Itämerta myötäpäivään. Etappi X: Meri antaa, meri ottaa.

Merenkuningas-kirja tarkastelee tanskalaisen kalastajakylän elämää kylän mahtimiehen kautta. Miehen katse on kuin lyönti, mutta hyvällä päällä ollessaan hän istuu äänettömänä vieraansa kanssa. Siis mikäli vieras on mieluinen, muilla ei ole taloon edes asiaa. Mahtimies omistaa elämänsä elannon hankkimiseen ja vaimo ja tytär omistavat elämänsä isännän palvelemiseen. Nykypäivän lukijalle nämä motiivit eivät aukea, sillä saavutuksista iloitaan vasta haudassa jos sielläkään.

Kaikkien kyläläisten elämä on karua. Kun sääli on sairautta ja muut tunteet heikkoutta, niin syntymän tai kuoleman hetkellä ei ole tapana turhia melskata. Tietenkin joku kaupunkilainen saattaa olla niin heikkoluonteinen että valittaa näissä tilanteissa, mutta se aiheuttaa vain häpeää kuulijoissa. Samoin on ilon laita. Kun eräs kyläläinen keksi alkaa pitää majataloa kaupungista tuleville kylpylävieraille, uudet ja vanhat arvot törmäävät. Tämä tilanne kuvaa hyvin koko tarinaa:

Vieraiden ehtiessä tienpolveen, missä ajotie kääntyi rantaan, ja pysähtyessä katsomaan välkkyvää, päivänkilossa kimmeltävää merta heidän ilohuutonsa raikuivat yli koko kylän. Kyläläiset ymmärsivät kyllä noiden ihmisten riekkuvan tuolla tavalla iloissaan, mutta että meri saattoi herättää tuollaista ihastusta, se veti naaman vakavaksi. Mitäpä merestä lähti muuta kuin ruokaa ja harmia ja vastusta!

Kyläläiset itse uivat ainoastaan silloin kun putosivat veneestä. Kirjaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen Saariston Maija. Mahtoiko hän koskaan mennä uimaan ihan vaan uimisen ilosta? Tanskalainen  ja suomalainen entisajan kalastajakylä ovat niin samanlaisia, että otan identiteetin ja Itämeren ainekset Lempeästi hullun edellä mainitusta blogitekstistä. Tämän kirjan myötä olen kulkenut takaisin Itämeren kiertomatkan alkupisteeseen, joten minun osaltani matka päättyy tähän.

Identiteetin rakennusaineet: itsehillintä, arjen onni, jumalanpelko, yksinäisyys, yhteisöllisyys, peräänantamattomuus, elämän ja luonnon kunnioitus, nöyryys

 

Itämerellisyyden merkit: jatkuva, pieksevä tuuli, saariston karu kauneus, armottoman kaunis meri

Kirja pähkinänkuoressa:

Nimi: Merenkuningas

Kirjailija: Harry Søiberg
Alkuperäinen nimi: Søkongen
Suomentaja: Lauri Hirvensalo
Kustantaja: WSOY (1945)

Mian arvio: **

Itämerta myötäpäivään. Etappi IX: Hausfrau.

Heinrich Böllin kirja selvittää nelikymppisen, aistillisen Lenin vaiheita toisesta maailmansodasta 1970-luvulle. Lenin yksityiselämää penkoessa piirtyy kuva myös monista muista ihmisistä ja saksalaisesta yhteiskunnasta, joten kirjan nimi, ”Nainen ryhmäkuvassa”, on osuva. Ehkä kirja oli  ilmestyessään rohkea ja ajankohtainen, mutta ei ole enää. Kirja on tehty sisällöltään ja tyyliltään jonkinlaisen raportin muotoon. Lenin asioista haastatellaan tuttavia ja kieli on teeskennellyn asiallista. Liiallinen sulkeiden ja ajatusviivojen käyttö ei jaksa kauaa naurattaa. Blogia kirjoittaessa tekee mieli heittäytyä kulloisenkin kirjan, kuten näytelmän tai kirjeromaanin, tyyliin, mutta tällä kertaa en viitsi.

Ainoa kiinnostava kohta kertomuksessa oli toisen maailmansodan päättyminen ja se, minkälaisessa tilanteessa erilaiset ihmiset olivat silloin. Sota ei ollut mustavalkoinen edes Saksassa. En tiedä, yrittääkö Böll kirjoittaa saksalaiselle yhteiskunnalle vastuuvapautta Lenin kautta, Lenin, joka kaikista sotaan liittyvistä vaikeuksista huolimatta oli niin tietämätön ympäröivästä maailmasta, että halusi sodan lopulla lainata kielletyn kirjailijan teoksen:

Leni jälleen kirjastossa, missä muuan virkailija vielä oli työssä, hänen onnekseen melko järkevä vanhahko nainen, joka repi tilauslipun, vei Lenin heti syrjään ja nuhteli häntä samalla tavalla kuin ylinunna --. Leni oli kuitenkin jälleen sitkeä. Vanhahko kirjastovirkailija ilmeisesti huomasi, että hän ei ollut provokaattori, vei hänet syrjään ja selitti hänelle tarkasti ja yksityiskohtaisesti, että Kafka oli juutalainen ja kaikki hänen kirjansa kiellettyjä ja poltettuja ja niin edelleen, ja varmasti Leni pisti väliin kaiken kumoavan huomautuksensa: ”Entä sitten?”, jolloin tuo nainen tässä myöhäisessä vaiheessa perusteellisesti selitti hänelle, mikä oli natsien suhde juutalaisiin -- ja Leni oli kauhistunut tullessaan luokseni. Hän oli vihdoinkin käsittänyt jotakin asioista.

Identiteetin rakennusaineet: Baltiasta saakka kirjojen yhteinen nimittäjä on ollut toinen maailmansota ja tämä aihe alkaa käydä melko tylsäksi.

Itämerellisyyden merkit: Itämeri ei ole kaikille rantavaltioille yhtä tärkeä. Kirja tapahtuu Reinin rannalla ja muistuttaa siitä, että Saksa sijaitsee keskellä Eurooppaa ja sillä on intressejä moneen suuntaan.

Kirja pähkinänkuoressa:

Nimi: Nainen ryhmäkuvassa
Kirjailija: Heinrich Böll

Alkuperäinen nimi: Gruppenbild mit Dame (1971)
Suomentaja: Kai Kaila
Kustantaja: Otava (1972)

Mian arvio: *

Itämerta myötäpäivään. Etappi VIII: Rikas mies jos oisin.

Rakkaille lukijoille, oppineille bloggaajille, joiden valo loistakoon ikuisesti!

Eletään 1900-luvun alkua Varsovassa ja juutalaisporvariston kunnia-asiana on käydä Marienbadin kylpylässä “terveyttään hoitamassa“. Kauniit rouvat ovat yksin matkalla kun miehet ovat jääneet Varsovaan hoitamaan liikeasioita. Heiltä pitää pyytää lisää rahaa vähän väliä. Kavaljeereista ei kuitenkaan ole pulaa. Kylpyläkaupunki on otollinen paikka lemmensuhteille, suhteet otollisia juoruille ja juorut väärinkäsityksille.

Tästä kaikesta kirjoitti mainion kirjan Sholom Aleichem, joka on paremmin tunnettu katolla olevasta viulunsoittajasta. Kirja koostuu eri henkilöiden toisilleen lähettämistä kirjeistä Varsovan ja Marienbadin välillä. Rakenne toimii hyvin ja on hauska lukea, mitä ihmiset sanovat toisistaan selän takana. Paljon sanotaan myös suoraan, mutta silti kaikki kirjeet alkavat ja päättyvät ylen kohteliaasti. Nämä sanakäänteet naurattavat lukijaa, samoin kuin käänteet tapahtumissa, joskin loppua kohden hyrrä alkaa pyöriä vähän liian lujaa.

Luin tämän, kirjahyllystäni löytyneen kirjan Itämeren kiertomatkani Puolan osuutena, vaikka kirjailija ei sitten ollutkaan puolalainen eikä Marienbad sijaitse Puolassa vaan Tsekissä! Kirja kuitenkin kuvaa hyvin varakkaan puolalaisen juutalaisyhteisön elämää ja koska siihen aikaan ihmiset olivat todellisia kosmopoliitteja, niin en minäkään viitsi olla valtioiden rajoista turhan tarkka.

Identiteetin rakennusaineet: Uskonto.

Itämerellisyyden merkit: -

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Marienbad (Jiddišinkielinen alkuteos ilmestynyt 1917)
Kirjailija: Sholom Aleichem

Englannista suomentanut: Sirkka Salonen
Kustantaja: Otava (1984)

Mian arvio: *** 1/2

Vallanhimosta

Lisää kirjamaisuuksia? Klikkaa, klikkaa: Bookshelfporn

Sovitaanko, että tämä sääntö on huomisesta lähtien voimassa? Että kotimatkalla voi poiketa sinne kirjakauppaan ihan silkasta vallanhimosta.

Itämerta myötäpäivään. Etappi VII: Euroopan keskipiste.

Euroopan maantieteellinen keskipiste sijaitsee Vilnan liepeillä. Tämä oli tärkeä tunnustus Liettualle, joka muiden Baltian maiden tavoin itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991 ja liittyi Euroopan unioniin 2004. Sinä vuonna EU sai kymmenen uutta jäsentä, joista kahdeksan muodostaa yhtenäisen vyön Euroopan halki Itämereltä Välimerelle. Suurin osa näistä entisistä Itä-Euroopan maista on minulle tuntemattomia. Olisi kivat tietää, tuntevatko lukutoukkakollegat samoin vai onko alue tuttu? Ainakin monesta kirjablogista löytyy kiinnostavia arvioita liettualaisen Ruta Sepetyksen kirjasta “Harmaata valoa“.

No, liettualaisuus on kirjailijan ja kirjan kohdalla vähän niin ja näin. Sepetys on Yhdysvaltain kansalainen ja kirja perustuu hänen liettualaisen isosetänsä ja tämän perheen kohtaloon 1940-luvulla. Kirja alkaa Liettuasta, mutta päättyy kauas Siperiaan. Enää ei olla Euroopan keskellä vaan Aasiassa. Matkan myötä kirja muuttuu eloonjäämis-tarinaksi, jolla on yleispätevää inhimillistä merkitystä ja historiallista vastaavuutta monen muun pienen kansakunnan kohtalon kanssa. Kirjassa mainitaan moneen kertaan myös virolaiset ja latvialaiset. Pariin kertaan myös suomalaiset.

Itämeren kiertomatkan tässä vaiheessa en voi olla miettimättä Baltian maiden tarvetta menneisyytensä selvittämiseen. Ehkä nyt siihen on oikea aika. Kirja on hyvin kirjoitettu; tarina ja sen suomennos ovat ilmavia ja selkeitä. Tässäkin kirjassa yksilön näkökulma toimii yllättävän hyvin laajemman aiheen esittelyssä, mikäli  lukija ei ole turhan tarkka kaikista yksityiskohdista. Mutta kuka haluaisi lukea tällaisia kertomuksia? Sepetyksen kirja päättyy toiveeseen, että näistä asioista kerrottaisiin. Ei liene sattumaa, että Sofi Oksasen kustantamon uudelleen julkaisema Alexandr Solženitsynin “Gulag – Vankileirien saaristo“ perustuu samanlaiseen toiveeseen, että näistä luettaisin ja puhuttaisiin. Eikä unohdettaisi.

Identiteetin rakennusaineet: Isänmaa

Itämerellisyyden merkit: Kesämuistoja

 

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Harmaata valoa
Kirjailija: Ruta Sepetys

Alkuperäinen nimi: Between Shades of Grey
Suomentaja: Maria Lyytinen
Kustantaja: WSOY (2011)

Mian arvio: ****

Itämerta myötäpäivään. Etappi VI: Tapaus Latvia.

Maakuva muodostuu useiden tiedonlähteiden pohjalta alkaen koulutuksesta ja kokemuksesta. Tämän vuoksi maakuvan rakentajat kiinnittävät huomiota koulukirjoihin ja muihin tietokirjoihin sekä kaunokirjallisuuteen. Mitä koululaisille opetetaan meistä? Onko Encyclopedia Britannicassa faktat kohdallaan? Minkälaisen kuvan suositut kirjat antavat? Tekeekö Henning Mankelin ”Riian verikoirat” vääryyttä latvialaisille? Esimerkkejä on vaikka kuinka.

Yksittäisen ihmisen maakuvan muodostumisessa henkilökohtainen kokemus on tärkeää (pitikö lentoasemalla jonottaa tuntikaupalla?), mutta suuren yleisön kohdalla joukkotiedotusvälineillä on keskeinen merkitys. Kansainvälinen media ja siellä elävät käsitykset muokkaavat maakuvia, sillä tuskin kukaan meistä jaksaa tutkia uutisia pintaa syvemmältä. Tähän kohtaan pureutuu Helsingin Sanomien entisen Baltian kirjeenvaihtajan, Jukka Rislakin teos ”Tapaus Latvia”, joka osoittaa kymmeniä lehtiartikkeleita ja kokonaisia kirjoja, jotka perustuvat mis- tai disinformaatioon. Kirjan lähtökohta on se, että Latvian kuva maailmalla on huonompi kuin pitäisi.

En viitsinyt perehtyä Latvian omaan kaunokirjallisuuteen, mikä tavallaan olisi ollut tämän Itämeren kiertomatkan tarkoitus, mutta suosittelen muille lukijoille suurempaa viitseliäisyyttä. Maakuva on minulle tuttu aihe, mutta silti tämä kirja on melko raskas. Latvian (maakuvan) kipupisteet käydään kirjassa perusteellisesti läpi, ja vaikka ymmärränkin tarpeen saada oma ääni kuuluviin, en ole varma, onko tällainen kirja siinä oikea ratkaisu – vaikka tarkoitus hyvä onkin.

Identiteetin rakennusaineet: Kansainvälinen media.

Itämerellisyyden merkit: -

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Tapaus Latvia – Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena
Kirjailija: Jukka Rislakki
Kustantaja: Vastapaino (2007)

Mian arvio: asian harrastajille

Päin mäntyä

Aleksis Kiven päivän kunniaksi lainasin kirjastosta Mauri Kunnaksen ”Seitsemän koiraveljestä” ja lokakuun illat ovat kuluneet rattoisasti sitä lasten kanssa lukiessa. En pidä kaikista Kunnaksen kirjoista, mutta tämä on oikein hyvä sekä tekstin että kuvituksen puolesta. Nautin ihanista mäntymetsistä ja lapset nauttivat seitsemän veljeksen seikkailuista. Kirjassa on tuttuja Kiven runoja kuten Voimalla seitsemän miehen ja oma suosikkini Oravan laulu. Kieli on hersyvää ja lapsia naurattaa ääneen varsinkin Juhanin ja Pikku-Eeron sanailu.

Mikäli seuraava sukupolvi löytää Aleksis Kiven, se voi olla suurelta osin juuri Mauri Kunnaksen ansiota.

Kaikki on suhteellista

Kuolemakaan ei estä Michael Crichtonin kirjoja ilmestymästä. Vuonna 2008 kuolleen menestyskirjailijan keskeneräisen käsikirjoituksen viimeisteli Richard Preston. Prestonin "Cobra Event" oli sekä minun että Bill Clintonin mielestä uskottava ja jännittävä, joten luulisi että Preston sopii Crichtonin teknotrillerin kanssakirjoittajaksi. Lopputulos ei kuitenkaan tee kummallekaan kirjailijalle oikeutta.

Olen otollista lukijakuntaa luonnontieteitä käsitteleville seikkailuille ja minut on helppo vakuuttaa dinosauruksista ja vaikka mistä, mutta "Micron" tekninen puoli ei tyydyttänyt edes minunlaistani humanistia. Kirjassa käytetty teknologia näyttää vaivaavan myös Prestonia, joka yrittää parhaansa mukaan lakaista siihen liittyviä ongelmia maton alle. Ehkä Crichtonilla oli ollut ratkaisut mielessään, sillä on vaikea uskoa, että hän olisi päästänyt näin puolitekoista kirjaa käsistään.

Kirjan idea on kiinnostava, joskaan ei ihan uusi. Kirjassa ympäröivää luontoa tutkitaan lähietäisyydeltä ja se avaa aivan uusia näkökulmia maailmaan. Henkilögalleria on melko kaavamainen, mikä ei sinällään haittaa. Aivan kuin vitsinä mukaan on heitetty postmoderni teoreetikko, jonka mukaan kaikki todellakin on suhteellista. Tarinan kehittely on väkinäistä. Vaikka maaliin asti päästäänkin, niin matkalla on ollut niin paljon selittelyn makua, että kirjan hyvät puolet katoavat kuin hyönteiset viidakkoon.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Micro
Kirjailija: Michael Crichton ja Richard Peston
Kustantaja: Harper (2012)

Mian arvio: ** +

Onnellisuus on suhteellista

Lisää ajattelemisen aihetta: This isn't Happiness

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Riittääkö Suomen voima, kysyi Ilta-Sanomat pari viikkoa sitten, tätä on vastassa itärajan takana. Artikkelissa listattiin Venäjän aseistusta, kuten ydinkäyttöisiä sukellusveneitä sekä tiedustelusatelliitteja, ja verrattiin sitä Suomen aseistukseen. Asetelma oli selvä. Onneksi Juha Nummisen uusimmassa kirjassa tästä asetelmasta saadaan monitasoisempi, kun venäläinen tiedustelu-upseeri komennetaan Suomeen huonontamaan maiden välejä sotatilaan saakka.

Nummisen kirja onnistuu aiheen käsittelyssä monessakin mielessä. Numminen saa esitettyä tämän nukkavierun, kylmän sodan aikaisen asetelman kiinnostavasti ja niin selvästi nykypäivään sitoen, että lukijaa melkein pelottaa. Ja kirja on jännittävä muutenkin. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että kirjassa viitattiin kahteen aikaisempaan kirjaan, kahteen itsenäiseen tarinaan 25 ja 17 vuoden takaa, jotka nyt yhdistyivät. Tämä kirja oli taattua Nummis-tyyliä ja hieno osoitus lankojen punomisesta yhteen.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Räjähdyspiste
Kirjailija: Juha Numminen
Kustantaja: Crime Time (2011)

Mian arvio: ****

Korttitalo

Oho, nuorisoa on ollut ennenkin. Ja se musiikki, all that jazz. Ensimmäisen maailmansodan kokeneen, kadotetun sukupolven ääni F. Scott Fitzgerald kuvaa kirjassaan ”The Great Gatsby” nuorten aikuisten menoa New Yorkin kupeessa Long Islandilla. Jazz-aika päättyi 1930-luvun suureen lamaan, mutta Fitzgeraldin kirjassa lamasta ei ole tietoakaan. Kirjan kertoja seuraa vierestä glitteratin juhlimista ja korttitalojen romahtamista niin yksilöiden, pariskuntien kuin suurten juhlaseurueidenkin kohdalla.

Kiinnostavasta aiheesta huolimatta en pitänyt kirjasta kovinkaan paljon. Yksi syy saattaa olla se, että luin kirjan englanniksi, ja minulta meni osa kuvailusta ohi. Katsoin sanakirjasta mitä tarkoittaa jaunty, sillä sitä käytettiin kirjassa usein, mutta kaikkea en viitsinyt tarkistaa. Toki ymmärsin suurimman osan ja toisaalta nautin vanhentuneesta kielestä, jossa gay ja snob tarkoittavat sitä mitä ne alun perin tarkoittivat. Samalla mietin sitä, miten sanojen käyttötarkoitus muuttuu, asia jota olemme sivunneet tässä blogissa aikaisemminkin.

Woody Allenin elokuvassa ”Midnight in Paris” seikkailee Ernest Hemingwayn lisäksi mm. F. Scott Fitzgerald ja Zelda-vaimo. Kirjahyllyssäni odottaa heidän suhdettaan käsittelevä kirja ”Yö on hellä”, ja ehkä palaan aiheeseen myöhemmin. Nyt jään odottamaan Great Gatsbyn uutta elokuvasovitusta. Trailerin perusteella elokuva näyttää oikein hyvältä. Kun katsoin trailerin uudestaan kirjan luettuani, ymmärsin kohtauksista paljon enemmän.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: The Great Gatsby (1925)
Kirjailija: F. Scott Fitzgerald
Kustantaja: Wordsworth Classics (1993)

Mian arvio: ** 1/2

Panamassa kaikki on paremmin

Kirjahullun iltasatuviikot jatkuvat. Kun iltasatuja luetaan joka ilta, tulee lastenkirjallisuutta luettua huomaamatta vino pino. Onneksi maailmassa on aika monta hyvää lastenkirjaa, vaikka luokattoman huonoja löytyy toki vielä enemmän. Muutama viikko sitten yöpöydälle nostettiin puolalais-saksalaisen Janoschin eli Horst Eckertin iki-ihana kokoelmateos Suuri Panamakirja. Kirja kaivettiin kirjahyllystä kuuntelijan pyynnöstä jo monennetta kertaa, koska se on kuuntelijaa lainatakseni ”ihan vaan kauhean hyvä”. TopTen-osastoon, sanovat ääneen lukevat vanhemmat.

Suureen Panamakirjaan on koottu kaikki kuusi pikku tiikerin ja pikku karhun seikkailua. Ystävykset asustavat kodikkaassa majassa joen varrella, joutuvat monenlaisiin seikkailuihin ja tapaavat uusia ystäviä. Tarinat ovat viisaita ja lämminhenkisiä. Parhaimmillaan kertomukset herättelevät lukijansa kyynisestä horroksesta, johon aikuisuus ihmisen valitettavan usein ajaa. Lukuhetken jälkeen sitä huomaa hymyilevänsä, kun elämä on oikeasti aika yksinkertaista, kun sitä tarkemmin ajattelee. Ja mikä parasta, kuuntelija tykkää ja vaipuu levollisena unten maille.

-Panamassa, se sanoi, kaikki on paljon ihanampaa, tiedätkö sen. Koko Panama tuoksuu banaaneilta. Panama on unelmiemme maa, Tiikeri. Heti huomenna meidän on lähdettävä Panamaan, vai mitä sinä arvelet?

-Heti huomenna, Pikku Tiikeri sanoi,

-Eikä meidän tarvitse pelätä mitään. Mutta kuule, Karhu, tiikeriankan minä otan mukaan.

Seuraavana aamuna ne heräsivät vieläkin aikaisemmin kuin tavallisesti.

-Kun emme tunne tietä, pikku Karhu sanoi, tarvitsemme tienviitan. 

Niinpä se otti laatikosta laudan ja teki siitä tienviitan.

Onnellinen elämä on pienistä asioista kiinni, eikä siihen tarvita kuin hieman sieniä ja tammukoita. Ja se hyvä ystävä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Suuri Panamakirja

Kirjailija: Janosch

Suomentaja: Riitta Mäyrälä

Kustantaja: WSOY (2004)

Lempeästi hullu arvio: *****

Itämerta vastapäivään. Hankala hansamatka.

 

Kääk! Olen juuttunut Itämeren kiertomatkallani Baltian maihin melkein vuodeksi. Silmiini osui Aku Ankan Turku-numero (26B/2011) ja sen innostamana päätin lukea koko kolmen Aku Ankan pituisen jatko-kertomuksen "Roope-setä & Hankala hansamatka". Jos hyvin käy, niin tällä panostuksella loppuosa Itämeren kiertomatkasta on läpikäyty vartissa.

 

Hansaliitto hallitsi kauppaa Itämeren alueella 1200-1400 –luvuilla. Ajatus kaupankäynnin esteiden poistamisesta levisi saksalaisten mukana pitkin Itämeren etelärannikkoa ja oli niin tuottoisaa, että monet kaupungit liittyivät mukaan. Toisaalta tälläkin yhteenliittymällä oli oma elinkaarensa. Painopisteen siirtyminen Atlantille ja muut valtakuviot siirsivät hansan historian kirjoihin, josta sitä on kaivettu esille erilaisissa yhteyksissä.

 

"Huima hansa-seikkailu alkaa" Bergenistä ja Lyypekistä. Aku ja veljenpojat – sekä muutama kepuli - etsivät Roope-sedän kanssa esi-isän aarretta. Seuraavassa numerossa on vuorossa "Täpäriä tilanteita Tallinnassa", jossa seikkailaan kuin Amazing Racen Tallinna-jaksossa.

Seikkailu huipentuu "Tiukkaan toimintaan Turussa", jossa suhataan Turun linnan ja Tuomiokirkon välillä. Kieltämättä turkulaista hivelee katsoa kotikaupunkiaan muutamassa sarjakuvaruudussa, mutta se ei valitettavasti kanna kovin pitkälle. Kääk-poks-kerronta ei enää kauheasti innosta ja Sudenpentujen käsikirjasta luetut faktat ovat kiusallisella tavalla päälleliimattuja. Ja sitä paitsi, tämä panostus meni hukkaan sekä minulta että Roope-sedältä.

Identiteetin rakennusaineet: Keskiaika.

Itämerellisyyden ainekset: Rannikkokaupungit.

 

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Roope-setä & Hankala hansamatka, Aku Ankka 24-26/2011
Käsikirjoittaja: Knut Nærum ja Tormod LØkling
Kuvittaja: Arild Midthun
Kustantaja: Sanoma Magazines (2011)

Mian arvio: * +

Räppää ja rummuta

Risto Räppääjä on rummuttanut itsensä kirjahullun kotiin. Kaikki kolme elokuvaa on nähty, mutta Nopolan sisarusten kynäilemä Risto Räppääjä -saaga ovat vasta alkutekijöissään. Syntymäpäivälahjaksi saadut kaksi ensimmäistä Risto Räppääjää (Hetki lyö, Risto Räppääjä; Risto Räppääjä ja kauhea makkara) aloittavat (ainakin) yhdentoista kirjan sarjan, jossa seurataan Riston ja kumppaneiden seikkailuja vähän siellä ja täällä.

Ensimmäiset Räppääjä -kirjat osoittautuivat pomminvarmoiksi valinnoiksi iltasatuikäisen iltasatulukemiseksi. Rummuttava Risto on nimittäin aika siisti tyyppi, jos vanhemmalta pojalta kysytään. Ristolle tapahtuu kaikenlaista hassua, mutta neuvokkaan luonteensa ansiosta siitä kaikenlaisesta selvitään kunnialla joko ennemmin tai sitten hiukan myöhemmin. Risto asuu tätinsä Rauha Räppääjän kanssa. Riston äiti Ursula on maailmalla tutkimassa jotain tuiki tärkeää ja käänteentekevää. Rauha-täti on mitä mukavin ja turvallisin kasvattaja, joskin stressialtis ja hössöttämiseen taipuvainen. Riston ja Rauhan naapurissa asuva Lennart Lindberg taitaa olla vähän ihastunut Rauha-tätiin, vai oliko se toisinpäin. Lennartin ja Rauhan orastava romanssi on sivujuonne, josta riittää hupia myös aikuiselle.

Risto Räppääjiä lukee ääneen oikein mielellään. Sinikka ja Tiina Nopolan railakkaan riemukas teksti kutsuu eläytymään eri hahmoihin, joten teatraalisuuteen taipumaton ääni on koetuksella. Mutta lapsi tykkää ja hihkuu. Ja pyytää, ettei lopeteta ihan vielä.

Kirjat pähkinänkuoressa

Teosten nimet: Hetki lyö, Risto Räppääjä; Risto Räppääjä ja kauhea makkara

Kirjailijat: Sinikka ja Tiina Nopola

Kuvittajat: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Tammi (1997, 1998)

Lempeästi hullu arvio: Poika hihkuu, äidin ääni kärsii. Mutta molemmat tykkäävät.

Vaarilla on saari

Sitä huomaa istuvansa keittiön pöydän ääressä, mutta ajatukset ovat Bora Boralla. Onneksi kirjahyllystä löytyy ensiapua, ehkä myös parannus. 1950- ja 1960 -luvuilla uusiseelantilainen Tom Neale vietti ”läheisellä” Suvarovin atollilla yhteensä kuusi vuotta. Luin hänen kertomuksensa, sillä ajattelin, että muutama vuosi nälkäisenä ja luteiden syömänä helpottaisi minun oloani. Olin väärässä. Nealen kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, sillä kuinka moni meistä voi sanoa heräävänsä joka aamu onnellisena uuteen päivään, tekevänsä merkityksellistä työtä koko päivän ja istuvansa joka ilta palmun alla teetä juomassa ennen kun menee sänkyyn lukemaan kirjaa ja nukkumaan kuin tukki.

Eteläiseltä Tyyneltä valtamereltä löytyy paljon matka- ja seikkailukirjallisuutta ja muita kiinnostavia aiheita Paul Gauguinista alkaen. Peter Benchley on kirjoittanut alueesta laajan artikkelin National Geographiciin (6/1997). Siinä tuodaan esille alueen kieli ja kulttuuri, poliittiset jännitteet ja elinkeinot kalastuksesta turismiin. Yhteisön kannalta kysymykset ovat aivan erilaisia kuin robinsoncrusoeiden kannalta, joten en käsittele niitä tässä.

Suvarovin atolli liittyy moneen kirjaan tai kirjailijaan: Robert Luis Stevensonin Aarresaareen (1909), W. Somerset Maughamin Etelämeren haaksirikkoisiin (1926), James Rockefellerin kirjaan Man on his island (1956) sekä Noel Barberiin. Neale itse viittaa Robert Frisbeen kirjaan The Island of Desire (1944) ja Daniel Defoen kirjaan Robinson Crusoe (1719). Edellinen on oikea kertomus ihmisestä, joka perheineen vietti Suvarovilla vuoden, jälkimmäinen taas kuuluisa seikkailukirja haaksirikkoisesta.

 

Itse asiassa luin kesällä mökillä (autiolla saarella!) lapsille iltasaduksi Robinson Crusoen. Kirja oli aivan liian jännittävä 4- ja 5-vuotiaille, vaikka olikin ”lapsille lyhennetty”. Lyhensin sitä lukiessani paljon lisää, tyyliin ”hmm, hmm [luen itsekseni pätkän tekstiä] joo, sitten tuli alkuasukkaita ja oli jotain kähinää [ihmissyöjät uhrasivat heimon jäseniä] ja hmm, hmm, joo on siinä kuvassa jotain luita, mennään kuitenkin eteenpäin, hmm, hmm.” Lyhennyksistä huolimatta tarina teki lapsiin suuren vaikutuksen, ja he saavat lukea Robinson Crusoen itse – koska? – no, hmm, hmm, katsotaan sitten [paljon myöhemmin].

Sekä Defoen että Nealen kirjat tarkastelevat saari-elämää yksilön kannalta. Neale itse vertaa itseään monessa kohtaa Robinson Crusoeen, vaikka hänen elämäntapansa oli itse valittu. Itse asiassa Neale halusi Suvarovin atollille enemmän kuin mitään muuta. Vasta siellä hän tunsi elävänsä, mutta jotta elämän edellytykset täyttyvät, tietyt fyysiset ja psyykkiset perustarpeet on täytettävä. Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle? Tuntisitko itsesi yksinäiseksi? Neale puhuu suorasukaisesti omista kokemuksistaan ja antaa paljon ajattelemisen aihetta meille muille. Eniten minua askarrutti kirjan filosofinen puoli ja välillä minusta tuntui, että onnellisuuden resepti on käden ulottuvilla.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Yksinäisen miehen saari

Alkuperäinen nimi: An Island to Oneself (1966)

Kirjailija: Tom Neale

Suomentanut: Heidi Järvenpää

Kustantaja: Otava (1967)

Mian arvio: ***

 

Nimi: Robinson Crusoe (Lapsille lyhennetty)

Kirjailija: Daniel Defoe

Kustantaja: WSOY (1947)

Mian arvio: niille jotka osaavat itse lukea

Tikusta asiaa (2)

Tunnustan! Patricia Cornwell –lakkoni kesti niin kauan kunnes uusin pokkari ilmestyi Akateemisen Kirjakaupan hyllylle. Viime kerralla olin vähän tympiintynyt asioiden loputtomaan vatvomiseen, nyt samat asiat saivat minut ihastumaan. Cornwellin tyyli ei ole muuttunut yhtään ja itse asiassa kirjakin jatkui siitä mihin edellinen jäi, ja minä lukijana en voi kuin ihailla sitä, kuinka kerran käytetystä tikusta riivitään vielä toiset 500 sivua asiaa.

Kirjasta löytyvät tutut elementit ruuan laitosta Lucyn helikopteriin, mutta niitä suurempi ongelma on tarinoiden aina samanlainen rakenne. Mutta ehkä Cornwell ajattelee, että miksi menestysreseptiä pitäisi muuttaa ja ehkä minä lukijana olen samaa mieltä. Tämä on hyvää viihdettä, mutta kirjan lopussa olevat Cornwellin twitter- ja facebook-linkit eivät enää kiinnosta. Kirja riittää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Red Mist
Kirjailija: Patricia Cornwell
Kustantaja: Sphere (2012)

Mian arvio: ***

Suljetussa piirissä

Kirjahullun kirjallinen aikamatka Britannian lähihistoriassa jatkuu. Nyt hypätään kahdeksankymmenluvusta 2000-luvulle ja vaihdetaan poliittinen viitekehys konservatiiveista dynaamiseen työväenpuolueeseen. Kirjallisena oppaana toimii satiirikkona tunnetun Jonathan Coen Suljettu piiri.

Coen Suljettu piiri on itse asiassa jatko-osa aiemmin ilmestyneeseen Konnien klubiin. Suljettu piiri toimii kuitenkin myös itsenäisenä teoksena, vaikkei tuota aiempaa osaa olekaan lukenut. Kirjailija on nimittäin huomaavaisesti kirjoittanut kirjan loppuun Konnien klubin juonitiivistelmän, jossa kerrataan lyhyesti aiemmat tapahtumat. Kärryille pääsee kyllä ilman tiivistelmääkin.

Coen teos on päähenkilöiden runsaudensarvi. Henkilögalleriasta löytyy mestariteostaan ikuisesti  kirjoittava kirjanpitäjä, rahaa nainut vasemmistolainen toimittaja, Labour-puolueen itsekeskeinen, mutta epävarma MP, siskonsa mystisesti menettänyt ja pojastaan vieraantunut ikuinen etsijä sekä koko joukko muita hahmoja. Coen henkilöhahmoissa on tiettyä runsaudenpulaa ja lukijana jää janoamaan syvempää luotausta henkilöhahmojen motiiveista ja sisäisestä elämästä. Päähenkilöiden karsiminen ja joihinkin keskeisiin teemoihin keskittyminen olisi ehkä taannut lukijalle vielä tiiviimmän lukukokemuksen.

Coen kirja suhtautuu kriittisesti hampaatonta New Labour-politiikkaa kohtaan. Mikään ei nimittäin olennaisesti muutu, vaikka Britannia ottaakin askeleen vasemmalle vuonna 1997, Labour-puolueen murskavoiton ansiosta. Maggien sijaan palvotaan nuorta komeettaa, Tony Blairia, joka ottaa harteilleen pääministerin viitan varhaiskypsässä 42 vuoden iässä.  Konservatiivista linjaa jatkavat poliittiset päätökset verhotaan New Labourin näennäisvasemmistolaisella terminologialla ihmisläheisimmiksi ja rahan vallasta vapautuneiksi. Juhlapuheiden tasolla ollaan vasemmalla, mutta päätöksenteossa kaarretaan tutusti oikeaan suuntaan

Vaikkei Coen kirja olekaan täydellinen, sai se kirjahullun astumaan jälleen kerran kirjakauppaan. Mukaan tarttui Coen suomentamaton läpimurtoteos What a Carve Up!, joka odottaa kirjahyllyssä sopivan sateista hetkeä ja isoa teekupposta.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jonathan Coe

Nimi: Suljettu Piiri (The Closed Circle)

Kustantaja: Tammi (2006) / Viking (2004)

Suomentaja: Arto Virtanen

Lempeästi hullu arvio: ***1/2

Töt-töt-töt-töt-töt-töt-töt-töt-tidididii !

Keskustelimme joskus aikaisemmin kesäkirjoista, ja ehdotin silloin Steve Altenin Megiä. Oikeastaan Meg on neljän kirjan sarja, joka kertoo syvyyksissä eläneestä esihistoriallisesta haista (megadolon carcharodon), joka nousee pintaan.

Luin mökillä Megiä ja käydessäni yksin iltauinnilla kehittelin itselleni Tappajahain sävelmää hyräilemällä ja meren pintaa katselemalla sellaisen paniikin, että ponkaisin vedestä ylös kuin lentokala. Meren pinta oli tyyni, mutta me Peter Benchleyn ja Steve Altenin lukijat tiedämme, että pinnan alla on kauheita salaisuuksia.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Steve Alten

Kirjat: Meg – A Novel of Deep Terror (1997), The Trench (1999), Meg – Primal Waters (2004), Hell´s Aquarium (2009)

Mian arvio: mukaan merenrannalle