keskiviikko 14. joulukuuta 2011

"Sattuma on pelottava asia"

Sattuma voi olla vain sattumaa, mutta kun sattumukset kasaantuvat, milloin on kyse kohtalosta, ja onko se hyvä vai huono asia? Haruki Murakamin romaanissa "Kafka on the Shore" sattumanvaraiset tapahtumat ja kohtaamiset kuljettavat henkilöitä vääjäämättömästi kohti toisiaan ja omia kohtaloitaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Kafka Tamura (joka on ottanut itselleen uuden etunimen) karkaa kotoaan 15-vuotiaana, koska kokee että häntä ei ole koskaan sinne haluttukaan. Äiti ja sisko lähtivät kun Kafka oli neljän ja isä on kuuluisa eksentrinen kuvanveistäjä, joka on asettanut Kafkalle kirouksen: Oidipuksen tapaan tämä tulee naimaan äitiään ja siskoaan ja tappamaan isänsä. Kafkalla on mukanaan alter ego Poika Nimeltä Varis (Kafka tarkoittaa tsekiksi varista), joka puhutellessaan Kafkaa, pysäyttävästi ikään kuin puhuttelee lukijaakin suoraan. Kafka päätyy sattumien kautta yksityiseen kirjastoon töihin, yhdessä transsukupuolisen Oshiman ja kiehtovan Neiti Saekin kanssa.

Toisessa tarinassa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisista erikoisista tapahtumista, jotka johtivat koululuokan oppilaiden tajuttomuuteen metsäaukiolla. Syy ei koskaan selvinnyt ja lapset palautuivat ennalleen, paitsi yksi, joka oli pitkään koomassa ja palasi sitten vaurioituneena niin, ettei enää koskaan muunmuassa oppinut lukemaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä jo vanha mies, Nakata, osaa keskustella kissojen kanssa ja aiheuttaa iilimatosateen, ja yllättäen joutuu tekemään veriteon itsensä Johnnie Walkerin, viskihahmon vaatimuksesta. Tapettuaan Kafkan isän Nakata pakenee kohti etelää, apunaan rekkakuski Hoshino, ja jokin vetää heitäkin kohti tuota erikoista kirjastoa.

Henkilöt ovat ihastuttavia ja tarina erittäin mukaansatempaava, mutta se mikä tässä kirjassa viehättää aivan valtavasti, on sen herkkyys, salaperäisyys, kauneus, kielen täydellisyys, metafyysisen ja reaalimaailman välisen rajan ohuus ja fantastisen aineksen kietominen peruskerrontaan niin, että lopulta haluaisi itsekin jäädä siihen fantasiaan ja unohtaa tämän maailman kokonaan. Välillä ihan kirjaimellisesti pidättelin hengitystäni kun halusin keskittyä jokaiseen sanaan ja pitää kiinni tuosta häilyvästä hetkestä.

Kirja herättää paljon kysymyksiä, eikä vastauksia anneta, ainakaan helposti. Paras vastaus jonka Kafka saa suureen kysymykseensä ("oletko sinä minun äitini?") on "tiedät jo vastauksen siihen". Kirja on täynnä metaforia ja symboleita, jotka ovat länsimaiselle lukijalle vieraita ja arvoituksellisia. Onko kirjan "tuonpuoleinen" taivas vai helvetti, limbo, UFO vai jotakin aivan muuta - ymmärtääkseen täytyisi varmaankin tuntea shintolaisuutta hieman. Mutta symbolien läpinäkymättömyys vain lisää teoksen kiinnostavuutta ja haluan lukea Murakamilta lisää.

Murakami kertoo siitä, miten musiikki voi muuttaa ihmisen. Kun kuuntelee Beethovenia, voi kokea sisällään niin suuren muutoksen, ettei koskaan enää ole sama ihminen. Myös kirjallisuus kykenee tähän, ainakin Murakami. En enää koskaan väheksy scifiä tai fantasiaa tai mitään epäreaalimaailmaan kuuluvaa kirjallisuutta, sillä tämän kauniimmaksi tai koskettavammaksi ei lukukokemus enää tule.

Kun omat sanat eivät enää riitä, on turvauduttava runouteen. Anni Sinnemäen tekstissä on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä kirjassa:

Heikko valo
tulee huoneeseen
jossa on ohuet verhot
en ehkä tarvitse sinua
nyt huhtikuussa
kylmällä säällä
tulen viereesi
tulen viereesi.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: Umibe no Kafuka
Kustantaja: Kodansha (2002)
Englanninkielinen nimi: Kafka on the Shore
Kääntäjä: Philip Gabriel
Kustantaja: Vintage Books (2005)

Asteriinan arvio: Viisi tähteä ja Haruki-nimi omalle pojalle

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti