Hipimpään suuntaan

Kirjahullu on hieman hippeyteen kallellaan. Ei ihan rähmällään, mutta sen verran, että tietää yhtä sun toista hippeydestä ja suhtautuu ymmärryksellä  ja myötätunnolla hippeyden eri ilmenemismuotoihin. Eikä kirjahullua kauheasti haittaisi, jos maailmaa vietäisiin joka tasolla hiukan hipimpään suuntaan. Viime aikoina on tullut harvinaisen selväksi, ettei antautuminen hippeyden syleilylle tekisi huonoa ihmiskunnalle, joka kärsii loputtoman ahneuden oireyhtymästä.

Margaret Atwoodin The Year of The Flood kertoo hipeistä, mutta se kertoo myös kasvihuoneilmiön rampauttamasta maailmasta, joka on jakautunut kahtia ja joka on mielivaltaa harjoittavia poliisivoimia myöten ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Ihmiset jakautuvat sellaisiin, joilla on, ja sellaisiin, joilla ei ole. Sellaiset, joilla on jo, asuvat vartioiduilla asuinalueillaan, työskentelevät ylikansallisille lääkeyhtiöille ja elävät kuin Täydelliset naiset. Ja sellaiset, joilla ei ole, asuvat rahvaanmailla, työskentelevät mistä nyt ikinä saavatkaan töitä ja elävät kädestä suuhun. Näiden kahden ryhmittymän lisäksi maailma on täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän kiellettyjä ultraliikkeitä, jotka tekevät omaa ultravihreää, ultraväkivaltaista tai ultrauskonnollista myyräntyötään ja valmistautuvat tulevaan maailmanloppuun tai paratiisiin liikkeestä riippuen.

Atwood vie lukijan erään tällaisen ultraliikkeen pariin. Herran tarhurit on kaikkien hippiliikkeiden isoäiti ja isoisä, jonka edessä nykyajan ekokylät ovat hippeysasteeltaan laimeaa sorttia. Liikettä johtaa Aatamien ja Eevojen neuvosto. Tämä eräänlainen vanhempien ja viisaiden neuvosto tekee kaikki päätökset enemmän tai vähemmän konsensus-periaatteeseen nojaten ja varjelee lapsiaan kaikelta turhalta. Tämä tarkoittaa, että maallista totuutta on toisinaan vääristeltävä vastaamaan liikkeen Suurta Totuutta.

Herran tarhurit noudattaa eräänlaista syväekologista suuntausta, joka perustuu ajatukseen maailmankaikkeudesta yhtenä suurena elämänverkkona, jossa jokaisella elävällä olennolla on oma paikkansa ja itseisarvonsa. Liike nojaa myös kristinuskon ajatukseen ihmisestä jumalan puutarhurina. Ihminen huolehtii paitsi puutarhastaan myös kaikista ympärillään elävistä olennoista. Herran tarhurit eivät haaskaa, eivät peseydy turhaan, eivät syö prosessoitua ruokaa tai lihaa (paitsi äärimmäisissä tilanteissa ja silloinkin syvästi katuen), eivät kirjoita paperille, eivätkä koreile vaatteilla. Liikkeessä ei myöskään opiskella abstrakteja asioita, joista ei ole käytännön hyötyä. Herran tarhurit keskustelevat mehiläisten kanssa, opettelevat elämään niukkuudessa ja harmoniassa luonnon kanssa sekä  valmistautuvat vedettömään tulvaan, joka on lopullisesti puhdistava maapallon sitä vitsauksen lailla saastuttavasta ihmiskuonasta.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, ennen ja jälkeen vedettömän tulvan. Kirjassa kuvataan kahden erilaisen naisen, Renin ja Tobyn, selviytymistarinaa maailmassa, jossa kaikki on vinksallaan. Kerronta vie lukijan rahvaanmaille, unelmalähiöihin ja vedettömän tulvan jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisestä on tullut laji muiden lajien joukossa. Eloonjäämistaistelu on julmaa, mutta toivokin pilkahtaa.

Atwoodin The Year of the Flood on Oryxin ja Craken rinnakkaisromaani ja MaddAddam-trilogian toinen osa. Kirjassa on samoja henkilöhahmoja ja se sijoittuu samaan lähitulevaisuuteen kuin Oryx ja Crakekin. Näkökulma on kuitenkin virkistävästi erilainen. En osaa sanoa kumpi kirjoista kolahti enemmän. Mutta kumpikin kolahti. Atwood on erinomainen tarinankertoja ja mustan huumorin mestari. Ja vaikka tulevaisuudenvisio on lohduton ja ihmiskohtalot synkkiä, lukija ei vajoa synkkiin ajatuksiin. Atwood ei  nimittäin hylkää lukijaansa lohduttomuuteen, vaan nostaa lukijan ahdistuksen yläpuolelle mukaansatempaavalla kerronnallaan. Synkissä vesissä mennään, mutta perusvire ei ole silti mustanpuhuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Atwood

Nimi: The Year of The Flood

Kustantaja: Bloomsbury (UK 2009)

Suomenkielinen nimi: Herran tarhurit

Suomentaja: Kristiina Drews

Kustantaja. Otava (2010)

Lempeästi hullu arvio: ****

Mullistavaa hörhöilyä

Hyppy tuntemattomaan, uskallus olla epäilemättä, luottamus näkymättömään. Tätä kaikkea on usko. Se, mihin uskoo, on kunkin oma, henkilökohtainen asia, mutta tieteelliset tutkimukset todistavat, että uskominen on terveellistä. Sen sanotaan voivan myös tehdä rikkaaksi.

The Secret on megaluokan bestseller, joka kertoo universumissa toimivasta vetovoiman laista, joka on kirjassa (ja elokuvassa, johon kirja perustuu) todistavien ihmisten mukaan yhtä merkittävä luonnonvoima kuin esimerkiksi painovoiman laki. Ihminen saa sitä mitä tilaa, eli jos ajattelee negatiivisia asioita, näkee ympärillään uhkia ja rumuutta, niitä myöskin elämässään kohtaa. Joka ajattelee (ja aktiivisesti visualisoi elämäänsä) toivomiaan asioita, vetää niitä puoleensa niin, että saa kaiken todella haluamansa.



The Jackrabbit Factor (bestseller myöskin) kuvaa samoja asioita allegorian keinoin. Tärkeintä on kiitollisuus siitä, mitä ihmisellä jo on, ja siitä, mitä uskoo (ja tunnetasolla kokee) itsellään pian olevan.

Tämä kaikki voi tuntua liian hyvältä ollakseen totta, mutta on paljon ihmisiä, jotka vannovat näiden tekniikoiden nimeen. Kaikki eivät halua kokeilla, uskoa, tai he eivät ole kykeneviä vastaanottamaan annettua informaatiota tietyllä hetkellä.




Päätin testata visualisointia ja piirsin vuonna 2006 jääkaapin oveen kuvan unelmieni kodista. Kuva pyyhkiytyi pois nopeasti, mutta vuonna 2010 huomasin asuvani siellä, merenrannalla, talossa jota ei aiemmin ollut olemassa kuin kuvitelmissani. Pitkänmallinen, mäkinen tontti oli täsmälleen samanlainen kuin kuvassani, ainoastaan talo ja rantasauna olivat peilikuvina. Hiekkarannalla oli kaksi lasta (lapsemme syntyivät 2008 ja 2010). Nauroinkin miehelleni, että ainoastaan yhdessä asiassa kuvani meni pieleen: olin piirtänyt siihen kolme irlanninsetteriä, eikä meille ikipäivänä tulisi enempää kuin tuo yksi Pattipää. Kylmät väreet tulivat siinä vaiheessa kun muistin, että naapurillamme on kaksi irlanninsetteriä, jotka silloin tällöin vierailevat pihallamme.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: The Secret
Kirjailija: Rhonda Byrne
Kustantaja: Atria Books Beyond Words Publishing (2006)

Nimi: The Jackrabbit Factor
Kirjailija: Leslie Householder
Kustantaja: ThoughtsAlive (2005)
Kirjan saa ladata ilmaiseksi täältä.

Asteriinan arvio: Uskallan suositella, loppu on lukijasta kiinni

Lukutoukan univormu

Marraskuun usvainen, kirpeä ja salaperäinen tunnelma vaatii paitsi oikeanlaista lukemista, myös villasukkia, kaakaota ja lämpimän oloasun. Lukutoukille on olemassa myös aivan oma univormunsa (pyjamien ja viltin lisäksi):

http://outofprintclothing.com/

Tässä omat suosikkini.

(Postimaksu Suomeen näyttää olevan tilauksen koosta riippumatta 10 dollaria, tullit noin 25% loppusummasta.)

Oivalluksiani lyhytjänteisyydestä

Kaksi edellistä postausta kommentteineen ovat pistäneet minut miettimään sitä, miten suuri merkitys lukuhetkellä on siihen, millaisena kirjan kokee. Lisäksi sain kammottavan oivalluksen, että kirjan arvostelija tulee helposti paljastaneeksi enemmän itsestään kuin lukemastaan kirjasta tai sen kirjoittajasta.

Tänä syksynä olen ärsyyntynyt Myrskyluodon Maijan naiiviudesta, ahminut erilaisia urheiluaiheisia kirjoja jalat ja pää kilometreistä sumuisina ja ihmetellyt japanilaiskirjailijan vaatimatonta tyyliä. Miksi en ole osannut nauttia ainutlaatuisesta ajankuvasta omassa sielunmaisemassani tai ultrajuoksijan mielenrauhasta hänen pohtiessaan kirjoittamisen ja juoksemisen yhtäläisyyttä? Miksi amerikkalainen yltiöpäinen vauhti tai vastaavasti brittiläinen sinkkuangsti ovat osuneet paremmin?

Tässä teoriani: uudessa elämäntilanteessa on mukava saada vertaistukea, lukea muiden vastaavankaltaisista kokemuksista ja eläytyä siihen, mitä omassa elämässä on tekeillä (vertaa äitiys, muutto uuteen paikkaan, uusi harrastus). Mutta kun jotakin asiaa tekee tarpeeksi pitkään, tai kyseinen elämäntilanne vakiintuu, alkaa liika samankaltaisuus ärsyttää ja kaipaa uusia tuulia sekä rohkeita uudenlaisia ajatuksia. Jotakin, mikä omasta elämästä puuttuu.

Kun pitkä äitiysloma/hoitovapaa on päättymässä, en todellakaan jaksa eläytyä jonkun pyykinpesuun tai nysväämiseen polttopuiden äärellä, ja kun olen juossut juoksemasta päästyäni, en malta hiljentyä kuuntelemaan omaa itseäni (edes siinä määrin että ymmärtäisin välttää ylitreenaamasta), saati sitten hidasta pohdiskelijaa: haluan painaa eteenpäin, pää höyryten ja tulevia kuvioita makustellen. Pää on kuitenkin pakko välillä tyhjentää, ja tähän on omiaan jonkun villiä nuoruutta ja vakiintumisen vaikeutta seuraava, lämminhenkisen ironinen teos.

David Nichollsin "One Day" on sellainen. Tuskin paljastan liikaa jos kerron, että kirjassa mies ja nainen tapaavat ensin opiskeluaikoina ja sittemmin heidän elämänsä kietoutuvat yhteen, välillä loitoten, välillä lähentyen toisiaan. Kirjailija kertoo aina mitä kummankin elämään kuuluu yhtenä päivänä (heinäkuun viidestoista) joka vuosi, ja tällä tavoin saamme seurata heidän elämänsä kulkua, yhdessä ja erikseen, epäonnistumisesta toiseen, heidän etsiessään itseään ja toisiaan. Rakenne on ihastuttava ja sopii loistavasti lyhytjänteiseen mielentilaani, henkilöt ovat todenmakuisia heikkouksineen ja raivostuttavine piirteineen, ja tarina juuri sopivan suloisenkarhea, tutunoloiseen brittileffatyyliin (kirjailijahan on kirjoittanut "Rimakauhua ja rakkautta" -tv-sarjaa ja "One Day" on jo ilmestynyt leffanakin). Tähän hetkeen oikein miellyttävää hyväntuulen lukemista, joka ei ollenkaan ärsytä.

Yllä olen ehdottomasti paljastanut itsestäni enemmän kuin lukemastani kirjasta, mutta se lienee välillä hyödyllistäkin, sillä selvästikään lukukokemus ei koskaan ole riippumaton elämäntilanteesta. Seuraavaksi toivon olevani valmis vastaanottamaan ennakkoluulottomasti ja ärsyyntymättä jotakin hieman raskaampaa. Ehkä.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: One Day
Kirjailija: David Nicholls
Kustantaja: Hodder & Stoughton (2009)

Asteriinan arvio: ***

Suuren Muutoksen kynnyksellä

Kirjahullu on lomalla. On ollut jo yhden kokonaisen päivän. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että toinen kaksijalkainen ilmoitti  kevätkaudella halukkuudestaan liittyä perheeseemme. Otimme anomuksen ilolla vastaan ja viimeinen suora ennen maalilinjaa on nyt käsillä.

Edellisestä kokemuksesta viisastuneena kirjahullu ei aio lomallaan hötkyillä, suursiivota tai tehdä ylipäätään mitään tuskanhikeä nostattavaa. Suuren Muutoksen kynnyksellä on parempi löhötä, lukea, nukkua, kuunnella BBC:n podcastejä sekä tyydyttää kutomisvimmaansa kuin hoitaa tekemättömiä ja sinänsä yhdentekeviä asioita pois alta. Omalle itselle saati nukkumiselle kun ei ole kohta aikaa.

Tuttavallisesti  mm. ”Bonukseksi”, ”Topioksi” ja ”Fucukseksi” nimetty potkunyrkkeilijä ei ole ilmoittanut tarkkaa saapumispäivämääräänsä, joten lepoloman pituus on täydellinen arvoitus. Toiveissa on, että tapaamme toisemme kasvokkain joulukuun alussa, mutta ensimmäisen kaksijalkaiseni kanssa tapaamisajankohtamme siirtyi sovitusta kahdella viikolla eteenpäin. Muistan olleeni tästä ajoituksen huomattavasta epätarkkuudesta hieman käärmeissäni, varsinkin kun tuleva tapaamisemme aiheutti kuumeista kärsimättömyyttä paitsi itsessäni, myös lähipiirissä. Olen tällä kertaa esittänyt mahaani vienon toiveen, että viettäisimme ensimmäisen yhteisen joulumme kotona, emmekä sairaalassa, mutta toistaiseksi mahani ei ole kommentoinut toiveeseeni mitenkään, paitsi kasvamalla entisestään ja lisäämällä potkujen voimaa ja osumistarkkuutta.   

Joten jos lounaisrannikolta ei kuulu vähään aikaan mitään, tiedätte että kirjahullu on elämänsä toisessa Tärkeässä Tapaamisessa ja palaa kirjahulluutensa kanssa blogosfääriin myöhemmin. 

Ultrakirjailijan myhäelmä

Lempeästi Hullu suositteli juoksuhullulle Haruki Murakamin muistelmateosta "What I Talk About When I Talk About Running". Teos oli jo lukulistallani odottamassa, aihepiirinsä, mutta myös nerokkaan nimensä vuoksi: Raymond Carverin novellikokoelma "What We Talk About When We Talk About Love" teki minuun suuren vaikutuksen teini-iässä. Murakami on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta "Kafka on the Shore" odottaa lukuvuoroaan listallani (tämänkin kirjan nimi on erittäin houkutteleva).

Teos on hyvin erilainen kuin odotin. Murakamia pidetään Erittäin Tärkeänä Kirjailijana, hänen romaanejaan on palkittu ja käännetty ympäri maailmaa. Odotin seestyneen kirjailijan koottuja ajatuksia juoksemisesta, kirjoittamisesta ja elämästä. Kirja on kuitenkin ennemminkin hajanaisia myhäelmiä ja muisteloita juoksemisesta ja kaikesta sen ympäriltä. Lisäksi kirjailija suhtautuu itseensä ja sanoihinsa hämmästyttävän vaatimattomasti ja varoo laukomasta absoluuttisia totuuksia. Näin, vaikka hän on kirjoittanut 12 romaania, juoksee joka päivä kymmenen kilometriä ja on osallistunut paitsi ultramatkoille, myös triathloneille. Tällaiselta henkilöltä olisin paitsi odottanut saavani ohjeita, myös toivonut niitä.

Juoksuhullulle on toki hyvin lohduttavaa kuulla, että maratonilla myös ultrajuoksijaan sattuu. Ja että myös huippukirjailija joutuu tekemään lujasti töitä tekstiensä eteen. Ja että kuuttakymppiä lähestyessään voi vielä olla avoin uusille, innostaville tavoitteille ja haasteille, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta mitä kirjasta jäi käteen?
* Maratonien juoksemisessa ja kirjailijan ammatissa yhteistä on sisäinen motivaatio, tavoitteet, jotka eivät ole mitattavissa rahalla tai palkinnoilla (näitäkin toki voi harvoille olla tarjolla, mutta ne eivät ole ne aidoimmat insentiivit).
* Onnekkaita eivät ole ne, jotka voivat syödä mitä tahansa lihomatta, tai kirjailijat, joilla on synnynnäinen lahja tuottaa tekstiä. Onnekkaita ovat ne, jotka joutuvat tekemään töitä ylläpitääkseen kuntoaan ja kirjallisia taitojaan: vanhetessaan he ovat todennäköisemmin edelleen hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin ammatillisestikin, sillä he eivät ole koskaan tottuneet pääsemään helpolla.
* Kirjailijan tärkeimmät ominaisuudet ovat lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys. Kahta jälkimmäistä voi harjoittaa, samoin kuin lihaksiakin, treenaamalla päivittäin. Murakami sanoo oppineensa enimmän osan kirjoittamisesta juoksemalla päivittäin.
* Suurin osa juoksijoista ei juokse elääkseen pidempään, vaan eläkseen täysillä. Itsensä loppuun asti väsyttäminen omien rajojen mukaisesti on juoksemisen syvin olemus, ja elämän metafora. Ja Murakamille myös kirjoittamisen.
* Kirjoittaminen vaatii tietynlaisen myrkyn kaivamista syvältä sisimmästä, ja jaksaakseen tällaista työtä pitkään, täytyy olla muutoin erittäin terve.
* Ultramaratonin (100 kilometriä) juokseminen antaa uusia elementtejä itsetuntemukseen: näkemys omasta elämästä, sen värit ja muoto, muuttuvat.
* Kipu on kestävyysurheilun edellytys. Jos kipua ei olisi, kuka ikinä vaivautuisi osallistumaan triathlonille tai maratonille, jotka vaativat niin paljon aikaa ja energiaa? Juuri kipu on se syy, koska haluamme ylittää kivun ja kokea todella elävämme. "Pain is inevitable, suffering is optional."
* Kirjailijan toive hautakiven tekstiksi: "At Least He Never Walked".

Murakamin kuvaus kivuliaista kilometreistä ja maaliinpääsyn helpotuksesta on hyvin osuvaa, myös surkealle harrastelijalle, joka häviää maratonilla kuusikymppisille juoksijoille. Samoin hänen ajatuksensa juoksemisen tuomasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista, ja siitä, miten juoksijan identiteetti muokkaa ihmisen koko elämää. Kirjan suurin anti minulle oli kuitenkin Murakamin ajatusten, asenteen ja elämänfilosofian esittely, ja kiinnostukseni hänen romaanejaan kohti kasvoi entisestään.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: What I Talk About When I Talk About Running
Kustantaja: Knopf (2007)

Asteriinan arvio: **

Kadonnut keho, väärä jalka ja muita kertomuksia

Mian tavoin, kirjahullu pakeni Itämeren rannoilta hetkeksi hieman isommille vesille. Huuhdottuaan murtoveden pärskeet naamaltaan, kirjahullun matka vei mielen syövereihin ja tarkemmin ottaen neurologian pariin. Neurologian professori Oliver Sacksin populaari klassikkoteos  ”Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi” on kuulunut lukulistalle jo pitkään, mutta päätyi vasta nyt yöpöydälle. Ja hyvä, kun päätyi luettavaksi edes nyt, koska kyseessä on varsin mukaansatempaava pieni teos ihmisaivojen kummallisuuksista.

Kirja rakentuu neljästä osasta, joista ensimmäinen käsittelee tietynlaisia puutostiloja. Osalta potilaista puuttuu muisti (eikä kyse ole siis mistään Alzheimirista tai vanhuuden seniiliydestä), joltain puuttuu kasvojen hahmotuskyky, joku ei kykene kävelemään, koska ei pysty tuntemaan omaa kehoaan, joku taas kärsii vieraan jalan tai käden syndroomasta, eräs  potilas ei kykene nimeämään tuttujakaan esineitä, vaan kuvailee ne kiertoilmauksin  ja niin edelleen. Neurologiset puutostilat aiheuttavat kiusallisia, hämmentäviä ja jopa mahdottomia tilanteita.  

Toisessa osassa ollaan kohtuuttomuuksissa ja erityisesti Touretten syndrooman parissa. Touretten syndrooman kärsivät potilaat käyvät ikään kuin ylikierroksilla, joka näkyy mm. tic-liikkeinä ja hallitsemattomina kielellisinä purkauksina. Touretten syndrooma näyttäytyy ylenpalttisuutena. Kyse on Sacksin mukaan vaarallisen hyvästä olosta, jonka alla avautuvat pohjattomat kuilut.

Kolmannessa osassa Sacks käsittelee haltiotiloja, joita ei ole perinteisesti pidetty neurologisina ongelmina. Näihin kuuluvat mm. uskonnollisiksikin leimatut näyt ja ilmestykset tai vaikka korostuneet haju- tai musiikkiaistimukset. Viimeisenä kirjassa käsitellään savantteja, eli usein kehitysvammaisia tai autistisia ihmisiä, joilla on jokin korostunut vaikkapa musiikkiin tai matematiikkaan liittyvä kyky.

Kirjaa lukee mielellään ja teksti on sopivan yleistajuista. Esitellyt potilastapaukset ovat toinen toistaan oudompia ja herättävät paljon kysymyksiä aivojen toiminnasta. Sacks ei anna kaikissa tapauksissa tarkkoja vastauksia (ehkä vastauksia ei ole) ja välillä toivoisi, että kirjassa keskityttäisiin vieläkin tarkemmin yksittäisiin tapauksiin ja ongelmien syihin. Lisäksi jäin osassa tapauksia kaipaamaan eräänlaista lopputulosta, nyt osa potilaskohtaloista jäi jotenkin avoimiksi.

Oliver Sacks vuonna 2009

"Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" on ollut varsinainen menestys. Kirjasta on tehty mm. ooppera sekä useita teatterisovituksia, joista yksi viimeisimmistä taidettiin esittää Helsingissä vuonna 2010.  Oliver Sacks on myös toiminut esikuvana Robin Williamsin esittämälle sympaattiselle neurologille ”Heräämisiä” –elokuvassa. Elokuva perustuukin Sacksin kirjaan ”Heräämisiä”.  Sacksin kirjasta ”Musicophilia. Tales of Music and the Brain” on tehty kiinnostava dokumentti ”Musical minds”, joka teki vaikutuksen ainakin itseeni. Taidanpa ottaa kyseisen kirjan jo lähes loputtomalle lukulistalleni.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Oliver Sacks

Nimi: The Man who mistook his wife for a hat

Kustantaja: Summit books (1985)

Suomenkielinen nimi: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Suomentaja: Marja Helanen-Ahtola

Kustantaja: Tammi (1988)

Lempeästi hullu arvio: ***+