaikka elokuvissa tai tavaratalon lastenosastolla. Tai täällä. Ehkä kirjojen kaupallistaminen tuntuu väärältä vain silloin kun ei itse saa sivuista siivua.