Ennen oli naiset rautaa

Mikrohistoria tarkoittaa naisten ja muiden vähäosaisten historiaa, mutta Margaret Thatcheria on vaikea sovittaa siihen viitekehykseen. Thatcher oli Iso-Britannian pääministerinä koko 1980-luvun, ja hänen tielleen osuivat sellaiset tapahtumat kuin Falklandin sota ja IRA:n pommi-isku konservatiivipuolueen kokoukseen. Ammattiyhdistysliike mitteli turhaan Thatcherin kanssa, mikä näkyi yhteiskunnassa monella tavalla.

Luin kiinnostuneena, mitä kaksi Suomen Lontoon suurlähetystön työntekijää kertoo tästä ajasta. Lasse Lehtinen toimi suurlähetystössä lehdistö-virkamiehenä ja kirjoitti kirjan Minä ja Thatcher. Lehtinen kirjoittaa, että ihminen tekee työstään näköisensä, enkä voi olla miettimättä, että tässä työssä Lehtinen oli mies paikallaan. Se näkyy myös kirjassa, jossa käsitellään englantilaista elämänmenoa monelta kantilta.

Tämä Lehtisen kirja on kestänyt paremmin aikaa kuin aikaisemmin arvostelemani. Poissa ovat kiusalliset suomalaispoliitikkojen mainosiskut, tilalle on tullut kasapäin hauskoja viittauksia englantilaisiin kirjailijoihin ja lehtimiehiin. Poliittinen analyysi EU:n ja jäsenvaltioiden suhteesta on yllättävän ajankohtainen. Thatcher suhtautui skeptisesti Euroopan yhdentymiseen ja tarinan mukaan hän paukutti käsilaukullaan kokouspöytää ja vaati rahoja takaisin. Tarinasta en tiedä, mutta Britannialle on myönnetty jäsenmaksualennus ja muitakin etuja.

Lehtisen kirja on omistettu ”Suurlähettiläälleni”. Sattumalta minulla oli tämän suurlähettilään, Ilkka Pastisen muistelmakirja hyllyssäni, joten luin siitä Britanniaa käsittelevän osuuden. Pastinen harrastaa kuivaa huumoria ja itseironiaa, mikä tekee kirjasta sympaattisen. Kuten se, että viimeinen luku oli omistettu koiralle. Olen joskus lukenut Pastisen muistelmat kokonaan, enkä silloin ymmärtänyt niistä paljoakaan. Tällaiset kirjat vaativat aika hyvää käsitystä ulkoasiainhallinnosta, jotta ne avautuisivat.

Margaret Thatcheria olisi helppo vihata ja pilkata, mutta sekä Lehtisen että Pastisen eduksi on sanottava, että kumpikaan ei hauku Thatcheria. Molemmat tarkastelevat Thatcherin päätösten vaikutuksia. Nyt on tekeillä elokuva, jossa Meryl Streep näyttelee Rautarouvaa samanlaisin liioittelevin elkein kuin keittokirjailija Julia Childia. Trailerin perusteella Streepin tyyli sopii Thatcheriin kuin olkatoppaukset 1980-luvulle.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Minä ja Thatcher
Kirjoittaja: Lasse Lehtinen
Kustantaja: WSOY (1989)

Mian arvio: ***

Nimi: Yläkerran ylhäisyys
Kirjoittaja: Ilkka Pastinen
Kustantaja: Otava (1994)

Mian arvio: asian harrastajille

Itämerta myötäpäivään

Kirjahullun fantastinen kirjaurakka on edennyt jo varsin pitkälle. Uudet kirjalliset maailmat odottavat yhden kirjan päässä.

Lounais-Suomessa asustava kirjahullu rakastaa Itämerta ja tietää monta asiallista tiedonjyvää tästä murtovesialtaasta, mutta myöntää samaan hengenvetoon, ettei tunne Itämeren alueen kirjallisuutta mitenkään hyvin. Kirjahullu tunnustaa syntinsä avoimesti: kirjahullu on epäluuloinen, urautunut, henkisesti laiska sekä mukavuudenhaluinen lukija, joka ei erityisemmin kaihoa kovan luokan kirjallisia seikkailuja. Nyt kirjahullu on kuitenkin päättänyt uskaltaa ja tarttuu kirjallis-filosofiseen haasteeseen, jossa kilpaillaan omia ennakkoluuloja vastaan.

Ajatus kirjallisesta matkasta hiipi kirjahullun päähän eräänä pitkänä yönä, kun unihiekan vaikutus jäi puolitiehen ja kirjahullu valvoi mökillä tuulen ääntä ja meren kohinaa kuunnellen. Elokuinen ajatuspaini vie kirjahullun uskaliaalle kiertomatkalle Itämeren rantavaltioihin. Ajatuksena on koluta yhdeksän maata, yhdeksän opusta ja löytää kenties jokin yhteinen nimittäjä, eräänlainen Itämeri-identiteetin jyvänen. Utopistinen ajatus? Mahdollisesti. Mutta samalla jotenkin kutkuttava.

Kirjahullu etenee kirjallisin hypyin Suomesta Venäjän kautta Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin. Edessä on vaikeuksia, ehkä jopa mahdoton urakka, sillä Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta kirjahullulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, saati tiedonjyvää. Liekö mitään edes suomennettu?

Kiertomatka saattaa siis joutua vastatuuleen, ehkä jopa ajautua karille. Saattaapa matkanteko tyssätä kokonaan, jos lukutuuli laantuu. Mutta ei anneta ennakkoluulojen tai epäonnistumisen pelon lannistaa. Ilmassa on kirjallisen seikkailun tuntua, suolaisen kosteita pärskeitä ja lokin kirkunaa.

Kirjallisia ehdotuksia otetaan muuten vastaan, koska kirjahullun tietämys erityisesti Baltian maiden kirjallisuudesta on suorastaan häpeällisen huonolla tolalla. Balttisesti valveutuneet kirjaharrastajat, apuanne kaivataan kipeästi. Ja ehdotuksia muistakin kirjallisista kohteista otetaan kiitollisina vastaan.

Mannapuuroa ja mansikkaa

Kyllä Marian Keyes osaa. Sushi for Beginners on tyttöhömppää parhaimmasta päästä!

Alussa päähenkilöt vaikuttavat hieman litteiltä: Lisa on häikäilemätön ja itsekeskeinen uranainen, hänen alaisensa Ashling on sinnikäs ja sympaattinen, ja tämän paras ystävä Clodagh on yksioikoinen kaunotar. Kuitenkin kun vähitellen saamme tutustua näihin naisiin paremmin, käy samoin kuin oikeassakin elämässä, ja lähempi tutustuminen paljastaa säröjä ulkokuoressa, syvempiä sävyjä luonteessa ja selityksiä kummalliselle käytökselle.

Kullakin naisista on elämässään menossa vaikea vaihe, niin työelämässä kuin miesrintamallakin. Miljöönä on dublinilainen muotilehti ja mieskavalkadi on komea ja charmikas, tietenkin. Lukijan on turha yrittää arvata kuka miehistä päätyy kenenkin kanssa, sillä Keyes osaa yllättää. Silti ratkaisu on riittävän realistinen, ollakseen takuuvarman romanttinen ja hykerryttävä. Kuten koko kirja. Loistavaa kesälukemista ja ehdottomasti paras tapa tyhjentää ajatukset raskaampien teosten välissä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Sushi for Beginners
Kirjailija: Marian Keyes
Kustantaja: Penguin (2000)

Asteriinan arvio: ***½

Lyödä leiville

Olemme tässä blogissa sivunneet kirjojen kirjoittamista leipätyönä. Tämä tuli mieleeni, kun huomasin Helsingin Sanomien jutun maailman suurituloisimmista kirjailijoista. Kolmen kärjessä ovat ”jännitysviihteen sarjatuottaja” James Patterson, romantiikan mestari Danielle Steele ja kauhun mestari Stephen King. Siinä missä Steele ja King ovat minulle tuttuja, Pattersonista en ole edes kuullut.

Oli siis aika googlettaa, ja törmäsin mielenkiintoiseen aiheeseen, nimittäin avustajien käyttämiseen. Minä jo ihmettelin, sillä laskujeni mukaan Pattersonilta ilmestyi vuonna 2009 kymmenkunta kirjaa. Lähes jokaisessa on mainittu myös toisen kirjailijan nimi. Epäselvää kuitenkin on, kuinka paljon Patterson kirjoittaa itse. Pattersonin ja avustajan välinen työn- ja rahanjako on salaisuus.

Olen törmännyt samanlaiseen ilmiöön nykytaiteen mestareiden, kuten Damien Hirstin ja Jeff Koonsin, kohdalla. Molemmat myyvät miljoonien arvosta taidetta ja molemmilla on kymmeniä avustajia toteuttamassa mestarin näkemystä. Sen sijaan Patterson sanoo, että avustaja kirjoittaa kirjan ensimmäisen version ja hän itse seuraavat. Mutta eikö juuri alkuperäinen idea ole ratkaiseva?

Jätän kuitenkin Pattersonin haukkumisen Stephen Kingille, varsinkin kun en ole lukenut vielä yhtäkään kirjaa häneltä (& avustajalta). Ei Pattersonin kirjoilla Nobelia tavoitella, mutta kyllä niillä elää ja rahaa jää vielä lasten lukuharrastuksen kannustamiseen.

Sodan aitoutta

Löysin vanhan päiväkirjani. Sitä sydänten määrää ja 15-vuotiaan itsekeskeisyyttä. Ja noloutta: "Luin just Polttouhrit! Siis en mä tienny et ne nazit oli niin kauheit!!!" Voi opettajaparat ja raukat vanhempani, jotka olivat muutamaa vuotta aikaisemmin raahanneet veljeni ja minut mm. Auschwitziin ja Birkenauhun.

Nyt, reilut parikymmentä vuotta myöhemmin, joudun kuitenkin toteamaan lähes saman. Vain ilman sydämiä ja z-kirjaimia. Luin juuri Chang-Rae Leen "The Surrendered", eikä mikään historiankirja tai autenttinen kuvamateriaali ollut valmistanut minua tällaisiin sodan kauheuksiin.

Tämä vain vahvistaa sen, että vaikka todellisuus voi olla tarua ihmeellisempää, keksitty tarina voi olla totuutta paljon aidompaa ja ravisuttavampaa. En ole koskaan pitänyt tositapahtumiin perustuvista kirjoista tai elokuvista, sillä niissä on mielestäni liian tiukat realismin rajat. Haluan että taide yllättää ja menee sinne, mihin todellisuus ei koskaan yllä: pois arkipäiväisestä, fysiikan lakien orjuudesta, tiukasta realismista. Jos elokuvassa ei käytetä elokuvallisia keinoja, se voisi yhtä hyvin olla tv-draamaa. Jos kirjallisuus kertoo vain yksipuolisen totuuden, se voisi olla lehtiartikkeli. Jos haluan sieluani kosketettavan, tartun fiktioon.

Chang-Rae Leen kirja tosin taisi naarmuttaa sieluani. En olisi koskaan ottanut lukulistalleni "sotakirjaa", mutta törmäsin kirjailijan nimeen jossakin, enkä tiennyt kirjasta etukäteen mitään. Romaanin ensimmäinen kappale oli niin koskettava, kaunis ja karmaiseva, että vaikka en olisi halunnut lukea enkä tietää sodasta enää yhtään, en olisi voinut nukkua tietämättä miten päähenkilölle käy alun kokemusten jälkeen. Ja kun kyseessä ei ole mikään feelgood-tyttöhömppä, niin arvaahan sen ettei siinä nyt mitenkään kovin ihanasti käy. Ei häämarssia ja ruusun terälehtiä lähes 500 tuskaisen sivun jälkeen.

Romaani alkaa Korean sodasta vuonna 1950, jolloin June on 11-vuotias ja menettää pikavauhtia koko perheensä sodan jalkoihin, kammottavalla tavalla. June sinnittelee hengissä ja päätyy orpokotiin. Seuraavaksi siirrymme vuoden 1986 New Yorkiin, jossa June sairastaa loppuvaiheen vatsasyöpää, pakkaa elämäänsä ja haluaa etsiä maailmalle lähteneen poikansa. Apuriksi hän hankkii vastentahtoisen Hectorin, amerikkalaisen sotilaan, joka työskenteli aikanaan Junen orpokodissa. Junea ja Hectoria yhdistävät muistot ihanasta Sylvie Tannerista, orpokodin johtajan vaimosta. Sylvie onkin kirjan kolmas päähenkilö, ja hänen kauttaan lukija pääsee kokemaan lisäksi Mantsurian miehityksen kauhut 1930-luvulla.

Romaanin kehyskertomus on matka Italiaan etsimään Junen poikaa, mutta orpokodin elämän ja sen lopun muistelu on aivan yhtä tärkeässä roolissa. Kaikki päähenkilöt ovat kokeneet kovia elämänsä eri vaiheissa, ja se on muokannut heistä sen, keitä he ovat. Kirjan nimi ("Antautuneet") kuvastaa mielestäni päähenkilöiden asennetta menneisyyttä kohtaan. He eivät ole luovuttaneet elämän edessä (edes June, joka on kuolemaisillaan), vaan ovat antautuneet sodalle ja sen kauhuille, ja siten kyenneet jatkamaan elämäänsä, kuka milläkin keinoin (työnteon, viinan tai morfiinin avustamana).

Kirjailijan teksti on viiltävän kaunista, viipyilevää ja rauhallista, myös silloin kun lukija haluaisi hypätä vauhdilla eteenpäin. Tekstin sisällön ja muodon ristiriita piti minut otteessaan loppuun saakka, ja aionkin lukea myös muita Chang-Rae Leen romaaneja (hän on kirjoittanut niitä neljä). Sota ei aiheena edelleenkään viehätä, enkä ihan heti halua suoda sille ajatustakaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Surrendered
Kirjailija: Chang-Rae Lee
Kustantaja: Riverhead Books (2010)

Asteriinan arvio: ****+

Mieltä kuohuttava Lontoo

Englantilaisia on järkytetty myös muuten kuin mellakoimalla, nimittäin taiteen avulla. Hain formaldehydiin säilönyt ja sänkyinstallaation tehnyt Young British Artist –ryhmä (YBA) nosti nuoria ja tuntemattomia taiteilijoita nykytaiteen tähdiksi ja kuumensi taidemarkkinat laman keskellä 1990-luvulla. Saatchi Gallery toi nämä taiteilijat julkisuuteen ja sponsoroi heitä. Tänä päivänä hain säilönnyt Damien Hirst on yksi kalleimpia elossa oleva taiteilijoita.

YBA ei olisi ollut mahdollista ilman taidekeräilijä Charles Saatchia, joka 1980-luvulla kävi taideopiskelijoiden näyttelyissä ja löysi jotain sellaista mitä muut eivät nähneet. Tällainen ennakkoluulottomuus mahdollistaa teosten myymisen myöhemmin vaikkapa satakertaiseen hintaan. Kaikki eivät katso sellaista hyvällä. Kun Saatchi myy omistamaansa taidetta, taiteilija voi tuntea itsensä hylätyksi ja valittaa julkisuudessa dumppaamisesta. Silloin hinnat taas putoavat.

Charles Saatchi on yksi vaikutusvaltaisimmista taidekeräilijöistä ja tämän takia ihailtu ja vihattu. Julkkikseksi Saatchi on yksityinen ja vetäytyvä persoona, häntä ei nähdä edes omien näyttelyiden avajaisissa ja haastattelut ovat kiven takana. Nykyään Saatchi on naimisissa julkkiskokki Nigella Lawsonin kanssa, jonka kuvan liitän oheen vain sen takia, että heillä on kotona näin hieno kirjasto.

My Name is Charles Saatchi and I am an artoholic –haastattelukirja on yksi parhaimpia lukemiani taidekirjoja Arianna Huffingtonin Picasso-elämäkerran ohella. (Molemmat kirjat ovat myös kohtuuhintaisia!) Saatchin vastausten tyyli on (teko?)vaatimaton mutta tympeä. Ehkä hän on saanut tarpeekseen pahoista puheista. Kuitenkin hän ja muutama muu kymmeniä miljoonia taiteeseen sijoittanut haluaa asettaa kokoelmansa esille. Hyvää hyvyyttään? Omaa turhamaisuuttaan?

Kirja on nopeasti luettu, mutta niin täynnä asiaa, että vaatii paljon sulattelua. Kirjassa paitsi mainitaan monta kiinnostavaa taiteilijaa, myös sivutaan tärkeitä kysymyksiä kuten hinnan muodostumista ja hyvää makua. Niitä kannattaisi jokaisen taideharrastajan pohtia. Minä henkilökohtaisesti en välitä nykytaiteesta, mutta tässä kirjassa se on huippukiinnostavaa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: My name is Charles Saatchi and I am an artoholic
Kirjoittaja: Charles Saatchi
Kustantaja: Phaidon (2009)

Mian arvio: *****

Valittu pala

Neljä lyhennettyä menestysteosta samoissa tekonahkakansissa, tämähän on mainio idea! Mutta mikä on kohderyhmä, mietin, kun luin Valittujen Palojen Kirjavalioista Wilbur Wrightin Viidakon vankeja. Kerronta oli sujuvaa ja aihe kiinnostava, mutta 50 sivun jälkeen tuntui kuin lukisin nuorisokirjaa. Onneksi olin jo kirjan puolessa välissä, joten (yllätys, yllätys) onnellinen loppu tuli nopeasti vastaan. Kirjavalion muut kirjat jätin lukematta.

Luulin aluksi lukevani tosijuttua lentokoneen putoamisesta Kaakkois-Aasian viidakkoon, mutta eloonjääneiden persoonat aiheuttivat nopeasti epäilyksiä. Kenelläkään ei voi käydä niin hyvää tuuria, että pelastuu eläkkeellä olevan englantilaisen lentäjän ja paikallisen lentoemännän kanssa. Molemmilla hahmoilla oli kuitenkin kirjassa tarkoituksensa, sillä siihen aikaan oli vielä miesten ja naisten töitä. Myös viidakossa.

Periaatteessa selviytymistarinat ovat aina kiinnostavia kun miettii, mitä itse tekisi samassa tilanteessa. Ruokaa ja juomaa. Check. Ensiapulaukku. Check. Kompassi. Check. Varo käärmeitä. Check. Varo sissejä. Check. Löydä viidakkoon hylätty lentokone. Check. Kesytä norsu ja käytä sitä kiitoradan raivaamiseen. Check. Kasva pojasta mieheksi. Check.

Viidakon vangit on kaavamainen viihdejännäri, enkä usko tekeväni vääryyttä lukemalla siitä vain referaatin. Lukiessani mietin, että sujuvan lyhennelmän kirjoittaminen taitaa olla kovaa työtä. Ja jonkun tämäkin työ on tehtävä. Kunpa Valitut Palat olisi ymmärtänyt lyhentää Game of Thronesin Kirjavalioiksi, niin Lempeästi hullun urakka olisi ohi yhdessä illassa.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Viidakon vangit
Kirjailija: Wilbur Wright
Alkuperäinen nimi: Carter´s Castle (1983)
Suomentaja: Anna Roshier
Kustantaja: Valitut Kirjavaliot (1986)

Mian arvio: **

Lajityyppinsä parhaat

Kirjahullu ei ehdi  tällä hetkellä lukemaan muuta kuin sivukaupalla fantasiaa.  George R.R. Martinin kirjasarjassa on edetty sitten viime viikon tilanteen vain 600 sivua ja edessä on siis vielä noin 2000 sivun luku-urakka. Tämän takia on ehkä paikallaan antaa lukijoille puheenvuoro.

Blogissa on viime aikoina sivuttu monessakin yhteydessä genrekirjallisuutta, sen kaavamaisuutta ja yllätyksettömyyttä. Tylsien ja samaa kaavaa toistavien dekkareiden, fantasiakirjojen, trillereiden, tieteiskirjojen, chick litin ja muiden lajityyppinsä edustajien joukossa on kuitenkin myös ihan oikeasti hyviä ja ansiokkaita kirjoja. 

Joten arvoisat kanssalukijat! Listatkaa kommentteihin mielestänne parhaita ja toimivimpia genrekirjallisuuden edustajia. Ja perustella saa tietysti mielin määrin. Genrerajat ovat häilyviä, joten tiukkoja linjanvetoja eri lajityyppien välille ei tarvitse vetää. Ajatuksena on kerätä jonkinlaista listaa, jonka avulla genrekirjallisuuden suossa räpiköivä lukija voi suunnistaa kohti todellisia helmiä ja välttää tylsimmät lukukarikot.

Esimerkkejä mahdollisista listattavista lajityypeistä: dekkarit, trillerit, seikkailuromaanit, kauhu, chick lit, fantasiakirjat, tieteiskirjat, sotakirjat sekä romanttinen kirjallisuus. Lista on epäilemättä puutteellinen, joten ei pitäydytä pelkästään näissä, vaan pidetään mieli avoimena myös kaikille muille genreille.

Kun suomalainen ja ruotsalainen menivät saunaan

Maakuva tuli mieleeni, kun luin Miika Nousiaisen mainion esikoisteoksen Vadelmavenepakolainen. Kirja kertoo suomalaisesta miehestä, joka haluaa olla ruotsalainen mies. Nousiainen käsittelee näppärästi kansanluonnetta ja kansallisia stereotypioita, ehkä siksi monet kirja-arvostelijat haluavat nähdä tarinan mitä-muut-meistä-ajattelevat –taustaa vasten. On totta, että Nousiaisen käsittelemät aiheet liittyvät maakuvaan, mutta sen sijaan, että siinä naurettaisiin suomalaiselle ja ruotsalaiselle kansanluonteelle, siinä nauretaan meidän omille ennakkoluuloillemme.

Suomi-kuva on siitä hyvä/huono aihe, että meillä kaikilla on siitä jotain sanottavaa. Ei savua ilman tulta ja stereotypiat kiteyttävät usein jotain oleellista kansanluonteesta, mutta maakuva on niin laaja kokonaisuus, että sitä täytyy tarkastella laajemmasta perspektiivistä. En tee sitä tässä. Nousiainen onnistui käsittelemään maakuvan yhtä osa-aluetta hauskasti ja älykkäästi. Olen taas ihmeissäni siitä, miten hyvin subjektiivinen kerronta toimii, varsinkin kun aihe rajataan kunnolla. Vadelmavenepakolainen on Suomi-Ruotsi –maaottelu, jossa lukija valitsee voittajan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Vadelmavenepakolainen
Kirjailija: Miika Nousiainen
Kustantaja: Otava (2007)

Mian arvio: ****

Kotoisaa, muttei pelkästään lokoisaa

Kirjahullun loma oli kotoisa, muttei välttämättä lokoisa. Ulkona väijyvä remontti piti kotoisuudesta huolen, mutta varmisti myös tietynlaisen lokoisuuden puutteen.

Onneksi kirjahullu ehti remonttilomallaan myös lukemaan. Lomatunnelmissa tuli ahmaistua ainakin kolme P.D. Jamesin dekkaria, yksi Paul Auster, yksi scifi, Asteriinan suosittelema Maranin kirja suomalaisuudesta sekä hiukan tylsähkö Atwood. Ehkä lukumoottoriin tarttui joku muukin kirja, mutta näistä ei jäänyt muistijälkeä. Vahvimman jäljen jätti Auster, josta enemmän myöhemmin.

Viimeisellä lomaviikolla kirjahullu päätti tilapäisessä hulluuden tilassa tarttua Game of Thrones -tv-sarjan koukuttamana monituhatsivuiseen fantasiasarjaan, jota tahkoo edelleen. Kirjahullu on nyt miekkaillut itsensä vajaassa viikossa George R.R. Martinin Songs of Ice and Fire -kirjasarjan toisen osan loppuun. Takana on läkähdyttävät 1500 sivua eeppistä juonittelua ja edessä vielä ainakin 3000 synkkää, mutta niin kutkuttavaa sivua. Saako keskeneräistä hehkuttaa näin julkisesti? Ei, mutta pakkohan tässä on. Songs of Ice and Fire on yksinkertaisesti mukaansatempaava. Eikä tämä ole varsinaista fantasiaa, vaan pikemminkin kuviteelliseen menneisyyteen sijoittuvaa historiallista kerrontaa, jossa on tiettyjä fantastisia elementtejä. Martinin saagassa on yliluonnollinen vivahde, mutta yliluonnollisuus on teema muiden teemojen joukossa. Ja hyvä niin. Pirullinen juoni ja sysimustat henkilöhahmot ovat tämän kirjasarjan suola.

Kirjahullu on pitkälti sitä mieltä, että kun on lukenut Tolkienit, le Guinit ja muutamat muut fantasiakirjallisuuden perusteokset, on lukenut riittävän paljon fantasiaa. Useimmat fantasiakirjat nimittäin toistavat samaa kaavaa. Tämän takia kirjahullua ei ole innostanut tarttua miekkaan ja magiaan enää moneen vuoteen. Martinin sarja ei kuitenkaan vajoa lajityypin pahimpiin kaavamaisuuden sudenkuoppiin. Martinin kirjoista ei löydy hyljeksittyä keskushahmoa, jolla on piileviä taikavoimia. Sen sijaan kirjoista löytyy useita moniulotteisia voimahahmoja, jotka ovat lihaa ja verta. En ole myöskään vielä törmännyt haltioihin enkä vampyyreihin (haltiat ovat ihania ja vampyyrit seksikkäitä, mutta muitakin vaihtoehtoja "toisiksi" on). Kirjasarjan loppu ei ole ainakaan lukemani 1500 sivun perusteella mitenkään ennalta-arvattavissa. Kirjasarjassa on myös vahvoja naishahmoja, jotka eivät ole yhtäaikaa hentoja, eteerisiä eivätkä yliluonnollisen kauniita. Kaikki on siis jotakuinkin kohdallaan, joskin lukulihaksia tämä kahlaaminen kieltämättä vaatii. Ja aikaa.

Jos ei ole aikaa, eikä kirjallinen kahlausurakka muuten innosta, suosittelen tutustumaan HBO:n Game of Thrones tv-sarjaan. Ensimmäinen tuotantokausi on juuri valmistunut ja uskoisin sarjan rantautuvan tänne pohjoiseenkin lähiaikoina. Pieni varoituksen sana lienee paikoillaan. Sarja on raaka ja aiheutti ainakin itselläni monta sisäistä raivonpurkausta epäreilujen ihmiskohtaloiden edessä. Mutta, jos veren näkeminen ei huimaa, eikä infernaalinen juonittelu häritse, kannattaa sarja ehdottomasti katsoa. Ja ainahan voi myös ryhtyä lukemaan. Tämä kirjasarja ei ole vielä edes loppuaan nähnyt.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjasarjan nimi: Songs of Ice and Fire
Tähänastiset teokset: A Game of Thrones, A Clash of Kings, A Storm of Swords, A Feast of Crowns, A Dance with Dragons
Kirjailija: Geoge R.R. Martin
Kustantaja: Bantam Books (1996-)

Lempeästi hullu arvio: Pahasti kesken, mutta koukussa ollaan