Liza Ihmemaassa

Liza Marklund on luonut Annika Bengtzonin ympärille kokonaisen maailman. Koko sarjassa minua on ihastuttanut sellaiset seikat, kun että seuraava kirja kertookin menneestä elämänvaiheesta eikä tulevasta, kuten kronologisesti kuuluisi, tai että seuraava kirja jatkuu heti siitä, mihin edellinen jännittävä kirja loppui.  Annika Bengtzon on toimittaja joka setvii rikoksia. Marklund kuvaa hyvin iltapäivälehden raadollista toimittamista (kuten Juha Numminen omissa dekkareissaan) ja uusimmassa kirjassa tulee esille sosiaalisen median nousu paperilehden vierelle ja ohikin.

Marklund on taitava tehdessään Annika Bengtzonista ja hänen sukulaisistaan ja tuttavistaan ärsyttäviä henkilöitä. Ihmisten alhaiset ominaisuudet vilahtavat sivulauseissa eivätkä päästä tarkkaa lukijaa helpolla. Kuten jossain kirjoitin, luen näitä kirjoja Annika Bengtzonista huolimatta. Marklund on armollisempi rosvoja kohtaan. Näin kompleksisen henkilögallerian jälkeen minua nolottaa, että annoin muutama päivä sitten Risto Isomäen seikkailukirjalle neljä tähteä, mutta kuten sanottu, sen ansiot olivat muualla.

Marklundin ansiot kirjoittajana ovat niin selvät, että ne alkavat kääntyä itseään vastaan kuten Patricia Cornwellilla. Ei enää mitään uutta. Edellisessä kirjassa Marklund siirsi tapahtumia Tukholmasta Espanjan Aurinkorannikolle ja tässä kirjassa Keniaan. Mieleen tulee, että menestyskirjailija on lomaillut kyseisissä paikoissa ja maustaa omia kirjoja eksotiikalla. Loppusanoissa Marklund toteaa, että ”vaikka teen lähes naurettavan laajaa taustatutkimusta” (humble brag!), kyseessä on fiktiivinen romaani. Kyllä taustatutkimukset näkyvät monien muidenkin romaaneissa.

Minä jos joku suon kirjailijoille menestystä, sillä rakastan hyviä tarinoita. Marklundille sitä menestystä on kertynyt ihan aiheesta, mutta nyt alkaa näkyä jonkinlaista leipääntymistä ja rahastamista, jota kirjan kannessa hehkutettiin ”yhteistyönä amerikkalaisen dekkarilegenda James Pattersonin kanssa”. Olisiko tauko paikallaan, sen tietää vain Marklund itse. Minä ainakin aion pitää taukoa Marklundin kirjoista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Panttivanki
Kirjailija: Liza Marklund
Alkuperäinen nimi: Du gamla, du fria
Suomentajat: Päivi Kivelä ja Kari Koski
Kustantaja: Otava (2011)

Mian arvio: **

Maalarikissojen matkassa

Tytär pyysi joulupukilta lisää Tammen kultaisia kirjoja ja yhdestä lahjapaketista paljastuikin "Maalarikissat". Paitsi tytärtä, kirja miellytti myös minua suuresti.

Kirjassa maalarikissat Kasi ja Masi haluavat vihreää väriä ja yrittävät saada sitä aikaan sekoittamalla eri värejä keskenään. Näin he saavatkin aikaan vaaleanpunaista ja violettia, ja lopulta sitä vihreääkin:

Oi ihmeelliset kissat, Kasi ja Masi!
Viimein he ihan sattumalta sekoittivat keltaista ja sinistä.
Ja sitten he saivat väreistä näistä
niin vihreää kuin ruoho on viheriäistä,
kuin lehtipuu on vihreä
kuin saaret meren keskellä.

Tästä innostuneena he uneksivat väreistä ja olivat

ihan villinä ilosta ja kehräsivät
ja kirmasivat
ja syöksyivät
ja hyppivät
ja loikkivat.

Kirsi Kunnaksen suomennos on riemastuttava.



Kirjan kuvitus on Alice ja Martin Provensenin käsialaa, ja sai minut innostumaan. Nämähän ovat kuin Marc Chagallin maalauksista! Vuohi, viulunsoittaja, värikkäät hahmot, venäläiset talot ja juutalaissymboliikka. Halusin selvittää onko kyseessä tribuutti Chagallille. Kävimme tyttären kanssa läpi kaikki kotimme taidekirjat ja löytyipä meiltä julistekirjakin Chagallin töistä. En löytänyt suoraa esikuvaa, mutta taidekirjojen selailu yhdessä kolmevuotiaan kanssa oli kovin antoisaa. Seuraavaksi internet-hakuja, mutta ainakaan kukaan muu ei ole yhdistänyt Maalarikissoja Chagalliin. Tyydyn ajattelemaan, että taiteilija on toiminut innoittajana kirjalle, jossa esitellään ihania, kirkkaita värejä.

Seuraavaksi innostuin kirjan kirjoittajasta, Margaret Wise Brownista, joka on kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä valtavan suosittuja lastenkirjoja. Meiltäkin löytyi useita, samaisesta Tammen kultaisten kirjojen sarjasta. Löysin myös toistaiseksi suomentamattoman teoksen jonka halusin tilata, joten nyt on postissa tulossa Brownin kirja "Goodnight Moon". Margaret Wise Brown on lisäksi elänyt hyvin kiinnostavan elämän, mm. treffaillut Espanjan Juan Carlosia, ollut pitkässä suhteessa kirjailija/näyttelijätär Blanche Oerlichsin kanssa (John Barrymoren ex-vaimo) ja ollut kihloissa Rockefellerin kanssa kunnes kuoli vuonna 1952 vain 42-vuotiaana, kun selvittyään leikkauksesta esitteli lääkärille miten hyvin voi: nosti jalkansa korkealle cancan-tyyliin, mistä johtuen veritulppa jalasta irtosi ja kulkeutui sydämeen. Brownilta jäi yli 70 julkaisematonta käsikirjoitusta, ja hänen kirjojaan myydään edelleen, ympäri maailmaa.

On ihan pakko käyttää huutomerkkejä.

Mikä elämä!
Mikä värikylläisyys!
Mikä taide!

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Wise Brown
Nimi: Maalarikissat
Alkuperäinen nimi: Color Kittens (1949)
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: Tammen kultaiset kirjat 23 (2008)

Asteriinan arvio: ****

Mona Lisan viikset

Kun Marcel Duchamp teki uuden version Leonardo da Vincin kuuluisasta taulusta, paitsi että maalasi Mona Lisalle viikset, kyseessä ei ole kopio vaan jäljitelmä, pastissi, joka osoittaa arvostusta tai ironiaa alkuperäistä työtä kohtaan.  Duchamp ja da Vinci ovat taiteilijoita, mutta taitavimmatkin taideväärentäjät ovat vain  käsityöläisiä, joilta puuttuu luovuus. Jäljellä on vain alkuperäisen työn orjallinen kopioiminen.

Kiinnostuin taideväärennöksistä luettuani lehdestä taidetutkija Pauliina Laitinen-Laihon räväkän haastattelun, jonka mukaan Suomi on taideväärentäjien paratiisi, joten luin Laitinen-Laihon taideväärennöksistä tekemän kirjan.

Taideväärennöksiin tosiaan liittyy paljon asiaa alkaen väärennöksen määrittelystä ja taidebisneksen psykologiasta ja päättyen väärennösten paljastamiseen. Keinoja vanhentaa tauluja on paljon, keinoja paljastaa on enemmän. Silti maailmassa on paljon väärennöksiä, jotka eivät koskaan paljastu. Niitä on sekä yksityisessä omistuksessa että museoissa. Maailmassa, varsinkin taidemaailmassa, liikkuu myös paljon huhuja.

Jännittävästä aiheesta huolimatta Taideväärennökset-kirja osoittautui pieneksi pettymykseksi. Aineistona on ollut noin sata lehtiartikkelia ja kirjaa. Laitinen-Laihon kirja on tilkkutäkki tästä materiaalista. Vaikka hän kertoo sujuvasti jänniä juttuja (jotka on lukenut tai kuullut muualta), niin kirjasta puuttuu yhtenäinen tyyli. On pala sieltä ja pala täältä, mikä tekee lukemisesta ärsyttävää. Samalla alkaa miettiä sitä, että jos kyseinen kirja olisi taideteos, niin olisiko se kopio vai jäljitelmä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Taideväärennökset

Tekijä: Pauliina Laitinen-Laiho

Kustantaja: WSOY (2004)

Mian arvio: **

Merten salaisuudet

Carta Marina 1539, yksityiskohta.

Välillä on hyvä haastaa omaa ajatteluaan lukemalla perusteltuja, erilaisia ajatuksia. Näin minulle kävi lukiessani sattumalta Risto Isomäen Jumalan pikkusormen muutama vuosi sitten. Isomäestä en ollut aikaisemmin kuullutkaan ja aihe yllätti minut positiivisesti, vaikka ei ollut kirjana kovin hyvä kuitenkaan. Myös uusi kirja, Con rit, onnistui yllättämään aiheellaan, vaikka varsinainen tarina oli melko seikkailuhenkinen.

Siinä missä ruotsalaisdekkarissa juonta väännettiin niin kauan, että se sopi päähenkilöihin, tässä kirjassa tarina on etusijalla ja ihmiset on väännetty sopimaan siihen. No sen kyllä huomaa, mutta ei se minua haitannut, sillä tarina itsessään oli niin hyvä. Siis jos tykkää nojatuoliseikkailuista, ja minähän tykkään.

Aiheena kryptozoologia (eläimet joiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan) oli kiinnostava, ja netistä löytyi paljon lisää tietoa. Isomäki onkin käyttänyt materiaalina olemassa olevia asioita kuten vanhaa karttaa tai eläintieteellisen seuran sivuja. Jossain vaiheessa kirjaa oikeat asiat muuttuvat mielikuvitukseksi. Onko tyylilaji tieteisromaani tai jotain muuta, en osaa sanoa.

Isomäki ottaa kirjassa ja oikeassa elämässä kantaa erilaisiin ympäristö-kysymyksiin. Kun samalla kirjoittaa menestyviä ekotrillereitä, niin asettaa itsensä monenlaisen kritiikin kohteeksi. Luin muutaman arvostelun tästä kirjasta, ja huomasin miten eri tavalla asioita voi katsoa. Happamia, sanoi oikea biologi, mutta minun mielestäni oikein viihdyttävää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Con rit

Kirjailija: Risto Isomäki

Kustantaja: Tammi (2011)

Mian arvio: ****

Tukholma by night

Pelotti ja oksetti. Aallot hakkasivat ruotsinlaivaa jossain Utön eteläpuolella. Olin merisairas ensimmäistä kertaa elämässäni. Muu perhe nukkui sikeästi, minä lähdin tax free –kauppaan, jossa olin nähnyt pokkarihyllyn. Humalaiset juhlijat hoipertelivat pitkin laivan käytäviä, mutta minä voin pahemmin. Mikä tahansa kirja kävisi, ja olin jo ottamassa Reijo Mäen ties kuinka monetta Vares-kirjaa, kun huomasin ruotsalaisen Jens Lapiduksen esikoisteoksen Rahalla saa.

Lapidus on juristi, joka alkoi kirjoittaa dekkarisarjaa Tukholman yöelämästä, jossa ruotsalainen yläluokka ja ulkomaalainen alamaailma kohtaavat. Lapiduksen kirjoja on kuvattu termillä Stockholm noir ja sitä on verrattu amerikkalaisen James Ellroyn kovaksikeitettyyn tyyliin. Minulle tuli pikemminkin mieleen Bret Easton Ellisin American Psycho, jossa 1980-luvun jupit puhuivat merkkivaatteista.

Kun muutin Turusta Helsinkiin, ihmettelin kuinka suuri ja hieno Helsinki on. Päivä Tukholmassa sai minut ihmettelemään, että se on vielä suurempi ja hienompi. Liikuimme sattumalta kirjassa kuvatussa Östermalmin kaupunginosassa. Nauratti kun Lapiduksen kirjassa Tukholman snobit haikailivat Lontooseen, siellä kun on niin suurta ja hienoa.

Lapiduksella riittää juttua, kun hän punoo 500 sivua verkkoa, jolla saa kirjan kolme erilaista päähenkilöä lopulta kohtaamaan toisensa. Sadalla viimeisellä sivulla tapahtuu jotain, joka lopulta onkin vain alkusoittoa dekkarisarjan toiselle tai kolmannelle osalle. 600 sivun alkuruoka on liian pitkä minun makuuni, mutta ymmärrän miksi kirja on ollut menestys varsinkin Ruotsissa. Yhteiskuntaluokkien sekoittaminen on herkullista, mutta jossain vaiheessa pitäisi päästä myös varsinaiseen asiaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jens Lapidus
Nimi: Rahalla saa
Alkuperäinen nimi: Snabba cash (2006)
Suomentaja: Anu Koivunen
Kustantaja: Like (2008, 2011)

Mian arvio: **

Jorinaa pojista

Siellä missä äidit kokoontuvat, keskustellaan lastenkasvatuksesta. Raisa Cacciatoren ohella toinen ehdoton auktoriteetti Suomessa on Jari Sinkkonen (lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori, Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri). Hän on erityisesti pitänyt esillä poikalasten kohtaamia haasteita, ja tämän aihepiirin vuoksi tartuin hänen kirjaansa "Elämäni poikana".

Tästä paksusta kirjasta noin puolet on kuvia, jotka eivät liity tekstiin muuten kuin että kuvissa on poikia. Tekstikin on suurikokoista ja jaarittelevaa. Ensin Sinkkonen aina referoi pitkästi teoriaa ja sen jälkeen toteaa ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa. Tämä tekee etenkin kirjan selailusta ja sopivan tiedon etsimisestä lähes mahdotonta. On myöskin monesti epäselvää, milloin kyseessä on Sinkkosen mielipide, intuitio, arvaus, taikka tutkimustulos (tämä ehkä selviäisi lukemalla viitteet, mutta niin kiinnostunut en taustoista kuitenkaan ole).

Se mistä kirjassa pidin, on Sinkkosen maalaisjärjen ja suhteellisuudentajun ylistys. Pojat OVAT biologisesti erilaisia kuin tytöt, heitä ei tule ohjata pelkästään perinteisiin tyttöjen leikkeihin, rajut leikit ja nujuaminen kuuluu poikien maailmaan ja itse asiassa vähentävät aggressiivista käytöstä. Mutta kaiken tämän tiesin ennestäänkin.

Yhdessä kappaleessa Sinkkonen esittelee pitkästi erästä "Supernanny"-televisiosarjan jaksoa. Ihan kiva että hänkin tykkää ohjelmasta, mutta en todellakaan osta kirjaa lukeakseni tällaista "informaatiota". Kirjallisuusblogin näkökulmasta monet Sinkkosen esimerkit tosin ovat mielenkiintoisia. Hän käyttää esimerkkeinä erilaisista kasvatus- tai käytöshäiriöistä romaaneja, kuten Mark Haddonin "Yöllisen koiran merkillinen tapaus" (Aspergerin oireyhtymästä), Alberto Moravian "Sivustakatsoja" (oidipaalivaiheen häiriöistä), Hannu Väisäsen "Vanikanpaloja" ja Mikael Niemen "Populäärimusiikkia Vittulajängältä" (poikien kilpailuvietistä) ja Ovidiuksen "Narkissos" (narsismista, tietenkin). Farinelli-elokuva on esimerkkinä testosteronin merkityksestä mieheksi kasvamisessa. Lisäksi Sinkkonen mainitsee esimerkkeinä Roald Dahlin, William Goldingin ja Robert Musilin, jotka ovat kuvanneet patologista ryhmädynamiikkaa.

Vaikka näistä romaaneista olen pitänytkin, kaipaisin kasvatusoppaalta aika lailla tieteellisempää lähestymistapaa. Välillä Sinkkonen toki referoi myös tutkimuskirjallisuutta, mutta lähteiden fakta- tai fiktiopohjaisuus jää täysin lukijan selvitystyön varaan (näköjään kirjan "Raising Cain" kirjoittajat, Dan Kindlon ja Michael Thompson, ovat amerikkalaisia lapsipsykologeja ja siis ilmeisesti kirjassa käytetty esimerkkitapaus on todellinen, ei fiktiota).

Suoraan sanoen en saanut kirjan lukemisesta itselleni mitään lisäarvoa, tai ehkä jos joku lähtee kehumaan sukupuolineutraalia kasvatusta tai varoittamaan aggressiivisten leikkien vaaroista, voin todeta että Sinkkonen on asiasta eri mieltä. Etsin kuitenkin tietoa pääasiassa itseäni ja omaa kasvatustehtävääni varten, en väitelläkseni muiden kanssa.

Kirjan päätössanat:

Kasvatuksen tarkoituksena on, että autamme lasta tulemaan mahdollisimman tarkoin sellaiseksi, kuin hänen on tarkoituskin tulla. Todellinen autonomia syntyy, kun saa kasvaa rauhassa tulematta liikaa manipuloiduksi tai kasvatetuksi. Jos vanhemmat malttavat jättää joskus kasvattamisen kaikkine periaatteineen taka-alalle, heidän on pakko valpastua olemaan läsnä, katsoa, kuunnella ja jakaa kasvamisen iloa ja kipua.

Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Jari Sinkkonen
Nimi: Elämäni poikana
Kustantaja: WSOY (2005)

Asteriinan arvio: *

Ei ne lävistykset, mutta ne H&M:n vaatteet

Nimikin on väärin.

Äkillisesti kuolleen ruotsalaisen dekkarikirjailijan Stieg Larssonin avovaimo tilitti lehdessä, kuinka oli ollut Larssonin elämänkumppani 30 vuotta ja oikeastaan he olivat kirjoittaneet menestyskirjat yhdessä. Tai ainakin ideoineet. Mutta lailliset perijät eli isä ja veli veivät kaiken.

Minusta avovaimoa on kohdeltu väärin.  Tunsin sympatiaa häntä kohtaan. En tunne enää. Avoleski on tehnyt  menestyskirjailijan puolesta närkästymisestä itselleen ammatin, mutta siitä hyötyvät vain lehdet, jotka saavat kommentteja: Stieg Larsson ei olisi hyväksynyt sitä tai tätä tai tuota.

Näin voi ollakin, mutta nykyään Millenium-trilogian oikeudet ovat toisaalla. Ja näitä kirjoja kaupallistetaan urakalla. Myös muita kirjoja kaupallistetaan, käykää katsomassa vaikka elokuvissa tai tavaratalon lastenosastolla. Tai täällä. Ehkä kirjojen kaupallistaminen tuntuu väärältä vain silloin kun ei itse saa sivuista siivua.

Missin kuolema

Viime päivinä kuolleiden valtiomiesten varjoon jäi yhden missin kuolema, vaikka sillä voi olla vaikutusta monenkin naisen elämään. Miss Venezuela Eva Ekvall kuoli rintasyöpään vain 28-vuotiaana. Hän huomasi kyhmyn rinnassaan, mutta antoi asian olla kuukausikaupalla. Liian kauan.  Maassa, jossa kauneus ja suuret rinnat ovat naisten parhaimpia ominaisuuksia, on rohkeaa antaa kuvata itsensä pöhöttyneenä ja kaljuna. Minuun teki vaikutuksen se, että tässä tilanteessa hän kertoi tarinansa. Ehkä Ekvallin kirja auttaa säästämään muita samalta kohtalolta.

Daily Mailin artikkeli täältä.

Keravale

Kirjan nimellä on todella suuri merkitys. Finlandia-voittaja vuodelta 2010 on istunut yöpöydälläni kuukausitolkulla, kun nimi ei mitenkään ole houkutellut ottamaan sitä käteeni. Aina kun olen lukenut yhden kirjan loppuun, keksin syyn valita seuraavaksi jonkun muun. Mutta rakastuttuani Murakamiin päätin, että nyt on aika jollekin aivan muulle ja hieman vastentahtoisesti viimein tartuin Mikko Rimmisen "Nenäpäivään".

Päähenkilö, minäkertoja on Irma: keski-ikäinen ja -pituinen baskeripäinen täti, joka on elämästä hieman syrjässä. Ainoa ihmiskontakti on aikuiseen poikaan, ja sekin melkoisen satunnainen. Yhtäkkiä Irma huomaa soittelevansa tuntemattomien ihmisten ovikelloja ja jotta ei tulisi heitetyksi ulos, sanoo tekevänsä taloustutkimusta. Kysymykset hän keksii itse ja huomaa kyllä jossakin vaiheessa niiden olevan melkoisen kummallisia.

"Mitä mieltä olette pähkinöistä? Mitä kukaan voi vastata sellaiseen kysymykseen? Jokseenkin samaa mieltä?"

Ovien takaa löytyy tavallisenkummallisia ihmiskohtaloita, joista Irma sitten kantaa huolta ja keksii yhä uusia tekosyitä mennä tapaamaan heitä. Eihän siitä hyvää seuraa. Tai no, hieman sitäkin, mutta aikamoiseen hernerokkaan Irma itsensä ajaa. Hänen kohelluksensa on välillä ääneennaurattavan hauskaa, välillä myötähäpeä on niin suurta, että on luettava sormien raoista. Kerava on Irmalle kuin huume, eikä hän pysty pysymään sieltä poissa vaikka tietää että ehdottomasti pitäisi.

Rimmisen kieli on kekseliästä ja osuvaa, olematta lainkaan itsetarkoituksellista tai rasittavaa.

"Kun sammutin koneen ja nostin katseeni, pimeältä ruudulta katsoivat jotenkin säikähtäneet, pahanteosta yllätetyt kasvot. Pakotin itseni sänkyyn. Uni tuli joskus aamuyöllä ja oli niin koinsyömää, että repeili itsekseen muutaman minuutin välein."

Ei-vielä-mummoikäinen päähenkilö on loistavan itseironinen ja kuvailu hänen päänsä sisällä käyvästä muhinasta on upeaa. En missään nimessä samastunut häneen, mutta kieltämättä keski-ikää kai vähitellen lähestyvänä (kröhöm) ja pienten lasten äitinä tunnistan sen, että vain seisoa toljottaa marketin riisihyllyn edessä ilman mitään tajua siitä, mitä kotiin pitäisi kantaa.

Ja miksi se nimi tuntuu niin vastenmieliseltä? Nenäpäivän väkinäinen hilpeys ärsyttää ja Irman mielipide niin sanotusti osus ja uppos. No, ainakaan en omista baskeria.

"- - radiossa toitotettiin aamusta alkaen sitä julmetun nenäpäivää, sitä oli pärryytetty nyt sen verran että pakkohan siinä oli ymmärtää että jonkin lajin hyväntekeväisyydestä oli kysymys, en vain ymmärtänyt että millaisesta tarkkaan ottaen; mielelläänhän sitä olisi jotenkin osallistunut, mutta mistään ei käynyt ilmi että ketä tai mitä sillä kaikella nyt autettiin. Eikä minusta sitten lopun perin ollut edes selvittämään koko asiaa, tyydyin vain johonkin voimattomaan, tylppään pahastumukseen, ajattelin että vanha kunnon nälkäpäivä oli korvattu jollain pirskatin nenäpäivällä, että niinkö se nyt sitten oli, nykymaailmassa, ettei edes nälästä saanut puhua vaan kaiken piti olla silkkaa lystinpitoa."

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Mikko Rimminen
Nimi: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos (2010)

Asteriinan arvio: ****

"Sattuma on pelottava asia"

Sattuma voi olla vain sattumaa, mutta kun sattumukset kasaantuvat, milloin on kyse kohtalosta, ja onko se hyvä vai huono asia? Haruki Murakamin romaanissa "Kafka on the Shore" sattumanvaraiset tapahtumat ja kohtaamiset kuljettavat henkilöitä vääjäämättömästi kohti toisiaan ja omia kohtaloitaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Kafka Tamura (joka on ottanut itselleen uuden etunimen) karkaa kotoaan 15-vuotiaana, koska kokee että häntä ei ole koskaan sinne haluttukaan. Äiti ja sisko lähtivät kun Kafka oli neljän ja isä on kuuluisa eksentrinen kuvanveistäjä, joka on asettanut Kafkalle kirouksen: Oidipuksen tapaan tämä tulee naimaan äitiään ja siskoaan ja tappamaan isänsä. Kafkalla on mukanaan alter ego Poika Nimeltä Varis (Kafka tarkoittaa tsekiksi varista), joka puhutellessaan Kafkaa, pysäyttävästi ikään kuin puhuttelee lukijaakin suoraan. Kafka päätyy sattumien kautta yksityiseen kirjastoon töihin, yhdessä transsukupuolisen Oshiman ja kiehtovan Neiti Saekin kanssa.

Toisessa tarinassa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisista erikoisista tapahtumista, jotka johtivat koululuokan oppilaiden tajuttomuuteen metsäaukiolla. Syy ei koskaan selvinnyt ja lapset palautuivat ennalleen, paitsi yksi, joka oli pitkään koomassa ja palasi sitten vaurioituneena niin, ettei enää koskaan muunmuassa oppinut lukemaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä jo vanha mies, Nakata, osaa keskustella kissojen kanssa ja aiheuttaa iilimatosateen, ja yllättäen joutuu tekemään veriteon itsensä Johnnie Walkerin, viskihahmon vaatimuksesta. Tapettuaan Kafkan isän Nakata pakenee kohti etelää, apunaan rekkakuski Hoshino, ja jokin vetää heitäkin kohti tuota erikoista kirjastoa.

Henkilöt ovat ihastuttavia ja tarina erittäin mukaansatempaava, mutta se mikä tässä kirjassa viehättää aivan valtavasti, on sen herkkyys, salaperäisyys, kauneus, kielen täydellisyys, metafyysisen ja reaalimaailman välisen rajan ohuus ja fantastisen aineksen kietominen peruskerrontaan niin, että lopulta haluaisi itsekin jäädä siihen fantasiaan ja unohtaa tämän maailman kokonaan. Välillä ihan kirjaimellisesti pidättelin hengitystäni kun halusin keskittyä jokaiseen sanaan ja pitää kiinni tuosta häilyvästä hetkestä.

Kirja herättää paljon kysymyksiä, eikä vastauksia anneta, ainakaan helposti. Paras vastaus jonka Kafka saa suureen kysymykseensä ("oletko sinä minun äitini?") on "tiedät jo vastauksen siihen". Kirja on täynnä metaforia ja symboleita, jotka ovat länsimaiselle lukijalle vieraita ja arvoituksellisia. Onko kirjan "tuonpuoleinen" taivas vai helvetti, limbo, UFO vai jotakin aivan muuta - ymmärtääkseen täytyisi varmaankin tuntea shintolaisuutta hieman. Mutta symbolien läpinäkymättömyys vain lisää teoksen kiinnostavuutta ja haluan lukea Murakamilta lisää.

Murakami kertoo siitä, miten musiikki voi muuttaa ihmisen. Kun kuuntelee Beethovenia, voi kokea sisällään niin suuren muutoksen, ettei koskaan enää ole sama ihminen. Myös kirjallisuus kykenee tähän, ainakin Murakami. En enää koskaan väheksy scifiä tai fantasiaa tai mitään epäreaalimaailmaan kuuluvaa kirjallisuutta, sillä tämän kauniimmaksi tai koskettavammaksi ei lukukokemus enää tule.

Kun omat sanat eivät enää riitä, on turvauduttava runouteen. Anni Sinnemäen tekstissä on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä kirjassa:

Heikko valo
tulee huoneeseen
jossa on ohuet verhot
en ehkä tarvitse sinua
nyt huhtikuussa
kylmällä säällä
tulen viereesi
tulen viereesi.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: Umibe no Kafuka
Kustantaja: Kodansha (2002)
Englanninkielinen nimi: Kafka on the Shore
Kääntäjä: Philip Gabriel
Kustantaja: Vintage Books (2005)

Asteriinan arvio: Viisi tähteä ja Haruki-nimi omalle pojalle

Pienelle pojalle

Lämpimät onnittelut pikku-Harukille ja koko Lempeästi Hullulle perheelle!! (Luin juuri Guardianin artikkelin Haruki Murakamista, ja kuulemma ainakin yksi lukija on ollut niin haltioitunut, että nimesi poikansa Harukiksi. Onneksi lapsilukumme on nyt täynnä, muuten voisi olla vaikea vakuuttaa mies nimen upeudesta. Malttamattomana odotan kuulevani tekikö "Norwegian Wood" näin suuren vaikutuksen Lempeästi Hulluun!)

"Iltalaulu Riikalle" on monesti kopioitu, mutta ainakin tämän äidin saa joka kerta kyyneliin.


Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: “Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

“Sill’ on ripsissä tähdet säkenet”.
Isäs naurahti ja keksi:
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
“Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.

-Kaarina Helakisa-

Itämerta myötäpäivään. Etappi V: Aavemainen armada.

Heräsin yöllä helikopterin säksätykseen, mutta tämä ei ollut pieni punainen Mediheli, jolla oli tapana suhata saariston ja läheisen Turun yliopistollisen keskussairaalan väliä varsinkin kesäisin. Eikä enää ollut kesä. Parvekkeen vierestä lensi merivartioston Super Puma niin että ylimmän kerroksen ikkunamme helisivät, vastapäisen kerrostalon yllä leijui kaksiroottorinen Chinook odottaen vuoroaan. Helikoptereita kulki edes takaisin koko aamuyön. Aamulla äitini soitti ja kertoi matkustajalaiva Estonian uponneen Utön ulkopuolella. Yli 800 ihmistä oli hukkunut. Vastasin, että se ei voi olla mahdollista, sillä niin paljon ihmisiä ei voi kuolla yhdellä kertaa.  (Tämä oli siis ennen World Trade Center -iskuja ja tsunameja.)

Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut Estonia on yksi sadoista hylyistä, jotka makaavat Itämeren pohjalla. Se on viimeinen tarkemmin kuvattu hylky kirjassa Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä kirja on alan suurteos, joka alkaa vendien merivallasta 700-luvulta ja viikinkiajan lohikäärmepäisistä Draken-veneistä. Kirjassa on kaikkea tältä väliltä ja sitä kaikkea on paljon. Pää menee pyörälle erilaisista alustyypeistä, mutta onneksi ne on kuvattu aikakautensa kontekstissa. Suosittelen kuitenkin kirjan lukemista pala kerrallaan. Kirja on täynnä tyylikkäitä piirroskuvia ja selkeitä karttoja.

Ei ihme, että sukellusharrastajien keskustelupalstoilla haikaillaan tämän loppuunmyydyn kirjan perään ja asiaa on kustantajalta tiedusteltukin. Uutta painosta ei kuitenkaan ole tulossa, sillä hylyistä tulee jatkuvasti lisää tietoa ja sen päivittäminen kirjaan on mahdotonta. Tämä kirja onkin siirtynyt nettiin ja muodostaa www.hylyt.net -sivuston perustan. Tämä sivusto on todellinen kulttuuriteko, sillä sinne kerätään tietoa hylyistä kaikkien saataville. Tiedon jakamisen lähtökohta on tietenkin muinaismuistolaki, jonka mukaan kaikki yli satavuotiaat hylyt ovat rauhoitettuja. Estonia taas on rauhoitettu hautarauhan nojalla.

Hylkysukellusta käsittelevää kirjaa täydentää hienosti Christian Ahlströmin kirja Viestejä syvyyksien sylistä. Ahlström kirjoittaa:

Kuin jättiläisen kouran sinkoamina lojuvat laivojen hylyt Itämeren pohjalla, aavemainen armada pohjat haljenneina, mastot kumoon kaatuneina ja kannet lahoamistilassa. Varjoja olemassa olleista laivoista. Niiden hautojen päällä ovat vuosisatojen talvimyrskyt ulvoen kiitäneet yli jääulapoiden, jotka vuosisatojen keväät vuorostaan ovat sulattaneet pois ajan jatkaessa hellittämättä muuriensa rakentamista. Muurien, jotka erottavat meidät tänään elävät heistä, jotka elivät eilen. Kuinka voi tunkeutua näiden rakenteiden läpi?

No, ei siihen tarvita muuta kuin vuosikausien tutkimustyötä arkistoissa, laajaa yleissivistystä sekä loputonta kärsivällisyyttä ja ripaus onnea. Ahlströmiltä löytyy tätä kaikkea ja hän kuvailee kirjassa hylkyjen tunnistamiseen liittyvää salapoliisin työtä. Kirja on paikoin hauska ja jännittäväkin, mutta perusteellisuutensa vuoksi välillä vähän tylsä. Toisaalta juuri Ahlströmin tutkimustyön perusteella ja sukellus-harrastajien avulla löydettiin vuonna 1771 uponnut, Katariina Suurelle Hollannista taideaarteita kuljettanut Vrouw Maria. Vrouw Maria lepää 40 metrin syvyydessä Jurmon vesillä, mutta sen tarkkaa sijaintia ei paljasteta. Hylky on ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa.

Luettuani nämä kirjat tuntuu, että törmään hylkyihin kaikkialla. Juuri kun Ahvenanmaan samppanjahylyn pulloja on myyty 50 000 euron kappalehintaan, iltapäivälehdet kertovat, että sukeltajat ovat viime kesänä tärvelleet historiallisia hylkyjä Uudenmaan rannikolla. Ja Ruotsin puolella on löydetty kaksi merkittävää hylkyä. Aamu-telkkarissa meriarkeologi kertoo, että Itämeren kaasuputki-hankkeeseen liittyvä merenpohjan kartoitus toi esille lisää hylkyjä. Hänen mukaansa Vrouw Marian nostaminen ja entisöiminen olisi meriarkeologien jättipotti. Sitä se olisi myös meille tavallisille ihmisille. Vrouw Marian nostamista odotellessa lähdemme Tukholmaan katsomaan Wasa-laivaa, joka on yksi Pohjoismaiden suosituimpia museoita.

Identiteetin rakennusaineet: Navigare necesse est.

Itämerellisyyden ainekset: Matalaa ja karikkoista sekä niin vähäsuolaista, että muissa merissä hylkyjä tuhoavat laivamadot eivät viihdy.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä
Tekijät: Päivi Vaheri, Jari Hyvärinen ja Jukka Saari
Kustantaja: Karisto (1996)

Mian arvio: *****

Nimi: Viestejä syvyyksien sylistä
Tekijä: Christian Ahlström
Kustantaja: Karisto (2000, täydennetty painos)

Mian arvio: ***

Poliisi ja kirjailija

Dekkarikirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Hän tuli lukijoille tutuksi Harjunpää-sarjasta ja teki myös pitkän uran poliisina.

Tältä istumalta tulee mieleen kaksi muuta poliisia ja kirjailijaa: Marko Kilpi ja Mikko Karppi. Nämä molemmat nuoren polven dekkarikirjailijat ovat tyyliltään aivan erilaisia, mutta molemmat tutustumisen arvoisia.