Kirjallinen kartta

Kuva: The Literary Gift Company

Hauska idea laittaa kirjailijoita karttaan. Kliksuttakaa The Literary Gift Companyn sivuille, niin näette vastaavan kartan amerikkalaisista ja walesiläisistä kirjailijoista. Ja sivuilta löytyy myös muuta kirjallista krääsää, jos vaikka on lahjonnalle tarvetta.

Kuka tekisi Suomen kirjallisen kartan? Anyone?

Kaikenlaista

Kun on kaikenlaista, ei kirjahullukaan ehdi lukea. On kaksijalkaista touhua. Ja uusia nelijalkaisia oppimassa talon tavoille. Ja vanhan talon kommervenkkejä. Ja pihaa. Että kaikenlaista. Mutta onneksi Asteriina ja Mia ovat lukeneet. Kirjahullu kiittää ja rientää sen pienemmän nelijalkaisen perään. 

Kymppi ainekirjoituksessa

Lukiossa minun luokallani oli tyttö, jonka aineet opettaja luki aina ääneen. En ollut kovin yllättynyt kuullessani myöhemmin, että tästä tytöstä tuli Katja Kallio. En ole lukenut yhtään Kallion kirjaa, kolumneja kyllä, ja nyt käteeni osui Tyypit. Tyypit-kirja kertoo naisen elämän erilaisista arkkityypeistä Aviomiehestä Kilpailijaan. Päätin katsoa, olenko minäkin siellä. 

Jokainen luku kertoo jostain tyypistä ja näistä luvuista (tai yhteisestä kouluajasta) tuli mieleen ainekirjoitus. Kokonaisuus toimi kuitenkin varsin hyvin. Kirja oli osuva ja hauska, mutta yllättävän kirpeä.

Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Tyypit
Kirjailija: Katja Kallio
Kustantaja: Otava (2004)

Mian arvio: ****

Kyllä taas myrkyn lykkäs

Viimeksi luin Agatha Christien dekkareita silloin kun telkkarissa oli vain kolme kanavaa ja niitä vaihdettiin sohvalta nousemalla. Nyt valinnanvara on kasvanut tv-ohjelmien ja kirjojen suhteen, ja ”Five Little Pigs” osui käteen sattumalta. Minulla oli mielikuva, että christiet ovat jotenkin lapsellisia ja typeriä. Sitä paitsi olin varma, että arvaan heti, kuka teki murhan. Molemmat oletukset osoittautuivat vääräksi.

Agatha Christie on suuri hahmo (dekkari)kirjallisuudessa enkä käsittele tässä hänen elämäkertaansa tai laajaa tuotantoaan, vaikka molemmista löytyisi kiinnostavia seikkoja kerrottavaksi. ”Five Little Pigs” osuu Christien uran hedelmälliseen aikaan, jolloin hän tuotti huolellisesti sommiteltuja salapoliisiromaaneja kovalla vauhdilla. Tämä ei ainakaan  tässä kirjassa näkynyt huonona laatuna, vaan kirja oli oivallinen pieni kokonaisuus. Toisaalta siitä löytyivät lähes kaikki Christien dekkareiden tunnusmerkit: englantilainen lastenloru, rajattu ryhmä ja myrkky.

Pidin erityisesti kirjan selkeästä rakenteesta, josta moni faktan tai fiktion kirjoittaja saisi ottaa oppia tänäkin päivänä. Kirjassa tarkasteltiin vanhaa murhaa eri ihmisten näkökulmista ja nämä kaikki näkökulmat olivat erilaisia mutta uskottavia. Kieli oli hyvin taloudellista, sillä koko kirja koostui saman asian kertaamisesta. Toisaalta tämä riisui kirjan pelkäksi arvoitukseksi ilman sen laajempia kuvauksia - jaaritteluista puhumattakaan.

”Christie for Christmas” on ollut aikoinaan myyvä slogan, mutta minä pitäisin useamman vuoden lukutaukoa näin kaavamaisen dekkarin kohdalla. Näin sitä arvostaa enemmän. Arvostin myös vanhanaikaista englantilaista elämäntyylin kuvausta. 2000-luvun filmatisoinneissa tähän elämäntyyliin on lisätty seksiä ja väkivaltaa tyydyttämään paremmin nykypäivän ihmisten tarpeita.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Five Little Pigs

Kirjailija: Agatha Christie

Kustantaja: Collins (1943)

Mian arvio: ** 1/2

Kuuluisuuksien lempikirjat

ShortList.com kyseli kuuluisilta amerikkalaisilta näiden lempikirjailijoita:
http://www.shortlist.com/entertainment/40-favourite-books-of-famous-people#item-1

Kieltämättä tämä vaikuttaa omaan mielikuvaan kyseisistä henkilöistä. Eikä kriittiselle lukutoukalle kelpaa mikään: jos kertoo suosikikseen Homeroksen tai Tolstoin, esittää fiksumpaa kuin onkaan, mutta jos listaa Arthur Haileyn, se kertoo heikosta mausta. Raamatusta puhumattakaan.

Ketä henkilöä vilpittömästi ihailen? No tietenkin sitä, jolla on sama lempikirja kuin minulla: teeskentelemätön ja fiksu!

Minun kotini, minun rakkaani

Voi itku! Nyt se on luettu, kauan kaipaamani Toni Morrisonin uutuus. Kirja oli aivan liian lyhyt, luin sen vain muutamassa tunnissa, vaikka yritinkin viipyillä ja nautiskella.

Tämäkään kirja ei kerro sodasta. Eikä mainitse yhdenkään henkilön ihonväriä. Silti sen tärkeimpiä teemoja ovat sota ja rotusorto, yhdessä aikuistumisen ja kotiinpaluun kanssa.

"They rose up like men. We saw them. Like men they stood." Morrisonin kirja alkaa taas vahvasti. Päähenkilö Frank muistelee, kuinka hän ja hänen pikkusiskonsa kaivoivat tiensä piikkilankojen alitse kurkistamaan hevosia, ja kuinka vahvan jäljen niiden taistelu jätti hänen mieleensä: se lähes peitti muiston miehestä, jonka he näkivät haudattavan salaa tällä syrjäisellä tilalla.

Frank on palannut Korean sodasta, ilman kahta parasta ystäväänsä. Hän ei aio enää koskaan palata surkeaan etelän pikkukaupunkiin, jossa häntä ei odota kukaan eikä mikään. Hän yrittää selvitä ryypiskelyn ja kammottavien muistikuvien sekamelskassa, mutta muistot eivät jätä häntä rauhaan. Edes naisen huolenpito ei saa häntä rauhoittumaan, mutta kun hän saa viestin, jossa kerrotaan hänen pikkusiskonsa olevan kuolemanvaarassa, hän kokoaa itsensä ja aloittaa pitkän matkan läpi mantereen pelastamaan tätä.

Pikkusisko Cee on aina voinut luottaa Frankin huolenpitoon, liiaksikin. Äiti ja isä tekevät kahta työtä ja isoäiti on ilkeä, joten veli ja tämän ystävät ovat Ceen perhe. Kun Frank lähtee sotaan, Cee lähtee ensimmäisen häneen vilkaisevan kaksilahkeisen matkaan:

But feeling adrift in the space where her brother had been, she had no defense. That's the other side, she thought, of having a smart, tough brother close at hand to take care of and protect you - you are slow to develop your own brain muscle. Besides Prince loved himself so deeply, so completely, it was impossible to doubt his conviction. So if Prince said she was pretty, she believed him. If he said at fourteen she was a woman, she believed that too.

Tekstiä on luettava tarkkaan: kertoja ei ole kaikkitietävä eikä edes luotettava, joten sivulauseen puolikkaassa on kerrottu tapahtuma, joka myöhemmin paljastuu käänteentekeväksi. Kehyskertomuksessa Frank kertoo suoraan kirjan kirjoittajalle totuuksia asioista, joita tämä yrittää kirjata ylös. Välillä Frank oikaisee kirjoittajan väärinkäsityksiä, välillä taas omia sanojaan, joilla hän on peitellyt ikävää totuutta. Suurimmaksi osaksi kerrotaan Frankin tarinaa, välillä myös Ceen, ja oman sanansa pääsevät antamaan myös Frankin naisystävä ja isoäiti.

Morrisonin kieli on upeaa. Se on yhtä aikaa vähäeleistä ja rikasta, lakonista ja suloista. Muutamalla sanalla hän osaa luonnehtia kokonaisen aikakauden ja henkilöhistorian, ja toisaalta hän antaa tietämättömien henkilöiden kaikessa rauhassa kertoilla ja paljastaa sen, etteivät he lainkaan ymmärrä olevansa kansakunnan historian ytimessä.

Morrisonin kymmenes romaani on kooltaan pieni (vain 145 sivua!), mutta mittakaavaltaan ja vaikuttavuudeltaan valtava. Pureutuessaan yksittäisten ihmisten kohtaloihin hän kuvaa ihmisyyden ydinasiat: kuinka jokaisen on kohdattava omat haamunsa, kasvettava omaksi itsekseen ja löydettävä paikkansa maailmassa, huolimatta lähtökohdista ja matkalla kohtaamistaan vaikeuksista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Home
Kirjailija: Toni Morrison
Kustantaja: Knopf Doubleday (8.5.2012)

Asteriinan arvio: *****

Satua ja sotaa

Téa Obrehtin teos "The Tiger's Wife" ei kerro sodasta. Mutta se kertoo sodan runtelemasta maasta, sodan pelottamista ihmisistä ja sodan jättämistä jäljistä, kaikilla elämän alueilla. Kirja kertoo Nataliasta ja tämän isoisästä, ja näitä yhdistävistä salaisuuksista. Ja tiikeristä vaimoineen, karhumiehestä, laulavasta teurastajasta, lempeästä apteekkarista ja kuolemattomasta miehestä. Kuolemasta eri muodoissaan.

Kirja tapahtuu 2000-luvun Balkanilla, mutta sen tarinat ulottuvat läpi 1900-luvun sotien aina nykyhetkeen saakka, jolloin entinen Jugoslavia on jakautunut paitsi maantieteellisesti, myös henkisesti, syvin, korjaamattomin kuiluin.

Natalia on nuori lääkäri, joka menee naapurivaltioon rokottamaan orpolapsia. Matkalla hän kuulee rakkaan isoisänsä kuolleen, kummallisessa paikassa, läheisilleen tuntemattomasta syystä. Natalia muistelee isoisän elämää ja tarinoita, ja yrittää niiden avulla selvittää mitä tälle on tapahtunut. Kuolema ei ole yksiselitteinen fakta, ainakaan Balkanilla, jossa taikausko, tarinat ja uskomukset värittävät historiaa ja nykyelämää.

1941 natsit pommittivat Belgradin eläintarhaa ja eläimet pääsivät sieltä pakoon. Tiikeri kulkeutui syrjäiseen vuoristokylään, jonka asukkaita se kauhistutti läpi pitkän, eristäytyneen talven. Natalian isoisä oli kylän pikkupoika, joka oli innoissaan mahdollisuudesta kohdata tiikeri, kuin Kiplingin Shere Khan. Hän pääseekin kohtaamaan tämän, ja nuoren kuuron muslimitytön, joka on naitettu väkivaltaiselle teurastajalle. Yhdessä nämä kohtaavat seikkailun ja kauheuksia, jotka seuraavat isoisää läpi elämänsä.

Toinen merkittävä kohtaaminen isoisän elämässä on kuolematon mies. He lyövät vetoa tämän kuolemattomuudesta ja isoisä lupaa antaa palkkioksi taskussaan aina kantamansa Kiplingin kirjan. Hän ei kuitenkaan usko näkemäänsä todeksi, eikä luovu kirjastaan. Ei vielä toisella, eikä kolmannellakaan kohtaamisella. Kun Natalia saa haltuunsa tavarat, jotka isoisällä oli kuollessaan mukana, hän pystyy päättelemään onko tämä kohdannut kuoleman toivomallaan tavalla.

Kirja on vakuuttavasti kirjoitettu ja mielestäni tämä esikoiskirja on ansainnut maailmanlaajuisen suosion ja palkinnot. Natalia on minäkertoja, joka kertoo isoisänsä kertomia tarinoita ja itse selvittämäänsä historiaa. Sadut ovat erikoisia, mutta niin myyteiksi muuntuneiden muisteloiden kuuluu ollakin: epäluotettavia, mutta niissä piilee totuus, joka auttaa ymmärtämään nykyhetkeä. Itselleni tulee mieleen John Irvingin uskomattomat tarinat ja tietenkin "The Life of Pi", jossa myöskin on tiikeri: ei mikään vertauskuva tai epämääräinen pelko, vaan ihan aito, kauhistuttava, valtava, oranssiraitainen peto.

1999 Belgradia pommitti NATO. Tällä kertaa eläimet eivät päässeet pakoon, vaan tiikeri kalusi itsensä kuoliaaksi sodan valojen ja äänien sekoitettua sen pään. (CNN 29.5.1999)

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Tiger's Wife

Kirjailija: Téa Obreht

Kustantaja: Random House (2011)

Palkinnot: Orange Prize for Fiction, 2011.

Asteriinan arvio: ****

Porilainen kummitusjuttu

En saanut unta ja aloin lukea Mikko Karpin mystistä dekkaria Unkarilainen taulu. Kirja osui oikeaan hetkeen ja aloin pelätä kaikenlaista, vaikka mies nukkuu vieressä ja bullterrierit lattialla. Securitaksen vartiointijärjestelmä ei auta kun sumussa näkyvät naisen kasvot tai varjo liikkuu veden yli. Nyt päivällä tämä tuntuu naurettavalta, mutta yöllä ei naurattanut. Luin tätä kirjaa myös päivällä lasten mekastaessa tai illalla jääkiekkomatsin pauhatessa telkkarissa. Menetin otteeni koko tarinaan. Se mikä aikaisemmin oli tuulen suhinaa puiden oksissa olikin vain tuulen suhinaa puiden oksissa.

Unkarilainen taulu kertoo Porissa sattuvista kuolemantapauksista ja katoamisista, jotka juontavat vuosisatojen taakse. Asiaa selvittelee Väinämöisen vyöstä tuttu poliisikolmikko, joka joutui jo aikaisemmassa kirjassa tekemisiin yliluonnollisen kanssa. Perinteisellä suomalaisella poliisintyöllä lähdetään kuitenkin liikkeelle ja siinä myös yritetään pitäytyä. Näin ollen Karpin kirjat sopivat myös tavallisille dekkarinlukijoille. Toisaalta tässä oli niin paljon viitteitä aikaisempaan kirjaan, että suosittelen niiden lukemista järjestyksessä.

Unkarilainen taulu on kunnianhimoinen kirja. Taustalla oleva tarina perustuu historialliseen henkilöön, ja jos tätä henkilöä ei tunnista, kirjasta jää paljon ymmärtämättä. Karppi ei tee tunnistamista lukijalle helpoksi, sillä vaikka kirja on täynnä historiallisesti paikkansapitäviä vinkkejä, ne jäävät helposti huomaamatta, jos ei vahdi silmä tarkkana ja lueskele välillä englanninkielistä wikipediaa. Loppuratkaisu on salakirjoituksen ja koodinpurkuohjelman takana. Näin ollen dekkarin lukijat ovat samalla viivalla poliisimiesten kanssa. Onko se sitten hauskaa vai turhauttavaa, riippuu lukijasta.

"En ole Marie. Nimi on salaisuus."

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Unkarilainen taulu
Kirjailija: Mikko Karppi
Kustantaja: Tammi (2008)

Mian arvio: Alz aczkbä re yyiaokiemr kö.

Pätkiksiä, part 2

Osan kirja-arvosteluistani olen kirjoittanut englanniksi, jakaakseni lukukokemukseni myös ulkomaalaisten kirjaystävieni kanssa. Vanhemmat olivat suomenkielisiä.

V.S. Naipaul: Half a Life (Tampere, 01/2002)

I enjoyed this novel very much. The story is told in several segments, going back and forth ("I must go back"), and forms small, beautiful stories of Willy Chandran's life. First there is the story his father has told of his past, then Willy's early life in India, then his account of life in London, then the story of his life in Africa as told to his sister.

Each story is a separate entity, a rendering of a confused, half of a life. At the very end Willy finally finds himself and his own will and takes charge of his own life. This means leaving everyone's expectations behind and starting to live his own, yet uncertain, life.

Naipaul describes the dusty India, chaotic hippie London and wild Africa with a richness that makes one feel as though having actually visited the place. Willy is an unexperienced young man who meets odd people from all corners of the world, but always assumes that others know the secret of life. Yet they all lead half-lives, pretending that the world will forever stay the same.

Due to form this seemed like a very small book, filled with beautiful images and vague encounters. I will want to read more of Naipaul's works in the future.

Nick Hornby: About a Boy (Portugal, 08/2002)

Why do they all want to tell me how hilariously funny this book is? I did laugh out loud a couple of times (on a crowded beach, even), but mostly the book just made me sad.

How sad and lonely we all are: alone in this world, trying to survive by all means we know how. Some will resort to gathering as many people as possible around them; some will make up stories about their lives to make them seem more interesting; and some... well, some find no way to cope and try to kill themselves.

Of course this can be seen as funny: how pathetic and crazy we all are. I just can't see the humor in misery and desperation.

But I did enjoy the book and love the characters and I look forward to seeing Hugh Grant blink himself through this character. And will Marcus be exactly like I thought: Bobby in King of the Hill?

Bitter sweet, ironic, revealing, touching - those are the acjectives I would use to describe this novel.

Allison Pearson: I Don't Know How She Does It (Barcelona 06/2003) 

Reading the book on airports and on the airplane towards Barcelona I could not help laughing out loud (evoking strange looks from fellow travellers), as well as crying my eyes out (evoking compassionate glances from persons sitting next to me). Later on I found myself explaining angrily to friends what it means to be a working mother these days! [Note: my kids were born in 2008 and 2010.]

Kate Reddy's life is terribly busy, she's creating list after list to cope with daily stress, but never gets around to items on those lists, trying to handle the chaos at hand. After reading about her life in the evenings and worrying about mine when about to take 3 days off from work, in the morning I could not tell whose stress I was experiencing! However, among all the catastrophes around her, Kate manages to convey some crucial truths about life and makes the reader think very hard about her priorities.

Kate has tough choices to make in order to have it all: career, family, fulfilling life. But she manages to make them, although the outcome may turn out to be a surprise.

Excerpts:

"Man announces he has to leave the office to be with his child for a short recreational burst and is hailed as selfless, doting paternal role model. Woman announces she has to leave the office to be with child who is on sickbed and is damned as disorganised, irresponsible and Showing Insufficient Commintment. For father to parade himself as a Father is a sign of strength; for mother to out herself as a Mother is a sign of appalling vulnerability. Don't you just love equal opportunities?"

E-mail from a friend: "Once upon a time, in a land far away, a beautiful, independent, self-assured princess happened upon a frog as she sat contemplating ecological issues on the shores of an unpolluted pond in a verdant meadow near her castle. The frog hopped into the princess's lap and said: Sweet Lady, I was once a handsome Prince, until an evil witch cast a spell on me. One kiss from you, however, and I will turn back into the dapper young Prince that I am. Then, my sweet, we can marry and set up house in yon castle, where you can prepare my meals, clean my clothes, bear my children, and forever feel grateful and happy doing so. That night, dining on a repast of lightly sauteed frog's legs, the princess chuckled to herself and thought: I don't fucking think so."

Explaining her choices to a young female colleague: "Children are the proof we've been here, [---] they're where we go to when we die. They're the best thing and the most impossible thing, but there's nothing else. You have to believe me. Life is a riddle and they are the answer. If there's any answer, it has to be them."

Battle Royale with Cheese eli kun lapset tappavat toisiaan

Kirjahullulla ja puolisolla oli taannoin vapaailta. Askel vei elokuviin ja elokuvaksi valikoitui sopivan näytösajankohdan ja kohtuullisen trailerin ansiosta The Hunger Games. Eipä tiennyt kirjahullu etukäteen, että kyseessä on Twilight-saagaan ja Harry Pottereihin verrattavissa oleva megailmiö. The Hunger Games oli kuitenkin myönteinen yllätys, vaikka ajatus toisiaan tappavista lapsista on suorastaan brutaali ja äärimmäisen häiritsevä, vaikkei uusi olekaan.

Myönteisen elokuvakokemuksen innoittamana kirjahullu päätti lukea Suzanne Collinsin The Hunger Games –trilogian kaksi ensimmäistä osaa: Nälkäpeli  ja Vihan liekit. Sarjassamme ei-niin-hyvät-valinnat, osa 437. Kokeneen lukijan tulisi tietää, että kirjat luetaan mielellään ennen elokuvaa, eikä heti sen jälkeen. Elokuva vie kirjasta mehut, eikä lukukokemus ole parhaimmillaan, jos elokuvan kuvasto on tuoreessa muistissa.

Suzanne Collinsin trilogia sijoittuu kuvitteelliseen tulevaisuuteen, jossa luonnonkatastrofit ovat tuhonneet Pohjois-Amerikan. On käyty verinen ja tulokseton kapina valtaapitäviä vastaan ja tämän kapinan seurauksena on luotu uusi diktatuuri, Panem. Maa on jaettu kolmeentoista vyöhykkeeseen, jotka tuottavat hyödykkeitä Capitolissa asuvan eliitin tarpeisiin. Muistutukseksi kapinoinnin seurauksista vallanpitäjät ovat kehittäneet raa’an Nälkäpelin, jossa jokaiselta vyöhykkeeltä arvotaan vuosittain kaksi 12-18-vuotiasta nuorta taistelemaan toisiaan vastaan luonnonoloja jäljittelevällä jättimäisellä areenalla. Nälkäpeli on suosittu Capitolin eliitin keskuudessa ja jokaista peliä seurataan ruudulta Big Brotherin tavoin vuorokauden ympäri. Eliitti janoaa verta ja veriviihdettä se saakin. Nälkäpelissä on vain yksi voittaja, muut lapset kuolevat viihteen ja vallankäytön nimissä.

Suzanne Collinsin trilogia alkaa, kun kirjojen sankaritar 16-vuotias Katniss Everdeen ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliim pikkusisarensa sijaan. Salametsästäjänä ansioitunut Katniss tietää, että edessä on jotakuinkin varma kuolema, mutta uhraa silti itsensä pelastaakseen siskonsa. Ensimmäinen kirja seuraa Katnissin ja vyöhykkeen toisen kilpailijan Peeta Mellarkin matkaa kohti tappokisaa. Kakkososa Vihan liekit jatkaa siitä mihin ensimmäinen kirja loppuu.

Kirjassa ja elokuvissa käsitellään kiinnostavia teemoja: aikuisuutta, lapsuutta, väkivallan ja vallankäytön oikeutusta sekä viihteen rajoja. Ultramodernin Capitolin asukkaat ovat kuin kiukuttelevia lapsia karkkikaupassa, joskin karkin sijaan vaaditaan verta ja sirkushuveja. Kukaan Capitolissa ei tunnu kyseenalaistavan Nälkäpelin oikeutusta. Lasten usuttaminen toistensa kimppuun on hyvää viihdettä ja välttämätöntä kapina-ajatusten hillitsemiseksi. Olosuhteiden pakosta köyhyydessä ja Nälkäpelin varjossa varttuneet vyöhykkeiden lapset taas ovat vastuunkantajia, joille tarjoillaan leikin sijaan työtä, piiskaa ja kunniallista kuolemaa tosi-tv:n uhrina. Kirjan perusasetelma on harvinaisen epämiellyttävä, mutta on hyvä muistaa, että vastaavantyyppistä väkivaltaa kohdistuu lapsiin päivittäin joka puolella maailmaa. Siitä puhuminen on vain jonkinlainen tabu.

Collinsin trilogian kaksi ensimmäistä osaa toimivat kirjoina kohtuullisesti, joskin tiivistämistä olisi kaivattu molempiin. Eikä voi mitään, lukukokemus kärsii elokuvan katsomisesta. Ensimmäinen elokuva seuraa nimittäin melko uskollisesti ensimmäisen kirjan juonta.

Kirjat pähkinänkuoressa

Kirjailija: Suzanne Collins

Nimet: Nälkäpeli; Vihan liekit. Nälkäpeli 2

Suomennos: Helene Bützow

Kustantaja: WSOY (2008, 2010)

Lempeästi hullu arvio: The Hunger Games –elokuva ****, Nälkäpeli (I osa) ***, Vihan liekit (II osa) ***-

Pätkiksiä

Mahtavaa! Löysin vanhat kirjalistani ja -arvosteluni vuosilta 1996-2003! Tässä pätkiä niistä.

Toni Morrison: Jazz (Björkö 06/1999)

Morrison tuntuu vain kertovan ihmisten ajatuksia. Kuin huomaamatta tästä syntyy koskettava lukukokemus, kokonaisuus, joka koostuu pienistä runoista, eri henkilöiden ajatuksista ja kohtaloista. Tämä on sykähdyttävän kaunista, jonka haluaa kokea yhä uudestaan. Morrisonin kirjat luovat erinomaiset tunnelman ja surullisenkauniit henkilöt. Nämä ovat Amerikan mustia eri vuosikymmeninä ja eri historian vaiheissa, mutta tunteet ja tunnelma ovat yleismaailmalliset ja yleisinhimilliset. Ei voi olla lukijaa, jonka nämä henkilöt jättäisivät kylmäksi!

Mutta lukunautinnon eteen on tehtävä työtä ja oltava koko ajan valppaana - pitää muistaa kunkin henkilön taustat ja tulevaisuuden haaveet ja kuunneltava, kuunneltava tätä laulua. Kunpa joku osaisi säveltää näihin sanoihin oman laulun!

Roddy Doyle: the woman who walked into doors (Östra Mörskär 06/1999)

Paula on 39-vuotias leski Dublinista. Hänellä on neljä lasta ja työ siivoojana. Hän muistelee kaiholla avioliittonsa alkuaikoja ja kauhulla niitä 17 vuotta, jolloin kaikki meni pieleen. Paulan kerronta on selkeää ja kirkasta - hän osaa kuvailla millaista on himoita ryyppyä ja pelätä miehen potkuja. Yksinkertaisuudessaan Paulan tarina kertoo nykyajan kauhuista ja normaalielämästä. Paula ei kaunistele mitään, ei edes omaa haluaan kaunistella asioita.

Ilman tätä kirjaa Paulan tarina olisi jäänyt kuulematta. Uskomatonta, että mieskirjailija pystyy tällaiseen suoritukseen - kertomaan millin tarkkuudella millaista on olla murrosikäinen tyttö tai keski-ikäinen yksinhuoltaja!

Mary Higgins Clark: Let Me Call You Sweetheart (Västra Mörskär 06/1999)

Romanttinen jännäri, josta ei voi arvata kuka sen teki? Luettuani aiemmin 2-3 Mary Higgins Clarkin romaania pystyin jo melko varhain arvaamaan kuka on murhaaja - joku päähenkilön läheinen henkilö, jota ei missään vaiheessa epäillä...

Kun päähenkilö alkaa epäillä salajuonta, onkin yhtäkkiä kaikki ihmiset hänen ympärillään jollakin tavalla kytköksissä asiaan. Ja noin viisi ihmistä haluaisi tämän ystävällisen naisen ja hänen viattoman tyttärensä kuolevan! Kirja on kuin voileipäkeksi - ihan hyvä välipala jos sen kanssa napostelee jotakin hyvää. Ja tietää, että pääruokaa on pian tämän jälkeen tulossa ja aina välillä saa oikeita herkkupalojakin.

Helen Fielding: Cause Celeb (Kökar 07/1999)

"Bridget Jones' Diaryn" kirjoittajan esikoiskirja on satiiri brittiläisistä julkkiksista ja heidän suhtautumisestaan kehitysapuun kuin se olisi heidän ikioma PR-toimistonsa, johon voi turvautua kun mikään muu ei enää auta. Entä kun tilanne on päinvastainen? Kirjan tapahtumat ovat tahallisen koomisia ja ylitseampuvia. Silti lopussa en voinut olla kyynelehtimättä, niin koskettavalla tavalla kirjailija, joka on tenyt aiemmin dokumenttaja hätääkärsivistä Afrikan maista, kertoo kurjuudesta ja kärsivien ihmisten tunteista. Lukijakin tuntee tehneensä jotakin, osallistuneensa. Kunpa tästä hyvänolontunteesta jäisi jotakin keräyslippaisiinkin...

Täysin tuputtamatta, päin vastoin, kirjailija antaa lukijan oivaltaa maailman tilanteen. Kyyneleet on helppo haudata nauruun kun kyseessä eivät ole omat läheiset.

Kiran Desai: Hullabaloo in the Guava Orchard (Santorini 08/1999) ja
Robert James Waller: Slow Waltz in the Cedar Bend (Santorini 08/1999)

Kummassakin kirjassa Intialla on suuri rooli. Sen kuumuus, väenpaljous ja kirjavuus luovat taustaa kirjojen tapahtumille ja päähenkilöille. "Intia", voidaan sanoa selittämään henkilöiden käyttäytymistä. Se tekee ihmisen väkisinkin hieman erikoiseksi. Mutta siihen yhtäläisyydet jäävät. Toinen kirjoista on ihastuttava, erikoinen ja hauska, ja toinen typerä kioskikirjallisuuden edustaja.

Desain henkilöt ovat hassuja, mutta aina luonteelleen sopivia. Jos kyllästyy ympäröivään hulinaan, on aivan järkevää kiivetä sitä pakoon guavapuuhun. Ikävä kyllä hulina tulee perässä sinnekin ja vauhti vain kiihtyy. Lukiessa saa nauraa ääneen ja tuntee virkistyvänsä. Tällaisista ihmisistä haluaa lukea lisää!

Wallerin "jatko-osa" suositulle "The Bridges of Madison County" jää edellisestä kirjasta kauas jälkeen, eikä sekään ollut juuri muuta kuin sentimentaalista roskaa. Mutta tämä kirja voisi hyvin kuulua Harlekiini-sarjaan. Waller osaa kyllä kuvata rakastumista (sen hän on jo todistanut), mutta juoni ontuu pahasti: tiikereitä, kapinallisia ja salaisuuksia Intiassa! Kirjan luki parissa tunnissa, eikä näitä henkilöitä tule ikävä! Kirjassa eletään jatkuvia takaumia ja lopussa hypitään harva se sivu muutama vuosi eteenpäin. Ja näinkin tarina on pitkäveteinen!

Ian McEwan: Amsterdam (Enontekiö 12/2000)

Kirjassa oli kaikki ainekset: juonen kehittely huipentumaansa, henkilöiden sisäinen ajautuminen tuhoon, älykäs tapahtumasarja. Mutta kuten päähenkilön sinfoniasta, tästäkin jäi puuttumaan se jokin. Olisin kovasti toivonut tästä mestariteosta ja hyvin avoimin mielin ja positiivisesti suuntautuen etenin lukemisessani. Mutta loppu oli kuitenkin pettymys.

Mitä kirjasta sitten puuttui: henkilöiden ajautuminen hulluuteen ei ollut uskottavaa - sisäinen pakko kyllä välittyi, mutta kummankin valitsema loppu olisi vaatinut lisäselitystä ollakseen yhtään johdonmukainen. Ehkä enemmän yhteistä keskustelua, asian nostamista esiin enemmän.

Brett Easton Ellis: Glamorama (Enontekiö, millennium)

Kirjasta löytyi lopulta ideaa ja sanomaa, vaikka se ei meinannut millään lähteä käyntiin. Alun sekava, hektinen kuvaus päähenkilön ryntäilystä, mallimaailmasta, julkkiksista ja jatkuvasta hillumisesta päättyi klubin avaamiseen ja siihen, miten kaikki ennakoitu paha käy toteen. Typerä päähenkilö vain ei näe ennusmerkkejä. Tästä kirja vasta alkaa ja siinä näkyy muutakin ideaa kuin nimien pudottelu, juhliminen, vaatteet ja viileys.

Ellis yhdistää kaunokirjallisen ilmaisun viihdyttävään juoneen erinomaisella tavalla. Ei ole hänen vikansa, että kannen mainoslause ärsyttää (tyyliin: kirja, jonka jokainen haluaa voida sanoa lukeneensa, kuten the Beach, Perfume ja Secret History). Harva kirjallisuuden ystävä olisi ylpeä siitä, että on lukenut tämän bestsellerin... Mutta bestseller-status ei tee kirjalle oikeutta. Ellis on erinomainen kirjailija, joka on liian suosittu ollakseen arvostettu.

Hannu Raittila: Canal Grande (01/2002)

Olin jo todennut, että suomalaiset mieskirjailijat eivät minua lämmitä, mutta päätin vielä yrittää. En lämmennyt, en. Kirja on erittäin miehinen; pitkäveteinen mutta tylsä. Yksi kirjan kolmesta miespäähenkilöstä, dosentti Heikkilä, jaarittelee loputtomasti Venetsian arkkitehtuurista, keskiajasta, sodista, kirkolliskokouksista ja niin edelleen, ja kumpikin mieskertojista toistaa tämän tarinoinnin vuorollaan. Lukija saa siis tuplaselostuksen jokaisesta puuduttavasta puheenvuorosta.

Kirjassa parasta on suomalaisen insinöörin ja italialaisen kulttuurin kohtaaminen. Insinöörismies on todella aito: hän pitää funktionalismia parhaana maailmankatsomuksena, eikä voi käsittää italiaanojen koristeellisuudenhalua. Venetsiakin on hänen mielestään epäkäytännöllisyydessään ruma. Sillä aikaa kun kansainvälinen komitea venetsialaisen byrokratian kourissa pähkäilee miten päästä alkuun kaupungin pelastamisessa uppoamiselta, insinööri Marrasjärvi on jo rakentanut mittauslaitteita, hankkinut tietokoneet, tutkinut kanavat ja tutustunut tarpeellisiin virkamiehiin, samalla kun hoitelee töitään ja perhettään Suomessa.

Matti Yrjänä Joensuu: Possu ja paavin panttivangit (Jurmo 07/2002)

Eurolla ostettu kesäpokkari yllätti täysin. Järjettömän nimen takaa paljastui herkkä, kaunis kuvaus vanhan avioparin viimeisistä päivistä, katkeruuden ja rakkauden aiheista. Vuonna 1977 kirjoitetun kirjan kieli huvitti suuresti: "Meikku tappaa saletisti". Päähenkilö Possu jäi vieraaksi, unenomaisesti koetuksi uhaksi, hänen puheensa ja tekonsa järjettömiksi ja lukija alkaa yhdessä vanhan naisen kanssa epäillä tämän ymmärrystä: onko koko kaappausdraama lainkaan totta?

Kirja on ennemminkin jännityskertomus tai novelli - pariin vuorokauteen mahtuu muistoina koko elämä. Suosittelen lämpimästi ja aion pyörtää puheeni kaikkien miesdekkaristien yksitotisuudesta ja lukea myös muuta Joensuun tuotantoa, jota olen ennakkoluuloisesti karttanut.

Miss Eurooppa

Zeus-jumala ryösti valkoisen härän muodossa Foinikian kuninkaan tyttären Europan ja ui Europa-neito selässään Kreetan saarelle. Siellä heille syntyi Minos, joka rakensi labyrintin, mutta se on jo toinen juttu. Eurooppa-sanan alkuperä ja paljon muuta löytyy Antiikin tarinoista.

Google-kuvahaulla löytyy paljon taideteoksia tästä aiheesta.

Kummitusjuttu

Kirjahullu ei myönnä uskovansa kummituksiin, mutta pitää kunnon kummitusjutuista. Mielellään sopivan pelottavista. Sellaisista, joita lukiessaan voi tuntea pientä painostavaa tunnetta selkäpiissään, mutta jotka eivät vie yöunia. Hyytävää kauhua kirjahullu ei hae kirjallisuudesta, eikä sen puoleen elokuvistakaan.

Susan Hillin The Woman in Black on kummitustarinoiden klassikko, vaikkei kovin vanha olekaan (kirja on vuodelta 1983). Se kertoo nuoresta asianajajasta, Arthur Kippsistä, joka saa toimeksiannon koskien edesmennyttä ja eksentristä rouva Drablowta. Pahaa-aavistamaton Kipps matkaa Englannin itärannikolle syrjäiseen Crythin Giffordin kylään selvittämään rouvan papereita. Kippsille vihjataan alusta alkaen, ettei rouva Drablow saati hänen omistamansa Eel Marshin talo ole kyläläisten suosiossa. Taloon ja rouvaan liittyy jokin synkkä salaisuus, mutta kukaan kyläläisistä ei tietenkään kerro Kippsille mitään. Kun Kipps näkee rouva Drablown hautajaisissa aavemaisen mustiin pukeutuneen naisen, jota kukaan muu ei myönnä nähneensä, on asianajaja ymmärrettävästi ymmällään, mutta päättää silti jatkaa työtään. Vähitellen Eel Marshin talon ahdistava menneisyys alkaa paljastua miesparalle kohtalokkain seurauksin.

Susan Hillin The Woman in Black on melko onnistunut versio perinteisestä kummitustarinasta. Tunnelma on synkeän painostava, muttei kuitenkaan turhan ahdistava. Kirjan sankari on sympaattinen ja jotenkin sopivasti pihalla. Kyläläiset ovat umpimielisiä, kuten kuuluukin. Kirjassa kuvailtu kostean kylmä meri-ilma saa lukijan vetämään peiton korvilleen ja nauttimaan hieman lisää lämmittävää teetä.

Kirjasta on tehty vastikään samanniminen elokuva, jota tähdittää Harry Potter –tähti Daniel Radcliffe ja josta vastaa legendaarinen Hammer-yhtiöt. Kyseinen elokuvastudiohan tehtaili goottilaista kauhua 1950-luvulta aina 1970-luvulle asti. Kohtuullisia arvioita tämä filmatisointi tuntuu saaneen, joten katsoahan se pitää. Kunhan ehtii.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Susan Hill

Nimi: The Woman in Black

Kustantaja: Hamish Hamilton (1983)

  

Lempeästi hullu arvio: ***-

Kumpi ja kampi tappelivat

Toisen maailmansodan jälkeinen Italia, pieni kylä jossa kirkkoherra ja kommunistinen pormestari ottavat mittaa toisistaan, tuntuu melko kaukaiselta aiheelta. Kyseessä ovat suositut ja ”rakastetut” Don Camillo –kirjat, joita on käännetty monille kielille ja joista on tehty elokuvia. Googlettamalla löytyi jopa monta Don Camillo –ravintolaa ympäri maailmaa, lähin niistä Kuopiossa.

Luin varsinaisen sarjan viimeisen teoksen, Toveri Don Camillon, jossa Isä Camillo ja hänen vastaparinsa, pormestari Peppone matkustavat 1960-luvulla italialaisten kommunistien kanssa Neuvostoliittoon ihailemaan sen saavutuksia. Vakaumuksellisten kommunistien silmiä on vaikea aukaista ja päätä kääntää, vaikka Isä Camillo tekee parhaansa.

Kirja on nokkela ja hauskakin, kun seurueelle esitetään sovhoosi tai kolhoosi toisensa perään ja aina välillä käydään traktoritehtaassa. Toisaalta kirjan henkilöt joutuvat kommunikoimaan kieli keskellä suuta samoin kuin isännätkin. Tuskin tällainen syvään juurtunut pelko on naurattanut niitä ihmisiä, jotka oikeasti ovat joutuneet elämään sellaisissa oloissa. Ehkä ne toiset Don Camillo -kirjat ovat hauskempia.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Toveri Don Camillo
Kirjailija: Giovanni Guareschi
Alkuperäinen nimi: Il Compagno Don Camillo
Suomentaja: Ulla-Kaarina Jokinen
Kustantaja: WSOY (1964)

Mian arvio: **

Kiellettyjä hedelmiä

Minutkin kihlattiin kehdossa. Kolme muslimityttöä katoaa Espoossa ja neljäs löytyy kuolleena. Vanha tuttumme, ylikomisario Maria Kallio alkaa selvittää maahanmuuttajatyttöjen tapauksia. Leena Lehtolaisen uusin dekkari on taattua mariakalliokamaa punk- ja sateenkaari-viittauksineen, tosin tällä kertaa punkkia on enemmän sillä tämä tarina ei anna tilaisuutta muistuttaa homojen oikeuksista.

Monikulttuurisesta Suomesta on vaikea kirjoittaa. Tässä blogissa on aikaisemmin arvosteltu Anja Snellmanin Parvekejumalat ja Jari Tervon Layla, ja tämä kirja käsittelee samoja asioita. Lehtolainen kritisoi ja ymmärtää suomalaista ja vieraita kulttuureita niin paljon että mistään ei saa otetta. Toisaalta tämä näyttää ainoalta tavalta kuvata nyky-yhteiskuntaa. Dekkarin juoni kuitenkin sotkeutuu poliittiseen korrektiuteen niin, että ratkaisut jäävät pyörimään paikoilleen.

Annan kuitenkin Maria Kallion paluulle kaksi ja puoli tähteä, sillä oli mukava lukea mitä tutuille henkilöille kuuluu. Tässä suhteessa kirja oli iloinen yllätys. Ensimmäisestä murhastani on paljon aikaa ja minä ja monet muut olemme seuranneet Maria Kallion vaiheita poliisikoulusta saakka. Muutaman vuoden päästä voin toivottavasti samalla tavalla katsoa, mitä AnnikaBengtsonille kuuluu.

Kirja pähkinänkuoressa


Nimi: Minne tytöt kadonneet
Kirjailija: Leena Lehtolainen
Kustantaja: Tammi (2010)

Mian arvio: ** 1/2


These Are Your Kids on Books

Lukeminen (lapsille) kannattaa aina.

Maallisen mammonan metsästäjät

Jos ei ole vielä käynyt ilmi, niin kirjahullu ei ole mikään taloustieteilijä tai pörssihai, vaikka joutuukin päivittäin soveltamaan kotioloissa taloustieteitä. Kyse on tosin vähän toisen kaliiberin kotitaloustieteestä, johon liittyy mm. porkkanoita ja mössöjä. Kotitaloustieteen vastapainoksi kirjahullu tarttuikin mielenkiinnolla pörssimaailmaan sijoittuvaan trilleriin, eikä voi sanoa tulleensa kauhean paljon viisaammaksi, mutta viihdytetyksi kuitenkin.  

Robert Harrisin The Fear Index vie lukijan mystisten hedgerahastojen ja matemaattisten  algoritmien maailmaan, joita on vaikea selittää, kun ei oikein osaa. Riittänee, jos kerrotaan, että näiden rahastojen tarkoituksena on minimoida taloudelliset riskit, maksimoida voitto ja tehdä asiakkailleen isot kasat rahaa. Tai jotain sen suuntaista. Ollaan siis suurten riskien ja maallisen mammonan maailmassa, jossa miljoona on taskurahaa ja hiekkalaatikolla leikkivät isot pojat ja tytöt.

The Fear Index kertoo Alex Hoffmanista, CERNin entisestä fyysikosta, joka johtaa Genevestä käsin omaa hedgerahastoaan yhdessä kollegansa kanssa. Hoffmanin kehittämä VIXAL-4 -algoritmi on täydellinen ohjelma, joka analysoi mm. markkinoilla leviävää pelkoa ja paniikkia ja tekee siinä samalla suuria voittoja rahastolle. Alex Hoffman on sisäänpäin kääntynyt nero, joka suojelee yksityisyyttään vimmaisesti. Kun Hoffmanin kimppuun hyökätään hänen kotonaan, ajautuu eksentrinen miljardööri epäilyn, pelon ja vainoharhaisuuden oravanpyörään, josta ei ole helppoa ulospääsyä. 

The Fear Index on Robert Harrisin kahdeksas romaani. Kirja on ihan mukiinmenevä trilleri, muttei ihan pysty lunastamaan kiinnostavalle aiheelle asetettuja odotuksia. Aineksia on vaikka mihin, mutta toteutus hiukan ontuu, eikä tarina oikein jaksa kantaa loppuun asti. Harmi sinällään, koska aihe on mitä ajankohtaisin.

Politiikan toimittajana BBC:llä aloittanut Harris on muuten naimisissa Nick Hornbyn siskon kanssa. Jos vaikka jotakuta juorupuoli sattuisi kiinnostamaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Fear Index

Kirjailija: Robert Harris

Kustantaja: Hutchinson (2011)

Lempeästi hullu arvio: ***-

Väkivallan vihollinen

Poliisin työssään Olli Repo törmää väkivallan monenlaisiin muotoihin ja yrittää tehdä asiat oikein mitä tulee ”asiakkaisiin” tai kollegoihin tai omaan perheeseen. Useinkaan sellaista ei arvosteta. Maailma on muuttunut Agatha Christien ajoista. Marko Kilpi kuvaa hyvin väkivallan nykyisiä muotoja: välinpitämättömyyttä, julkisuushakuisuutta ja painostamista. Väkivaltaan voi nykypäivänä törmätä koulussa tai kauppakeskuksessa.

Kieli on ilmavaa ja sattumia on sopivasti, niin että kerronta on sujuvaa. Vähän ahdistava tunne kuitenkin jäi, kun Kilpi muistuttaa monessa kohtaa siitä, kuinka pienestä ihmisen elämä voi olla kiinni.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Kadotetut

Kirjailija: Marko Kilpi

Kustantaja: Gummerrus (2009)

Mian arvio: ***