"Sattuma on pelottava asia"

Sattuma voi olla vain sattumaa, mutta kun sattumukset kasaantuvat, milloin on kyse kohtalosta, ja onko se hyvä vai huono asia? Haruki Murakamin romaanissa "Kafka on the Shore" sattumanvaraiset tapahtumat ja kohtaamiset kuljettavat henkilöitä vääjäämättömästi kohti toisiaan ja omia kohtaloitaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Kafka Tamura (joka on ottanut itselleen uuden etunimen) karkaa kotoaan 15-vuotiaana, koska kokee että häntä ei ole koskaan sinne haluttukaan. Äiti ja sisko lähtivät kun Kafka oli neljän ja isä on kuuluisa eksentrinen kuvanveistäjä, joka on asettanut Kafkalle kirouksen: Oidipuksen tapaan tämä tulee naimaan äitiään ja siskoaan ja tappamaan isänsä. Kafkalla on mukanaan alter ego Poika Nimeltä Varis (Kafka tarkoittaa tsekiksi varista), joka puhutellessaan Kafkaa, pysäyttävästi ikään kuin puhuttelee lukijaakin suoraan. Kafka päätyy sattumien kautta yksityiseen kirjastoon töihin, yhdessä transsukupuolisen Oshiman ja kiehtovan Neiti Saekin kanssa.

Toisessa tarinassa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisista erikoisista tapahtumista, jotka johtivat koululuokan oppilaiden tajuttomuuteen metsäaukiolla. Syy ei koskaan selvinnyt ja lapset palautuivat ennalleen, paitsi yksi, joka oli pitkään koomassa ja palasi sitten vaurioituneena niin, ettei enää koskaan muunmuassa oppinut lukemaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä jo vanha mies, Nakata, osaa keskustella kissojen kanssa ja aiheuttaa iilimatosateen, ja yllättäen joutuu tekemään veriteon itsensä Johnnie Walkerin, viskihahmon vaatimuksesta. Tapettuaan Kafkan isän Nakata pakenee kohti etelää, apunaan rekkakuski Hoshino, ja jokin vetää heitäkin kohti tuota erikoista kirjastoa.

Henkilöt ovat ihastuttavia ja tarina erittäin mukaansatempaava, mutta se mikä tässä kirjassa viehättää aivan valtavasti, on sen herkkyys, salaperäisyys, kauneus, kielen täydellisyys, metafyysisen ja reaalimaailman välisen rajan ohuus ja fantastisen aineksen kietominen peruskerrontaan niin, että lopulta haluaisi itsekin jäädä siihen fantasiaan ja unohtaa tämän maailman kokonaan. Välillä ihan kirjaimellisesti pidättelin hengitystäni kun halusin keskittyä jokaiseen sanaan ja pitää kiinni tuosta häilyvästä hetkestä.

Kirja herättää paljon kysymyksiä, eikä vastauksia anneta, ainakaan helposti. Paras vastaus jonka Kafka saa suureen kysymykseensä ("oletko sinä minun äitini?") on "tiedät jo vastauksen siihen". Kirja on täynnä metaforia ja symboleita, jotka ovat länsimaiselle lukijalle vieraita ja arvoituksellisia. Onko kirjan "tuonpuoleinen" taivas vai helvetti, limbo, UFO vai jotakin aivan muuta - ymmärtääkseen täytyisi varmaankin tuntea shintolaisuutta hieman. Mutta symbolien läpinäkymättömyys vain lisää teoksen kiinnostavuutta ja haluan lukea Murakamilta lisää.

Murakami kertoo siitä, miten musiikki voi muuttaa ihmisen. Kun kuuntelee Beethovenia, voi kokea sisällään niin suuren muutoksen, ettei koskaan enää ole sama ihminen. Myös kirjallisuus kykenee tähän, ainakin Murakami. En enää koskaan väheksy scifiä tai fantasiaa tai mitään epäreaalimaailmaan kuuluvaa kirjallisuutta, sillä tämän kauniimmaksi tai koskettavammaksi ei lukukokemus enää tule.

Kun omat sanat eivät enää riitä, on turvauduttava runouteen. Anni Sinnemäen tekstissä on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä kirjassa:

Heikko valo
tulee huoneeseen
jossa on ohuet verhot
en ehkä tarvitse sinua
nyt huhtikuussa
kylmällä säällä
tulen viereesi
tulen viereesi.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: Umibe no Kafuka
Kustantaja: Kodansha (2002)
Englanninkielinen nimi: Kafka on the Shore
Kääntäjä: Philip Gabriel
Kustantaja: Vintage Books (2005)

Asteriinan arvio: Viisi tähteä ja Haruki-nimi omalle pojalle

Pienelle pojalle

Lämpimät onnittelut pikku-Harukille ja koko Lempeästi Hullulle perheelle!! (Luin juuri Guardianin artikkelin Haruki Murakamista, ja kuulemma ainakin yksi lukija on ollut niin haltioitunut, että nimesi poikansa Harukiksi. Onneksi lapsilukumme on nyt täynnä, muuten voisi olla vaikea vakuuttaa mies nimen upeudesta. Malttamattomana odotan kuulevani tekikö "Norwegian Wood" näin suuren vaikutuksen Lempeästi Hulluun!)

"Iltalaulu Riikalle" on monesti kopioitu, mutta ainakin tämän äidin saa joka kerta kyyneliin.


Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: “Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

“Sill’ on ripsissä tähdet säkenet”.
Isäs naurahti ja keksi:
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
“Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.

-Kaarina Helakisa-

Itämerta myötäpäivään. Etappi V: Aavemainen armada.

Heräsin yöllä helikopterin säksätykseen, mutta tämä ei ollut pieni punainen Mediheli, jolla oli tapana suhata saariston ja läheisen Turun yliopistollisen keskussairaalan väliä varsinkin kesäisin. Eikä enää ollut kesä. Parvekkeen vierestä lensi merivartioston Super Puma niin että ylimmän kerroksen ikkunamme helisivät, vastapäisen kerrostalon yllä leijui kaksiroottorinen Chinook odottaen vuoroaan. Helikoptereita kulki edes takaisin koko aamuyön. Aamulla äitini soitti ja kertoi matkustajalaiva Estonian uponneen Utön ulkopuolella. Yli 800 ihmistä oli hukkunut. Vastasin, että se ei voi olla mahdollista, sillä niin paljon ihmisiä ei voi kuolla yhdellä kertaa.  (Tämä oli siis ennen World Trade Center -iskuja ja tsunameja.)

Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut Estonia on yksi sadoista hylyistä, jotka makaavat Itämeren pohjalla. Se on viimeinen tarkemmin kuvattu hylky kirjassa Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä kirja on alan suurteos, joka alkaa vendien merivallasta 700-luvulta ja viikinkiajan lohikäärmepäisistä Draken-veneistä. Kirjassa on kaikkea tältä väliltä ja sitä kaikkea on paljon. Pää menee pyörälle erilaisista alustyypeistä, mutta onneksi ne on kuvattu aikakautensa kontekstissa. Suosittelen kuitenkin kirjan lukemista pala kerrallaan. Kirja on täynnä tyylikkäitä piirroskuvia ja selkeitä karttoja.

Ei ihme, että sukellusharrastajien keskustelupalstoilla haikaillaan tämän loppuunmyydyn kirjan perään ja asiaa on kustantajalta tiedusteltukin. Uutta painosta ei kuitenkaan ole tulossa, sillä hylyistä tulee jatkuvasti lisää tietoa ja sen päivittäminen kirjaan on mahdotonta. Tämä kirja onkin siirtynyt nettiin ja muodostaa www.hylyt.net -sivuston perustan. Tämä sivusto on todellinen kulttuuriteko, sillä sinne kerätään tietoa hylyistä kaikkien saataville. Tiedon jakamisen lähtökohta on tietenkin muinaismuistolaki, jonka mukaan kaikki yli satavuotiaat hylyt ovat rauhoitettuja. Estonia taas on rauhoitettu hautarauhan nojalla.

Hylkysukellusta käsittelevää kirjaa täydentää hienosti Christian Ahlströmin kirja Viestejä syvyyksien sylistä. Ahlström kirjoittaa:

Kuin jättiläisen kouran sinkoamina lojuvat laivojen hylyt Itämeren pohjalla, aavemainen armada pohjat haljenneina, mastot kumoon kaatuneina ja kannet lahoamistilassa. Varjoja olemassa olleista laivoista. Niiden hautojen päällä ovat vuosisatojen talvimyrskyt ulvoen kiitäneet yli jääulapoiden, jotka vuosisatojen keväät vuorostaan ovat sulattaneet pois ajan jatkaessa hellittämättä muuriensa rakentamista. Muurien, jotka erottavat meidät tänään elävät heistä, jotka elivät eilen. Kuinka voi tunkeutua näiden rakenteiden läpi?

No, ei siihen tarvita muuta kuin vuosikausien tutkimustyötä arkistoissa, laajaa yleissivistystä sekä loputonta kärsivällisyyttä ja ripaus onnea. Ahlströmiltä löytyy tätä kaikkea ja hän kuvailee kirjassa hylkyjen tunnistamiseen liittyvää salapoliisin työtä. Kirja on paikoin hauska ja jännittäväkin, mutta perusteellisuutensa vuoksi välillä vähän tylsä. Toisaalta juuri Ahlströmin tutkimustyön perusteella ja sukellus-harrastajien avulla löydettiin vuonna 1771 uponnut, Katariina Suurelle Hollannista taideaarteita kuljettanut Vrouw Maria. Vrouw Maria lepää 40 metrin syvyydessä Jurmon vesillä, mutta sen tarkkaa sijaintia ei paljasteta. Hylky on ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa.

Luettuani nämä kirjat tuntuu, että törmään hylkyihin kaikkialla. Juuri kun Ahvenanmaan samppanjahylyn pulloja on myyty 50 000 euron kappalehintaan, iltapäivälehdet kertovat, että sukeltajat ovat viime kesänä tärvelleet historiallisia hylkyjä Uudenmaan rannikolla. Ja Ruotsin puolella on löydetty kaksi merkittävää hylkyä. Aamu-telkkarissa meriarkeologi kertoo, että Itämeren kaasuputki-hankkeeseen liittyvä merenpohjan kartoitus toi esille lisää hylkyjä. Hänen mukaansa Vrouw Marian nostaminen ja entisöiminen olisi meriarkeologien jättipotti. Sitä se olisi myös meille tavallisille ihmisille. Vrouw Marian nostamista odotellessa lähdemme Tukholmaan katsomaan Wasa-laivaa, joka on yksi Pohjoismaiden suosituimpia museoita.

Identiteetin rakennusaineet: Navigare necesse est.

Itämerellisyyden ainekset: Matalaa ja karikkoista sekä niin vähäsuolaista, että muissa merissä hylkyjä tuhoavat laivamadot eivät viihdy.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä
Tekijät: Päivi Vaheri, Jari Hyvärinen ja Jukka Saari
Kustantaja: Karisto (1996)

Mian arvio: *****

Nimi: Viestejä syvyyksien sylistä
Tekijä: Christian Ahlström
Kustantaja: Karisto (2000, täydennetty painos)

Mian arvio: ***

Poliisi ja kirjailija

Dekkarikirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Hän tuli lukijoille tutuksi Harjunpää-sarjasta ja teki myös pitkän uran poliisina.

Tältä istumalta tulee mieleen kaksi muuta poliisia ja kirjailijaa: Marko Kilpi ja Mikko Karppi. Nämä molemmat nuoren polven dekkarikirjailijat ovat tyyliltään aivan erilaisia, mutta molemmat tutustumisen arvoisia.

Pornoa

Anteeksi raflaava otsikko, se ei ole oma ideani. Pehmopornoa sitä kaipaaville on tarjolla Päivi Sihvolan kirjassa Kuume, mutta kirjanystävien oma hard core -pornoblogi löytyy seuraavasta osoitteesta:

http://bookshelfporn.com/

----------------------------------------------------------------
Varoitus:
Saattaa aiheuttaa vastustamatonta himoa järjestellä
omat kirjahyllyt (ja koko asunto) uusiksi.
----------------------------------------------------------------

Blogissa on kuvia myös kirjakaupoista, ja niistä suosikkini on aivan ehdottomasti Eleftheroudakis Ateenassa: kahdeksan kerrosta, kukin erilaisiin kirjoihin erikoistunut ja yläkerrassa kahvio - tämä on vähintäänkin lukutoukan ilotalo. Kinokuniya on levinnyt ketjuksi ympäri maailman, mutta Tokion Shinjukun pääkauppa ainakin on valtava, seitsemän kerrosta, lisäsiipiä, ihmisiä... Kannattaa käyttää portaita, sillä hissi on aina tupaten täynnä.

Nykyään tilaan lähes kaikki kirjani verkosta (ja luenkin suurimman osan Kindlellä), mutta kirjakaupat ovat kauppojen aatelia, aina!

Kevyesti keskellä päivää

Välttääkseen mahdollisen vajoamisen maailmantuskaan ja tummasävyisiin tulevaisuudenvisioihin,  kirjahullu päätti hypätä Atwoodista suoraan 2000-luvun alkuun ja kolmikymppisten naisten elämään. Oppaana sinkkunaisten maailmaan toimi irlantilainen chicklitisti Marian Keyes. Aika- ja genrehyppy ei ymmärrettävästi sujunut täysin kitkatta. Kontrasti Atwoodin ja Keyesin välillä oli liian suuri: kieli tökki, maailmankuva ärsytti ja kliseiset hahmot nostattivat hienoisen post-atwoodiaanisen ihottuman. Kirjahullu ei kuitenkaan luovuttanut. Äitiyslomalla pitää kuulemma kuunnella itseään ja se oma itse sanoi, ettei kirjaa pidä jättää kesken ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen vaikka tökkii, ärsyttää ja tulee lievää ihottumaa. Tarina imaisi alkujärkytyksen jälkeen mukaansa, vaikkei ihottumasta päästykään täysin eroon. 

Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? kertoo irlantilaisesta Anna Walshista, joka asuu New Yorkissa ja viettää vauhdikasta ja glamoröösiä elämää. Anna työskentelee meikkejä promoavassa yrityksessä, joka on Annan (ja hänen ystäviensä) sanojen mukaan ”maailman paras työpaikka”. Paljastamatta sen kummemmin tämän juonivetoisen kirjan kulkua, kerrottakoon, että kirjassa seurataan Annan ja Aidanin suhdetta, joka osoittautuu melko mutkikkaaksi kudokseksi väärinymmärryksiä ja sattumuksia. Kirjassa tutustutaan myös Annan ystäviin ja perheeseen. Annan ja hänen kolmen sisaruksensa edesottamuksia on seurattu Keyesin kirjoissa aiemminkin.

Keyesin kirja on naisille suunnattua hömppää, jossa käsitellään ikiaikaisia teemoja, kuten rakkautta, ystävyyttä ja menetystä. Tämäntyyppisen kirjallisuuden tarkoituksena lienee tarjota lukijalleen kevyehkö ja hauska lukukokemus, jonka avulla voi paeta arjen harmautta. Keyesin kirja onnistuukin omassa lajityypissään kohtuullisesti, muttei mitenkään täydellisesti. Plussaa annan Keyesille välillä synkissä vesissä kulkevasta tarinasta ja vaikeiden teemojen kepeästä käsittelystä, mutta miinusta kliseiden viljelystä. Sain nimittäin lievää ihottumaa muutamasta seikasta:

Stereotyyppiset henkilöhahmot. Miksi henkilögalleriaan tarvitaan aina kahjo paras ystävä, ikävä pomo, pakollinen kiintiöhomo ja näennäisen hellyttävä, mutta epäkonventionaalinen perhe?

Naiskuva. En jaksa innostua kulutuskeskeisestä elämästä, jossa kohkataan meikeistä, merkkivaatteiden shoppailusta, maailman ihanimmista korkokengistä, ulkonäköseikoista ja miehistä. Ehken ole nainen ensinkään, koska nämä asiat eivät ihan oikeasti jaksa kiinnostaa minua.

Mieskuva. Mies on Keyesin kirjassa joko juntti/renttu, herkkä/komea/vakava, outo tai homo. Näistä valitaan ystäviksi oudot ja homot, joiden kanssa keskustellaan vakavista/herkistä/komeista miehistä ja ihmetellään ystävien juntteja/renttuja poikaystäviä. Päähenkilö vehtaa luonnollisesti vain vakavien/herkkien/komeiden miesten kanssa, paitsi silloin kun vahingossa eksyy juntin/rentun kanssa sänkyyn.

Työpaikka. Työpaikan tärkeimpiä ominaisuuksina ei mielestäni voi pitää pelkästään siihen liittyviä luontaisetuja (meikkejä), palkkaa (mielellään paljon), cooliutta (pitää työskennellä coolilla alalla) tai sen vaatimaa omistautumista (työ on tärkein asia maailmassa heti ihmissuhteiden jälkeen). Muitakin tekijöitä on? 

Parisuhde. Tylsät tyypit menevät naimisiin tylsien tyyppien kanssa ja saavat lapsia. Hyvät tyypit menevät naimisiin vauhdikkaiden tyyppien kanssa, eivätkä jämähdä tylsään parisuhteeseen ja saa lapsia. Ja jos niitä lapsia nyt sattuu tulemaan, niin mielellään ne saadaan komeiden renttujen kanssa, jotka kokevat parannuksen lapsen saatuaan. Väittäisin, että parisuhdeasioissakin on harmaan eri sävyjä, eikä asiaa voi lähestyä ihan näin yksioikoisesti.

Kaiken kirjallisuuden ei todellakaan tarvitse olla vakavasti otettavaa, syvällistä tai loistavasti kirjoitettua, mutta voisiko kliseitä karsia edes hiukan? Lukisin ihan mielelläni hömppää, jossa olisi hiukan moniulotteisempi maailmankuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Marian Keyes

Nimi: Anybody out there?

Kustantaja: William Morrow (2006)

Suomenkielinen nimi: Kuuleeko kukaan?

Suomentaja: Liisa Laaksonen

Kustantaja: Tammi (2007)

Lempeästi hullu arvio: **

Päänsärky

Harmittaa. Kotimainen esikoiskirjailija, jonka romaanissa on syväluotaava tarina, kiinnostavat henkilöt, mielenkiintoinen rakenne ja komealta kalskahtavaa kieltä ei sytytä. Päivi Sihvolan Kuume ei nostata innostuksen hehkua, vaan lähinnä turhautumisen ja ärsyyntymisen punan. Niin iloinen kuin olenkin sanataidekouluttajan pitkäjänteisen työn tuottamasta hedelmästä, ja niin kovasti kuin haluaisinkin kehua uutta tulokasta kotimaisen kirjallisuuden kentällä, en pysty. En edes kyennyt lukemaan kirjaa loppuun.

Päähenkilö Saana on muuttanut opintojen perässä pohjanmaalta Helsinkiin, etsii omaa alaansa ja työskentelee metroaseman R-kioskilla. Saana elää yhdessä Esan kanssa, mutta haikailee nuoruudenrakkautensa Jussin perään. Kirjassa eletään kahdella aikatasolla: nykyisyydessä epämiellyttävän, alkoholisoituneen miehen kanssa ja menneisyydessä, jossa muistellaan ensirakastumisen huumaa. Tai näin oli kirjan puoliväliin saakka, kunnes annoin periksi. Pikaisen selailun perusteella loppuosassa kerrotaan miten Saana joutui tuosta hekuman ajasta nykyiseen helvettiin.

Jos kirjan kieli saa unettomuudesta kärsivän pyörittelemään silmiään jopa kolmelta aamuyöllä, on jotakin pahasti pielessä. Voisin laittaa tähän kirjasta lähes minkä tahansa virkkeen, sillä ne ovat toinen toistaan teennäisempiä ja latteampia. Kirjailija tuntuu esittelevän omaa runosuontaan pakonomaisesti, tarinan ja henkiölhahmojen kustannuksella. Saana on oikeasti hyvä tyyppi, työkaverit hauskoja, miehet retaleita ja tarina vanha, mutta hyväksi havaittu ja tuoreelta kannalta esitetty. Mutta kieli on niin maailmojasyleilevää, korkealentoista ja väkinäistä, ettei sitä kestä lukea:

"Tuijotin kehrääviä, hehkuvia planeettoja, komeettojen pyrstöjä, nuppineulanpäitä ja horisonttiin leviävää tähtisumua, joka heitti päähäni turkoosin tuhannet värit. Katseeni laukkasi valopisteestä toiseen. Näyttämölle ilmestyi viuhuvia ruoskia ja äkkiä yöni oli paahtavan punainen."

Minulle on joskus sanataiteen opettaja sanonut, että kannattaa kirjoittaa tarina ilman adjektiiveja ja sitten lisätä vain välttämättömimmät. Ikävä kyllä Päivi Sihvolalle ei ole kukaan tainnut kertoa tätä

Lisäksi Sihvola kuvaa rakastumisen huumaa niin aidon ärsyttävästi, että lukijaa inhottaa. Jokainen varmasti tietää miten rasittavia ovat umpirakastuneet ihmiset, jotka kujertavat omia juttujaan ja imevät toistensa neniä hississä. Saana ja Jussi ovat juuri tällaisia, puhuvat toisilleen runoin ja keksivät sukupuolielimilleen söpöjä hellittelynimiä.

"Olimme puhuneet kokonaisen päivän pelkillä loppusoinnuilla, runomuodossa tai loruillen tyyliin:
- Anna mulle rinkeli, olen sulle enkeli.
- Jos olet ronkeli, olen sulle mankeli."

Jussi, tuo kansainvälisesti arvostettu, saksofonia soittava lääkäri, myös kirjoittaa Saanalle lappuja: "silitys poskellesi", "sylikissalleni", "ajattelen niskaasi
huulillani", "saanalleparasroikaleesi", "polvimaassapalvovaorjasi", "lötkönliotushoito-organisaattorisi", "salanimetön selväsanasi".

Kirja lensi seinään siinä vaiheessa kun hempeily muuttui puhtaaksi pornoiluksi. Parhaimmillaan Sihvola on kertoessaan Saanan peloista ja yksinäisyydestä, ja itse tarina siitä, miten ensirakastumisesta ja naimisiinmenosta liu'utaan vihaan ja perheväkivaltaan on kiinnostava. Saanan äidin aito pohjalaismurre myös ihastuttaa, samoin kertomukset kioskin hulluista asiakkaista.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Päivi Sihvola
Nimi: Kuume
Kustantaja: Edico Oy (2011)

Asteriinan arvio: Kirja jäi kesken