Liza Ihmemaassa

Liza Marklund on luonut Annika Bengtzonin ympärille kokonaisen maailman. Koko sarjassa minua on ihastuttanut sellaiset seikat, kun että seuraava kirja kertookin menneestä elämänvaiheesta eikä tulevasta, kuten kronologisesti kuuluisi, tai että seuraava kirja jatkuu heti siitä, mihin edellinen jännittävä kirja loppui.  Annika Bengtzon on toimittaja joka setvii rikoksia. Marklund kuvaa hyvin iltapäivälehden raadollista toimittamista (kuten Juha Numminen omissa dekkareissaan) ja uusimmassa kirjassa tulee esille sosiaalisen median nousu paperilehden vierelle ja ohikin.

Marklund on taitava tehdessään Annika Bengtzonista ja hänen sukulaisistaan ja tuttavistaan ärsyttäviä henkilöitä. Ihmisten alhaiset ominaisuudet vilahtavat sivulauseissa eivätkä päästä tarkkaa lukijaa helpolla. Kuten jossain kirjoitin, luen näitä kirjoja Annika Bengtzonista huolimatta. Marklund on armollisempi rosvoja kohtaan. Näin kompleksisen henkilögallerian jälkeen minua nolottaa, että annoin muutama päivä sitten Risto Isomäen seikkailukirjalle neljä tähteä, mutta kuten sanottu, sen ansiot olivat muualla.

Marklundin ansiot kirjoittajana ovat niin selvät, että ne alkavat kääntyä itseään vastaan kuten Patricia Cornwellilla. Ei enää mitään uutta. Edellisessä kirjassa Marklund siirsi tapahtumia Tukholmasta Espanjan Aurinkorannikolle ja tässä kirjassa Keniaan. Mieleen tulee, että menestyskirjailija on lomaillut kyseisissä paikoissa ja maustaa omia kirjoja eksotiikalla. Loppusanoissa Marklund toteaa, että ”vaikka teen lähes naurettavan laajaa taustatutkimusta” (humble brag!), kyseessä on fiktiivinen romaani. Kyllä taustatutkimukset näkyvät monien muidenkin romaaneissa.

Minä jos joku suon kirjailijoille menestystä, sillä rakastan hyviä tarinoita. Marklundille sitä menestystä on kertynyt ihan aiheesta, mutta nyt alkaa näkyä jonkinlaista leipääntymistä ja rahastamista, jota kirjan kannessa hehkutettiin ”yhteistyönä amerikkalaisen dekkarilegenda James Pattersonin kanssa”. Olisiko tauko paikallaan, sen tietää vain Marklund itse. Minä ainakin aion pitää taukoa Marklundin kirjoista.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Panttivanki
Kirjailija: Liza Marklund
Alkuperäinen nimi: Du gamla, du fria
Suomentajat: Päivi Kivelä ja Kari Koski
Kustantaja: Otava (2011)

Mian arvio: **

Maalarikissojen matkassa

Tytär pyysi joulupukilta lisää Tammen kultaisia kirjoja ja yhdestä lahjapaketista paljastuikin "Maalarikissat". Paitsi tytärtä, kirja miellytti myös minua suuresti.

Kirjassa maalarikissat Kasi ja Masi haluavat vihreää väriä ja yrittävät saada sitä aikaan sekoittamalla eri värejä keskenään. Näin he saavatkin aikaan vaaleanpunaista ja violettia, ja lopulta sitä vihreääkin:

Oi ihmeelliset kissat, Kasi ja Masi!
Viimein he ihan sattumalta sekoittivat keltaista ja sinistä.
Ja sitten he saivat väreistä näistä
niin vihreää kuin ruoho on viheriäistä,
kuin lehtipuu on vihreä
kuin saaret meren keskellä.

Tästä innostuneena he uneksivat väreistä ja olivat

ihan villinä ilosta ja kehräsivät
ja kirmasivat
ja syöksyivät
ja hyppivät
ja loikkivat.

Kirsi Kunnaksen suomennos on riemastuttava.



Kirjan kuvitus on Alice ja Martin Provensenin käsialaa, ja sai minut innostumaan. Nämähän ovat kuin Marc Chagallin maalauksista! Vuohi, viulunsoittaja, värikkäät hahmot, venäläiset talot ja juutalaissymboliikka. Halusin selvittää onko kyseessä tribuutti Chagallille. Kävimme tyttären kanssa läpi kaikki kotimme taidekirjat ja löytyipä meiltä julistekirjakin Chagallin töistä. En löytänyt suoraa esikuvaa, mutta taidekirjojen selailu yhdessä kolmevuotiaan kanssa oli kovin antoisaa. Seuraavaksi internet-hakuja, mutta ainakaan kukaan muu ei ole yhdistänyt Maalarikissoja Chagalliin. Tyydyn ajattelemaan, että taiteilija on toiminut innoittajana kirjalle, jossa esitellään ihania, kirkkaita värejä.

Seuraavaksi innostuin kirjan kirjoittajasta, Margaret Wise Brownista, joka on kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä valtavan suosittuja lastenkirjoja. Meiltäkin löytyi useita, samaisesta Tammen kultaisten kirjojen sarjasta. Löysin myös toistaiseksi suomentamattoman teoksen jonka halusin tilata, joten nyt on postissa tulossa Brownin kirja "Goodnight Moon". Margaret Wise Brown on lisäksi elänyt hyvin kiinnostavan elämän, mm. treffaillut Espanjan Juan Carlosia, ollut pitkässä suhteessa kirjailija/näyttelijätär Blanche Oerlichsin kanssa (John Barrymoren ex-vaimo) ja ollut kihloissa Rockefellerin kanssa kunnes kuoli vuonna 1952 vain 42-vuotiaana, kun selvittyään leikkauksesta esitteli lääkärille miten hyvin voi: nosti jalkansa korkealle cancan-tyyliin, mistä johtuen veritulppa jalasta irtosi ja kulkeutui sydämeen. Brownilta jäi yli 70 julkaisematonta käsikirjoitusta, ja hänen kirjojaan myydään edelleen, ympäri maailmaa.

On ihan pakko käyttää huutomerkkejä.

Mikä elämä!
Mikä värikylläisyys!
Mikä taide!

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Wise Brown
Nimi: Maalarikissat
Alkuperäinen nimi: Color Kittens (1949)
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: Tammen kultaiset kirjat 23 (2008)

Asteriinan arvio: ****

Mona Lisan viikset

Kun Marcel Duchamp teki uuden version Leonardo da Vincin kuuluisasta taulusta, paitsi että maalasi Mona Lisalle viikset, kyseessä ei ole kopio vaan jäljitelmä, pastissi, joka osoittaa arvostusta tai ironiaa alkuperäistä työtä kohtaan.  Duchamp ja da Vinci ovat taiteilijoita, mutta taitavimmatkin taideväärentäjät ovat vain  käsityöläisiä, joilta puuttuu luovuus. Jäljellä on vain alkuperäisen työn orjallinen kopioiminen.

Kiinnostuin taideväärennöksistä luettuani lehdestä taidetutkija Pauliina Laitinen-Laihon räväkän haastattelun, jonka mukaan Suomi on taideväärentäjien paratiisi, joten luin Laitinen-Laihon taideväärennöksistä tekemän kirjan.

Taideväärennöksiin tosiaan liittyy paljon asiaa alkaen väärennöksen määrittelystä ja taidebisneksen psykologiasta ja päättyen väärennösten paljastamiseen. Keinoja vanhentaa tauluja on paljon, keinoja paljastaa on enemmän. Silti maailmassa on paljon väärennöksiä, jotka eivät koskaan paljastu. Niitä on sekä yksityisessä omistuksessa että museoissa. Maailmassa, varsinkin taidemaailmassa, liikkuu myös paljon huhuja.

Jännittävästä aiheesta huolimatta Taideväärennökset-kirja osoittautui pieneksi pettymykseksi. Aineistona on ollut noin sata lehtiartikkelia ja kirjaa. Laitinen-Laihon kirja on tilkkutäkki tästä materiaalista. Vaikka hän kertoo sujuvasti jänniä juttuja (jotka on lukenut tai kuullut muualta), niin kirjasta puuttuu yhtenäinen tyyli. On pala sieltä ja pala täältä, mikä tekee lukemisesta ärsyttävää. Samalla alkaa miettiä sitä, että jos kyseinen kirja olisi taideteos, niin olisiko se kopio vai jäljitelmä.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Taideväärennökset

Tekijä: Pauliina Laitinen-Laiho

Kustantaja: WSOY (2004)

Mian arvio: **

Merten salaisuudet

Carta Marina 1539, yksityiskohta.

Välillä on hyvä haastaa omaa ajatteluaan lukemalla perusteltuja, erilaisia ajatuksia. Näin minulle kävi lukiessani sattumalta Risto Isomäen Jumalan pikkusormen muutama vuosi sitten. Isomäestä en ollut aikaisemmin kuullutkaan ja aihe yllätti minut positiivisesti, vaikka ei ollut kirjana kovin hyvä kuitenkaan. Myös uusi kirja, Con rit, onnistui yllättämään aiheellaan, vaikka varsinainen tarina oli melko seikkailuhenkinen.

Siinä missä ruotsalaisdekkarissa juonta väännettiin niin kauan, että se sopi päähenkilöihin, tässä kirjassa tarina on etusijalla ja ihmiset on väännetty sopimaan siihen. No sen kyllä huomaa, mutta ei se minua haitannut, sillä tarina itsessään oli niin hyvä. Siis jos tykkää nojatuoliseikkailuista, ja minähän tykkään.

Aiheena kryptozoologia (eläimet joiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan) oli kiinnostava, ja netistä löytyi paljon lisää tietoa. Isomäki onkin käyttänyt materiaalina olemassa olevia asioita kuten vanhaa karttaa tai eläintieteellisen seuran sivuja. Jossain vaiheessa kirjaa oikeat asiat muuttuvat mielikuvitukseksi. Onko tyylilaji tieteisromaani tai jotain muuta, en osaa sanoa.

Isomäki ottaa kirjassa ja oikeassa elämässä kantaa erilaisiin ympäristö-kysymyksiin. Kun samalla kirjoittaa menestyviä ekotrillereitä, niin asettaa itsensä monenlaisen kritiikin kohteeksi. Luin muutaman arvostelun tästä kirjasta, ja huomasin miten eri tavalla asioita voi katsoa. Happamia, sanoi oikea biologi, mutta minun mielestäni oikein viihdyttävää.

Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: Con rit

Kirjailija: Risto Isomäki

Kustantaja: Tammi (2011)

Mian arvio: ****

Tukholma by night

Pelotti ja oksetti. Aallot hakkasivat ruotsinlaivaa jossain Utön eteläpuolella. Olin merisairas ensimmäistä kertaa elämässäni. Muu perhe nukkui sikeästi, minä lähdin tax free –kauppaan, jossa olin nähnyt pokkarihyllyn. Humalaiset juhlijat hoipertelivat pitkin laivan käytäviä, mutta minä voin pahemmin. Mikä tahansa kirja kävisi, ja olin jo ottamassa Reijo Mäen ties kuinka monetta Vares-kirjaa, kun huomasin ruotsalaisen Jens Lapiduksen esikoisteoksen Rahalla saa.

Lapidus on juristi, joka alkoi kirjoittaa dekkarisarjaa Tukholman yöelämästä, jossa ruotsalainen yläluokka ja ulkomaalainen alamaailma kohtaavat. Lapiduksen kirjoja on kuvattu termillä Stockholm noir ja sitä on verrattu amerikkalaisen James Ellroyn kovaksikeitettyyn tyyliin. Minulle tuli pikemminkin mieleen Bret Easton Ellisin American Psycho, jossa 1980-luvun jupit puhuivat merkkivaatteista.

Kun muutin Turusta Helsinkiin, ihmettelin kuinka suuri ja hieno Helsinki on. Päivä Tukholmassa sai minut ihmettelemään, että se on vielä suurempi ja hienompi. Liikuimme sattumalta kirjassa kuvatussa Östermalmin kaupunginosassa. Nauratti kun Lapiduksen kirjassa Tukholman snobit haikailivat Lontooseen, siellä kun on niin suurta ja hienoa.

Lapiduksella riittää juttua, kun hän punoo 500 sivua verkkoa, jolla saa kirjan kolme erilaista päähenkilöä lopulta kohtaamaan toisensa. Sadalla viimeisellä sivulla tapahtuu jotain, joka lopulta onkin vain alkusoittoa dekkarisarjan toiselle tai kolmannelle osalle. 600 sivun alkuruoka on liian pitkä minun makuuni, mutta ymmärrän miksi kirja on ollut menestys varsinkin Ruotsissa. Yhteiskuntaluokkien sekoittaminen on herkullista, mutta jossain vaiheessa pitäisi päästä myös varsinaiseen asiaan.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Jens Lapidus
Nimi: Rahalla saa
Alkuperäinen nimi: Snabba cash (2006)
Suomentaja: Anu Koivunen
Kustantaja: Like (2008, 2011)

Mian arvio: **

Jorinaa pojista

Siellä missä äidit kokoontuvat, keskustellaan lastenkasvatuksesta. Raisa Cacciatoren ohella toinen ehdoton auktoriteetti Suomessa on Jari Sinkkonen (lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori, Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri). Hän on erityisesti pitänyt esillä poikalasten kohtaamia haasteita, ja tämän aihepiirin vuoksi tartuin hänen kirjaansa "Elämäni poikana".

Tästä paksusta kirjasta noin puolet on kuvia, jotka eivät liity tekstiin muuten kuin että kuvissa on poikia. Tekstikin on suurikokoista ja jaarittelevaa. Ensin Sinkkonen aina referoi pitkästi teoriaa ja sen jälkeen toteaa ettei se voi mitenkään pitää paikkaansa. Tämä tekee etenkin kirjan selailusta ja sopivan tiedon etsimisestä lähes mahdotonta. On myöskin monesti epäselvää, milloin kyseessä on Sinkkosen mielipide, intuitio, arvaus, taikka tutkimustulos (tämä ehkä selviäisi lukemalla viitteet, mutta niin kiinnostunut en taustoista kuitenkaan ole).

Se mistä kirjassa pidin, on Sinkkosen maalaisjärjen ja suhteellisuudentajun ylistys. Pojat OVAT biologisesti erilaisia kuin tytöt, heitä ei tule ohjata pelkästään perinteisiin tyttöjen leikkeihin, rajut leikit ja nujuaminen kuuluu poikien maailmaan ja itse asiassa vähentävät aggressiivista käytöstä. Mutta kaiken tämän tiesin ennestäänkin.

Yhdessä kappaleessa Sinkkonen esittelee pitkästi erästä "Supernanny"-televisiosarjan jaksoa. Ihan kiva että hänkin tykkää ohjelmasta, mutta en todellakaan osta kirjaa lukeakseni tällaista "informaatiota". Kirjallisuusblogin näkökulmasta monet Sinkkosen esimerkit tosin ovat mielenkiintoisia. Hän käyttää esimerkkeinä erilaisista kasvatus- tai käytöshäiriöistä romaaneja, kuten Mark Haddonin "Yöllisen koiran merkillinen tapaus" (Aspergerin oireyhtymästä), Alberto Moravian "Sivustakatsoja" (oidipaalivaiheen häiriöistä), Hannu Väisäsen "Vanikanpaloja" ja Mikael Niemen "Populäärimusiikkia Vittulajängältä" (poikien kilpailuvietistä) ja Ovidiuksen "Narkissos" (narsismista, tietenkin). Farinelli-elokuva on esimerkkinä testosteronin merkityksestä mieheksi kasvamisessa. Lisäksi Sinkkonen mainitsee esimerkkeinä Roald Dahlin, William Goldingin ja Robert Musilin, jotka ovat kuvanneet patologista ryhmädynamiikkaa.

Vaikka näistä romaaneista olen pitänytkin, kaipaisin kasvatusoppaalta aika lailla tieteellisempää lähestymistapaa. Välillä Sinkkonen toki referoi myös tutkimuskirjallisuutta, mutta lähteiden fakta- tai fiktiopohjaisuus jää täysin lukijan selvitystyön varaan (näköjään kirjan "Raising Cain" kirjoittajat, Dan Kindlon ja Michael Thompson, ovat amerikkalaisia lapsipsykologeja ja siis ilmeisesti kirjassa käytetty esimerkkitapaus on todellinen, ei fiktiota).

Suoraan sanoen en saanut kirjan lukemisesta itselleni mitään lisäarvoa, tai ehkä jos joku lähtee kehumaan sukupuolineutraalia kasvatusta tai varoittamaan aggressiivisten leikkien vaaroista, voin todeta että Sinkkonen on asiasta eri mieltä. Etsin kuitenkin tietoa pääasiassa itseäni ja omaa kasvatustehtävääni varten, en väitelläkseni muiden kanssa.

Kirjan päätössanat:

Kasvatuksen tarkoituksena on, että autamme lasta tulemaan mahdollisimman tarkoin sellaiseksi, kuin hänen on tarkoituskin tulla. Todellinen autonomia syntyy, kun saa kasvaa rauhassa tulematta liikaa manipuloiduksi tai kasvatetuksi. Jos vanhemmat malttavat jättää joskus kasvattamisen kaikkine periaatteineen taka-alalle, heidän on pakko valpastua olemaan läsnä, katsoa, kuunnella ja jakaa kasvamisen iloa ja kipua.

Kirja pähkinänkuoressa
Kirjailija: Jari Sinkkonen
Nimi: Elämäni poikana
Kustantaja: WSOY (2005)

Asteriinan arvio: *

Ei ne lävistykset, mutta ne H&M:n vaatteet

Nimikin on väärin.

Äkillisesti kuolleen ruotsalaisen dekkarikirjailijan Stieg Larssonin avovaimo tilitti lehdessä, kuinka oli ollut Larssonin elämänkumppani 30 vuotta ja oikeastaan he olivat kirjoittaneet menestyskirjat yhdessä. Tai ainakin ideoineet. Mutta lailliset perijät eli isä ja veli veivät kaiken.

Minusta avovaimoa on kohdeltu väärin.  Tunsin sympatiaa häntä kohtaan. En tunne enää. Avoleski on tehnyt  menestyskirjailijan puolesta närkästymisestä itselleen ammatin, mutta siitä hyötyvät vain lehdet, jotka saavat kommentteja: Stieg Larsson ei olisi hyväksynyt sitä tai tätä tai tuota.

Näin voi ollakin, mutta nykyään Millenium-trilogian oikeudet ovat toisaalla. Ja näitä kirjoja kaupallistetaan urakalla. Myös muita kirjoja kaupallistetaan, käykää katsomassa vaikka elokuvissa tai tavaratalon lastenosastolla. Tai täällä. Ehkä kirjojen kaupallistaminen tuntuu väärältä vain silloin kun ei itse saa sivuista siivua.

Missin kuolema

Viime päivinä kuolleiden valtiomiesten varjoon jäi yhden missin kuolema, vaikka sillä voi olla vaikutusta monenkin naisen elämään. Miss Venezuela Eva Ekvall kuoli rintasyöpään vain 28-vuotiaana. Hän huomasi kyhmyn rinnassaan, mutta antoi asian olla kuukausikaupalla. Liian kauan.  Maassa, jossa kauneus ja suuret rinnat ovat naisten parhaimpia ominaisuuksia, on rohkeaa antaa kuvata itsensä pöhöttyneenä ja kaljuna. Minuun teki vaikutuksen se, että tässä tilanteessa hän kertoi tarinansa. Ehkä Ekvallin kirja auttaa säästämään muita samalta kohtalolta.

Daily Mailin artikkeli täältä.

Keravale

Kirjan nimellä on todella suuri merkitys. Finlandia-voittaja vuodelta 2010 on istunut yöpöydälläni kuukausitolkulla, kun nimi ei mitenkään ole houkutellut ottamaan sitä käteeni. Aina kun olen lukenut yhden kirjan loppuun, keksin syyn valita seuraavaksi jonkun muun. Mutta rakastuttuani Murakamiin päätin, että nyt on aika jollekin aivan muulle ja hieman vastentahtoisesti viimein tartuin Mikko Rimmisen "Nenäpäivään".

Päähenkilö, minäkertoja on Irma: keski-ikäinen ja -pituinen baskeripäinen täti, joka on elämästä hieman syrjässä. Ainoa ihmiskontakti on aikuiseen poikaan, ja sekin melkoisen satunnainen. Yhtäkkiä Irma huomaa soittelevansa tuntemattomien ihmisten ovikelloja ja jotta ei tulisi heitetyksi ulos, sanoo tekevänsä taloustutkimusta. Kysymykset hän keksii itse ja huomaa kyllä jossakin vaiheessa niiden olevan melkoisen kummallisia.

"Mitä mieltä olette pähkinöistä? Mitä kukaan voi vastata sellaiseen kysymykseen? Jokseenkin samaa mieltä?"

Ovien takaa löytyy tavallisenkummallisia ihmiskohtaloita, joista Irma sitten kantaa huolta ja keksii yhä uusia tekosyitä mennä tapaamaan heitä. Eihän siitä hyvää seuraa. Tai no, hieman sitäkin, mutta aikamoiseen hernerokkaan Irma itsensä ajaa. Hänen kohelluksensa on välillä ääneennaurattavan hauskaa, välillä myötähäpeä on niin suurta, että on luettava sormien raoista. Kerava on Irmalle kuin huume, eikä hän pysty pysymään sieltä poissa vaikka tietää että ehdottomasti pitäisi.

Rimmisen kieli on kekseliästä ja osuvaa, olematta lainkaan itsetarkoituksellista tai rasittavaa.

"Kun sammutin koneen ja nostin katseeni, pimeältä ruudulta katsoivat jotenkin säikähtäneet, pahanteosta yllätetyt kasvot. Pakotin itseni sänkyyn. Uni tuli joskus aamuyöllä ja oli niin koinsyömää, että repeili itsekseen muutaman minuutin välein."

Ei-vielä-mummoikäinen päähenkilö on loistavan itseironinen ja kuvailu hänen päänsä sisällä käyvästä muhinasta on upeaa. En missään nimessä samastunut häneen, mutta kieltämättä keski-ikää kai vähitellen lähestyvänä (kröhöm) ja pienten lasten äitinä tunnistan sen, että vain seisoa toljottaa marketin riisihyllyn edessä ilman mitään tajua siitä, mitä kotiin pitäisi kantaa.

Ja miksi se nimi tuntuu niin vastenmieliseltä? Nenäpäivän väkinäinen hilpeys ärsyttää ja Irman mielipide niin sanotusti osus ja uppos. No, ainakaan en omista baskeria.

"- - radiossa toitotettiin aamusta alkaen sitä julmetun nenäpäivää, sitä oli pärryytetty nyt sen verran että pakkohan siinä oli ymmärtää että jonkin lajin hyväntekeväisyydestä oli kysymys, en vain ymmärtänyt että millaisesta tarkkaan ottaen; mielelläänhän sitä olisi jotenkin osallistunut, mutta mistään ei käynyt ilmi että ketä tai mitä sillä kaikella nyt autettiin. Eikä minusta sitten lopun perin ollut edes selvittämään koko asiaa, tyydyin vain johonkin voimattomaan, tylppään pahastumukseen, ajattelin että vanha kunnon nälkäpäivä oli korvattu jollain pirskatin nenäpäivällä, että niinkö se nyt sitten oli, nykymaailmassa, ettei edes nälästä saanut puhua vaan kaiken piti olla silkkaa lystinpitoa."

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Mikko Rimminen
Nimi: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos (2010)

Asteriinan arvio: ****

"Sattuma on pelottava asia"

Sattuma voi olla vain sattumaa, mutta kun sattumukset kasaantuvat, milloin on kyse kohtalosta, ja onko se hyvä vai huono asia? Haruki Murakamin romaanissa "Kafka on the Shore" sattumanvaraiset tapahtumat ja kohtaamiset kuljettavat henkilöitä vääjäämättömästi kohti toisiaan ja omia kohtaloitaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Kafka Tamura (joka on ottanut itselleen uuden etunimen) karkaa kotoaan 15-vuotiaana, koska kokee että häntä ei ole koskaan sinne haluttukaan. Äiti ja sisko lähtivät kun Kafka oli neljän ja isä on kuuluisa eksentrinen kuvanveistäjä, joka on asettanut Kafkalle kirouksen: Oidipuksen tapaan tämä tulee naimaan äitiään ja siskoaan ja tappamaan isänsä. Kafkalla on mukanaan alter ego Poika Nimeltä Varis (Kafka tarkoittaa tsekiksi varista), joka puhutellessaan Kafkaa, pysäyttävästi ikään kuin puhuttelee lukijaakin suoraan. Kafka päätyy sattumien kautta yksityiseen kirjastoon töihin, yhdessä transsukupuolisen Oshiman ja kiehtovan Neiti Saekin kanssa.

Toisessa tarinassa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisista erikoisista tapahtumista, jotka johtivat koululuokan oppilaiden tajuttomuuteen metsäaukiolla. Syy ei koskaan selvinnyt ja lapset palautuivat ennalleen, paitsi yksi, joka oli pitkään koomassa ja palasi sitten vaurioituneena niin, ettei enää koskaan muunmuassa oppinut lukemaan. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tämä jo vanha mies, Nakata, osaa keskustella kissojen kanssa ja aiheuttaa iilimatosateen, ja yllättäen joutuu tekemään veriteon itsensä Johnnie Walkerin, viskihahmon vaatimuksesta. Tapettuaan Kafkan isän Nakata pakenee kohti etelää, apunaan rekkakuski Hoshino, ja jokin vetää heitäkin kohti tuota erikoista kirjastoa.

Henkilöt ovat ihastuttavia ja tarina erittäin mukaansatempaava, mutta se mikä tässä kirjassa viehättää aivan valtavasti, on sen herkkyys, salaperäisyys, kauneus, kielen täydellisyys, metafyysisen ja reaalimaailman välisen rajan ohuus ja fantastisen aineksen kietominen peruskerrontaan niin, että lopulta haluaisi itsekin jäädä siihen fantasiaan ja unohtaa tämän maailman kokonaan. Välillä ihan kirjaimellisesti pidättelin hengitystäni kun halusin keskittyä jokaiseen sanaan ja pitää kiinni tuosta häilyvästä hetkestä.

Kirja herättää paljon kysymyksiä, eikä vastauksia anneta, ainakaan helposti. Paras vastaus jonka Kafka saa suureen kysymykseensä ("oletko sinä minun äitini?") on "tiedät jo vastauksen siihen". Kirja on täynnä metaforia ja symboleita, jotka ovat länsimaiselle lukijalle vieraita ja arvoituksellisia. Onko kirjan "tuonpuoleinen" taivas vai helvetti, limbo, UFO vai jotakin aivan muuta - ymmärtääkseen täytyisi varmaankin tuntea shintolaisuutta hieman. Mutta symbolien läpinäkymättömyys vain lisää teoksen kiinnostavuutta ja haluan lukea Murakamilta lisää.

Murakami kertoo siitä, miten musiikki voi muuttaa ihmisen. Kun kuuntelee Beethovenia, voi kokea sisällään niin suuren muutoksen, ettei koskaan enää ole sama ihminen. Myös kirjallisuus kykenee tähän, ainakin Murakami. En enää koskaan väheksy scifiä tai fantasiaa tai mitään epäreaalimaailmaan kuuluvaa kirjallisuutta, sillä tämän kauniimmaksi tai koskettavammaksi ei lukukokemus enää tule.

Kun omat sanat eivät enää riitä, on turvauduttava runouteen. Anni Sinnemäen tekstissä on paljon samaa tunnelmaa kuin tässä kirjassa:

Heikko valo
tulee huoneeseen
jossa on ohuet verhot
en ehkä tarvitse sinua
nyt huhtikuussa
kylmällä säällä
tulen viereesi
tulen viereesi.


Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: Umibe no Kafuka
Kustantaja: Kodansha (2002)
Englanninkielinen nimi: Kafka on the Shore
Kääntäjä: Philip Gabriel
Kustantaja: Vintage Books (2005)

Asteriinan arvio: Viisi tähteä ja Haruki-nimi omalle pojalle

Pienelle pojalle

Lämpimät onnittelut pikku-Harukille ja koko Lempeästi Hullulle perheelle!! (Luin juuri Guardianin artikkelin Haruki Murakamista, ja kuulemma ainakin yksi lukija on ollut niin haltioitunut, että nimesi poikansa Harukiksi. Onneksi lapsilukumme on nyt täynnä, muuten voisi olla vaikea vakuuttaa mies nimen upeudesta. Malttamattomana odotan kuulevani tekikö "Norwegian Wood" näin suuren vaikutuksen Lempeästi Hulluun!)

"Iltalaulu Riikalle" on monesti kopioitu, mutta ainakin tämän äidin saa joka kerta kyyneliin.


Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: “Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.

“Sill’ on ripsissä tähdet säkenet”.
Isäs naurahti ja keksi:
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
“Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.

-Kaarina Helakisa-

Itämerta myötäpäivään. Etappi V: Aavemainen armada.

Heräsin yöllä helikopterin säksätykseen, mutta tämä ei ollut pieni punainen Mediheli, jolla oli tapana suhata saariston ja läheisen Turun yliopistollisen keskussairaalan väliä varsinkin kesäisin. Eikä enää ollut kesä. Parvekkeen vierestä lensi merivartioston Super Puma niin että ylimmän kerroksen ikkunamme helisivät, vastapäisen kerrostalon yllä leijui kaksiroottorinen Chinook odottaen vuoroaan. Helikoptereita kulki edes takaisin koko aamuyön. Aamulla äitini soitti ja kertoi matkustajalaiva Estonian uponneen Utön ulkopuolella. Yli 800 ihmistä oli hukkunut. Vastasin, että se ei voi olla mahdollista, sillä niin paljon ihmisiä ei voi kuolla yhdellä kertaa.  (Tämä oli siis ennen World Trade Center -iskuja ja tsunameja.)

Tallinnasta Tukholmaan matkalla ollut Estonia on yksi sadoista hylyistä, jotka makaavat Itämeren pohjalla. Se on viimeinen tarkemmin kuvattu hylky kirjassa Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Tämä kirja on alan suurteos, joka alkaa vendien merivallasta 700-luvulta ja viikinkiajan lohikäärmepäisistä Draken-veneistä. Kirjassa on kaikkea tältä väliltä ja sitä kaikkea on paljon. Pää menee pyörälle erilaisista alustyypeistä, mutta onneksi ne on kuvattu aikakautensa kontekstissa. Suosittelen kuitenkin kirjan lukemista pala kerrallaan. Kirja on täynnä tyylikkäitä piirroskuvia ja selkeitä karttoja.

Ei ihme, että sukellusharrastajien keskustelupalstoilla haikaillaan tämän loppuunmyydyn kirjan perään ja asiaa on kustantajalta tiedusteltukin. Uutta painosta ei kuitenkaan ole tulossa, sillä hylyistä tulee jatkuvasti lisää tietoa ja sen päivittäminen kirjaan on mahdotonta. Tämä kirja onkin siirtynyt nettiin ja muodostaa www.hylyt.net -sivuston perustan. Tämä sivusto on todellinen kulttuuriteko, sillä sinne kerätään tietoa hylyistä kaikkien saataville. Tiedon jakamisen lähtökohta on tietenkin muinaismuistolaki, jonka mukaan kaikki yli satavuotiaat hylyt ovat rauhoitettuja. Estonia taas on rauhoitettu hautarauhan nojalla.

Hylkysukellusta käsittelevää kirjaa täydentää hienosti Christian Ahlströmin kirja Viestejä syvyyksien sylistä. Ahlström kirjoittaa:

Kuin jättiläisen kouran sinkoamina lojuvat laivojen hylyt Itämeren pohjalla, aavemainen armada pohjat haljenneina, mastot kumoon kaatuneina ja kannet lahoamistilassa. Varjoja olemassa olleista laivoista. Niiden hautojen päällä ovat vuosisatojen talvimyrskyt ulvoen kiitäneet yli jääulapoiden, jotka vuosisatojen keväät vuorostaan ovat sulattaneet pois ajan jatkaessa hellittämättä muuriensa rakentamista. Muurien, jotka erottavat meidät tänään elävät heistä, jotka elivät eilen. Kuinka voi tunkeutua näiden rakenteiden läpi?

No, ei siihen tarvita muuta kuin vuosikausien tutkimustyötä arkistoissa, laajaa yleissivistystä sekä loputonta kärsivällisyyttä ja ripaus onnea. Ahlströmiltä löytyy tätä kaikkea ja hän kuvailee kirjassa hylkyjen tunnistamiseen liittyvää salapoliisin työtä. Kirja on paikoin hauska ja jännittäväkin, mutta perusteellisuutensa vuoksi välillä vähän tylsä. Toisaalta juuri Ahlströmin tutkimustyön perusteella ja sukellus-harrastajien avulla löydettiin vuonna 1771 uponnut, Katariina Suurelle Hollannista taideaarteita kuljettanut Vrouw Maria. Vrouw Maria lepää 40 metrin syvyydessä Jurmon vesillä, mutta sen tarkkaa sijaintia ei paljasteta. Hylky on ympärivuorokautisessa kameravalvonnassa.

Luettuani nämä kirjat tuntuu, että törmään hylkyihin kaikkialla. Juuri kun Ahvenanmaan samppanjahylyn pulloja on myyty 50 000 euron kappalehintaan, iltapäivälehdet kertovat, että sukeltajat ovat viime kesänä tärvelleet historiallisia hylkyjä Uudenmaan rannikolla. Ja Ruotsin puolella on löydetty kaksi merkittävää hylkyä. Aamu-telkkarissa meriarkeologi kertoo, että Itämeren kaasuputki-hankkeeseen liittyvä merenpohjan kartoitus toi esille lisää hylkyjä. Hänen mukaansa Vrouw Marian nostaminen ja entisöiminen olisi meriarkeologien jättipotti. Sitä se olisi myös meille tavallisille ihmisille. Vrouw Marian nostamista odotellessa lähdemme Tukholmaan katsomaan Wasa-laivaa, joka on yksi Pohjoismaiden suosituimpia museoita.

Identiteetin rakennusaineet: Navigare necesse est.

Itämerellisyyden ainekset: Matalaa ja karikkoista sekä niin vähäsuolaista, että muissa merissä hylkyjä tuhoavat laivamadot eivät viihdy.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä
Tekijät: Päivi Vaheri, Jari Hyvärinen ja Jukka Saari
Kustantaja: Karisto (1996)

Mian arvio: *****

Nimi: Viestejä syvyyksien sylistä
Tekijä: Christian Ahlström
Kustantaja: Karisto (2000, täydennetty painos)

Mian arvio: ***

Poliisi ja kirjailija

Dekkarikirjailija Matti Yrjänä Joensuu on kuollut. Hän tuli lukijoille tutuksi Harjunpää-sarjasta ja teki myös pitkän uran poliisina.

Tältä istumalta tulee mieleen kaksi muuta poliisia ja kirjailijaa: Marko Kilpi ja Mikko Karppi. Nämä molemmat nuoren polven dekkarikirjailijat ovat tyyliltään aivan erilaisia, mutta molemmat tutustumisen arvoisia.

Pornoa

Anteeksi raflaava otsikko, se ei ole oma ideani. Pehmopornoa sitä kaipaaville on tarjolla Päivi Sihvolan kirjassa Kuume, mutta kirjanystävien oma hard core -pornoblogi löytyy seuraavasta osoitteesta:

http://bookshelfporn.com/

----------------------------------------------------------------
Varoitus:
Saattaa aiheuttaa vastustamatonta himoa järjestellä
omat kirjahyllyt (ja koko asunto) uusiksi.
----------------------------------------------------------------

Blogissa on kuvia myös kirjakaupoista, ja niistä suosikkini on aivan ehdottomasti Eleftheroudakis Ateenassa: kahdeksan kerrosta, kukin erilaisiin kirjoihin erikoistunut ja yläkerrassa kahvio - tämä on vähintäänkin lukutoukan ilotalo. Kinokuniya on levinnyt ketjuksi ympäri maailman, mutta Tokion Shinjukun pääkauppa ainakin on valtava, seitsemän kerrosta, lisäsiipiä, ihmisiä... Kannattaa käyttää portaita, sillä hissi on aina tupaten täynnä.

Nykyään tilaan lähes kaikki kirjani verkosta (ja luenkin suurimman osan Kindlellä), mutta kirjakaupat ovat kauppojen aatelia, aina!

Kevyesti keskellä päivää

Välttääkseen mahdollisen vajoamisen maailmantuskaan ja tummasävyisiin tulevaisuudenvisioihin,  kirjahullu päätti hypätä Atwoodista suoraan 2000-luvun alkuun ja kolmikymppisten naisten elämään. Oppaana sinkkunaisten maailmaan toimi irlantilainen chicklitisti Marian Keyes. Aika- ja genrehyppy ei ymmärrettävästi sujunut täysin kitkatta. Kontrasti Atwoodin ja Keyesin välillä oli liian suuri: kieli tökki, maailmankuva ärsytti ja kliseiset hahmot nostattivat hienoisen post-atwoodiaanisen ihottuman. Kirjahullu ei kuitenkaan luovuttanut. Äitiyslomalla pitää kuulemma kuunnella itseään ja se oma itse sanoi, ettei kirjaa pidä jättää kesken ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen vaikka tökkii, ärsyttää ja tulee lievää ihottumaa. Tarina imaisi alkujärkytyksen jälkeen mukaansa, vaikkei ihottumasta päästykään täysin eroon. 

Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? kertoo irlantilaisesta Anna Walshista, joka asuu New Yorkissa ja viettää vauhdikasta ja glamoröösiä elämää. Anna työskentelee meikkejä promoavassa yrityksessä, joka on Annan (ja hänen ystäviensä) sanojen mukaan ”maailman paras työpaikka”. Paljastamatta sen kummemmin tämän juonivetoisen kirjan kulkua, kerrottakoon, että kirjassa seurataan Annan ja Aidanin suhdetta, joka osoittautuu melko mutkikkaaksi kudokseksi väärinymmärryksiä ja sattumuksia. Kirjassa tutustutaan myös Annan ystäviin ja perheeseen. Annan ja hänen kolmen sisaruksensa edesottamuksia on seurattu Keyesin kirjoissa aiemminkin.

Keyesin kirja on naisille suunnattua hömppää, jossa käsitellään ikiaikaisia teemoja, kuten rakkautta, ystävyyttä ja menetystä. Tämäntyyppisen kirjallisuuden tarkoituksena lienee tarjota lukijalleen kevyehkö ja hauska lukukokemus, jonka avulla voi paeta arjen harmautta. Keyesin kirja onnistuukin omassa lajityypissään kohtuullisesti, muttei mitenkään täydellisesti. Plussaa annan Keyesille välillä synkissä vesissä kulkevasta tarinasta ja vaikeiden teemojen kepeästä käsittelystä, mutta miinusta kliseiden viljelystä. Sain nimittäin lievää ihottumaa muutamasta seikasta:

Stereotyyppiset henkilöhahmot. Miksi henkilögalleriaan tarvitaan aina kahjo paras ystävä, ikävä pomo, pakollinen kiintiöhomo ja näennäisen hellyttävä, mutta epäkonventionaalinen perhe?

Naiskuva. En jaksa innostua kulutuskeskeisestä elämästä, jossa kohkataan meikeistä, merkkivaatteiden shoppailusta, maailman ihanimmista korkokengistä, ulkonäköseikoista ja miehistä. Ehken ole nainen ensinkään, koska nämä asiat eivät ihan oikeasti jaksa kiinnostaa minua.

Mieskuva. Mies on Keyesin kirjassa joko juntti/renttu, herkkä/komea/vakava, outo tai homo. Näistä valitaan ystäviksi oudot ja homot, joiden kanssa keskustellaan vakavista/herkistä/komeista miehistä ja ihmetellään ystävien juntteja/renttuja poikaystäviä. Päähenkilö vehtaa luonnollisesti vain vakavien/herkkien/komeiden miesten kanssa, paitsi silloin kun vahingossa eksyy juntin/rentun kanssa sänkyyn.

Työpaikka. Työpaikan tärkeimpiä ominaisuuksina ei mielestäni voi pitää pelkästään siihen liittyviä luontaisetuja (meikkejä), palkkaa (mielellään paljon), cooliutta (pitää työskennellä coolilla alalla) tai sen vaatimaa omistautumista (työ on tärkein asia maailmassa heti ihmissuhteiden jälkeen). Muitakin tekijöitä on? 

Parisuhde. Tylsät tyypit menevät naimisiin tylsien tyyppien kanssa ja saavat lapsia. Hyvät tyypit menevät naimisiin vauhdikkaiden tyyppien kanssa, eivätkä jämähdä tylsään parisuhteeseen ja saa lapsia. Ja jos niitä lapsia nyt sattuu tulemaan, niin mielellään ne saadaan komeiden renttujen kanssa, jotka kokevat parannuksen lapsen saatuaan. Väittäisin, että parisuhdeasioissakin on harmaan eri sävyjä, eikä asiaa voi lähestyä ihan näin yksioikoisesti.

Kaiken kirjallisuuden ei todellakaan tarvitse olla vakavasti otettavaa, syvällistä tai loistavasti kirjoitettua, mutta voisiko kliseitä karsia edes hiukan? Lukisin ihan mielelläni hömppää, jossa olisi hiukan moniulotteisempi maailmankuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Marian Keyes

Nimi: Anybody out there?

Kustantaja: William Morrow (2006)

Suomenkielinen nimi: Kuuleeko kukaan?

Suomentaja: Liisa Laaksonen

Kustantaja: Tammi (2007)

Lempeästi hullu arvio: **

Päänsärky

Harmittaa. Kotimainen esikoiskirjailija, jonka romaanissa on syväluotaava tarina, kiinnostavat henkilöt, mielenkiintoinen rakenne ja komealta kalskahtavaa kieltä ei sytytä. Päivi Sihvolan Kuume ei nostata innostuksen hehkua, vaan lähinnä turhautumisen ja ärsyyntymisen punan. Niin iloinen kuin olenkin sanataidekouluttajan pitkäjänteisen työn tuottamasta hedelmästä, ja niin kovasti kuin haluaisinkin kehua uutta tulokasta kotimaisen kirjallisuuden kentällä, en pysty. En edes kyennyt lukemaan kirjaa loppuun.

Päähenkilö Saana on muuttanut opintojen perässä pohjanmaalta Helsinkiin, etsii omaa alaansa ja työskentelee metroaseman R-kioskilla. Saana elää yhdessä Esan kanssa, mutta haikailee nuoruudenrakkautensa Jussin perään. Kirjassa eletään kahdella aikatasolla: nykyisyydessä epämiellyttävän, alkoholisoituneen miehen kanssa ja menneisyydessä, jossa muistellaan ensirakastumisen huumaa. Tai näin oli kirjan puoliväliin saakka, kunnes annoin periksi. Pikaisen selailun perusteella loppuosassa kerrotaan miten Saana joutui tuosta hekuman ajasta nykyiseen helvettiin.

Jos kirjan kieli saa unettomuudesta kärsivän pyörittelemään silmiään jopa kolmelta aamuyöllä, on jotakin pahasti pielessä. Voisin laittaa tähän kirjasta lähes minkä tahansa virkkeen, sillä ne ovat toinen toistaan teennäisempiä ja latteampia. Kirjailija tuntuu esittelevän omaa runosuontaan pakonomaisesti, tarinan ja henkiölhahmojen kustannuksella. Saana on oikeasti hyvä tyyppi, työkaverit hauskoja, miehet retaleita ja tarina vanha, mutta hyväksi havaittu ja tuoreelta kannalta esitetty. Mutta kieli on niin maailmojasyleilevää, korkealentoista ja väkinäistä, ettei sitä kestä lukea:

"Tuijotin kehrääviä, hehkuvia planeettoja, komeettojen pyrstöjä, nuppineulanpäitä ja horisonttiin leviävää tähtisumua, joka heitti päähäni turkoosin tuhannet värit. Katseeni laukkasi valopisteestä toiseen. Näyttämölle ilmestyi viuhuvia ruoskia ja äkkiä yöni oli paahtavan punainen."

Minulle on joskus sanataiteen opettaja sanonut, että kannattaa kirjoittaa tarina ilman adjektiiveja ja sitten lisätä vain välttämättömimmät. Ikävä kyllä Päivi Sihvolalle ei ole kukaan tainnut kertoa tätä

Lisäksi Sihvola kuvaa rakastumisen huumaa niin aidon ärsyttävästi, että lukijaa inhottaa. Jokainen varmasti tietää miten rasittavia ovat umpirakastuneet ihmiset, jotka kujertavat omia juttujaan ja imevät toistensa neniä hississä. Saana ja Jussi ovat juuri tällaisia, puhuvat toisilleen runoin ja keksivät sukupuolielimilleen söpöjä hellittelynimiä.

"Olimme puhuneet kokonaisen päivän pelkillä loppusoinnuilla, runomuodossa tai loruillen tyyliin:
- Anna mulle rinkeli, olen sulle enkeli.
- Jos olet ronkeli, olen sulle mankeli."

Jussi, tuo kansainvälisesti arvostettu, saksofonia soittava lääkäri, myös kirjoittaa Saanalle lappuja: "silitys poskellesi", "sylikissalleni", "ajattelen niskaasi
huulillani", "saanalleparasroikaleesi", "polvimaassapalvovaorjasi", "lötkönliotushoito-organisaattorisi", "salanimetön selväsanasi".

Kirja lensi seinään siinä vaiheessa kun hempeily muuttui puhtaaksi pornoiluksi. Parhaimmillaan Sihvola on kertoessaan Saanan peloista ja yksinäisyydestä, ja itse tarina siitä, miten ensirakastumisesta ja naimisiinmenosta liu'utaan vihaan ja perheväkivaltaan on kiinnostava. Saanan äidin aito pohjalaismurre myös ihastuttaa, samoin kertomukset kioskin hulluista asiakkaista.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Päivi Sihvola
Nimi: Kuume
Kustantaja: Edico Oy (2011)

Asteriinan arvio: Kirja jäi kesken

Hipimpään suuntaan

Kirjahullu on hieman hippeyteen kallellaan. Ei ihan rähmällään, mutta sen verran, että tietää yhtä sun toista hippeydestä ja suhtautuu ymmärryksellä  ja myötätunnolla hippeyden eri ilmenemismuotoihin. Eikä kirjahullua kauheasti haittaisi, jos maailmaa vietäisiin joka tasolla hiukan hipimpään suuntaan. Viime aikoina on tullut harvinaisen selväksi, ettei antautuminen hippeyden syleilylle tekisi huonoa ihmiskunnalle, joka kärsii loputtoman ahneuden oireyhtymästä.

Margaret Atwoodin The Year of The Flood kertoo hipeistä, mutta se kertoo myös kasvihuoneilmiön rampauttamasta maailmasta, joka on jakautunut kahtia ja joka on mielivaltaa harjoittavia poliisivoimia myöten ylikansallisten yhtiöiden hallussa. Ihmiset jakautuvat sellaisiin, joilla on, ja sellaisiin, joilla ei ole. Sellaiset, joilla on jo, asuvat vartioiduilla asuinalueillaan, työskentelevät ylikansallisille lääkeyhtiöille ja elävät kuin Täydelliset naiset. Ja sellaiset, joilla ei ole, asuvat rahvaanmailla, työskentelevät mistä nyt ikinä saavatkaan töitä ja elävät kädestä suuhun. Näiden kahden ryhmittymän lisäksi maailma on täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän kiellettyjä ultraliikkeitä, jotka tekevät omaa ultravihreää, ultraväkivaltaista tai ultrauskonnollista myyräntyötään ja valmistautuvat tulevaan maailmanloppuun tai paratiisiin liikkeestä riippuen.

Atwood vie lukijan erään tällaisen ultraliikkeen pariin. Herran tarhurit on kaikkien hippiliikkeiden isoäiti ja isoisä, jonka edessä nykyajan ekokylät ovat hippeysasteeltaan laimeaa sorttia. Liikettä johtaa Aatamien ja Eevojen neuvosto. Tämä eräänlainen vanhempien ja viisaiden neuvosto tekee kaikki päätökset enemmän tai vähemmän konsensus-periaatteeseen nojaten ja varjelee lapsiaan kaikelta turhalta. Tämä tarkoittaa, että maallista totuutta on toisinaan vääristeltävä vastaamaan liikkeen Suurta Totuutta.

Herran tarhurit noudattaa eräänlaista syväekologista suuntausta, joka perustuu ajatukseen maailmankaikkeudesta yhtenä suurena elämänverkkona, jossa jokaisella elävällä olennolla on oma paikkansa ja itseisarvonsa. Liike nojaa myös kristinuskon ajatukseen ihmisestä jumalan puutarhurina. Ihminen huolehtii paitsi puutarhastaan myös kaikista ympärillään elävistä olennoista. Herran tarhurit eivät haaskaa, eivät peseydy turhaan, eivät syö prosessoitua ruokaa tai lihaa (paitsi äärimmäisissä tilanteissa ja silloinkin syvästi katuen), eivät kirjoita paperille, eivätkä koreile vaatteilla. Liikkeessä ei myöskään opiskella abstrakteja asioita, joista ei ole käytännön hyötyä. Herran tarhurit keskustelevat mehiläisten kanssa, opettelevat elämään niukkuudessa ja harmoniassa luonnon kanssa sekä  valmistautuvat vedettömään tulvaan, joka on lopullisesti puhdistava maapallon sitä vitsauksen lailla saastuttavasta ihmiskuonasta.

Kirja liikkuu kahdella aikatasolla, ennen ja jälkeen vedettömän tulvan. Kirjassa kuvataan kahden erilaisen naisen, Renin ja Tobyn, selviytymistarinaa maailmassa, jossa kaikki on vinksallaan. Kerronta vie lukijan rahvaanmaille, unelmalähiöihin ja vedettömän tulvan jälkeiseen maailmaan, jossa ihmisestä on tullut laji muiden lajien joukossa. Eloonjäämistaistelu on julmaa, mutta toivokin pilkahtaa.

Atwoodin The Year of the Flood on Oryxin ja Craken rinnakkaisromaani ja MaddAddam-trilogian toinen osa. Kirjassa on samoja henkilöhahmoja ja se sijoittuu samaan lähitulevaisuuteen kuin Oryx ja Crakekin. Näkökulma on kuitenkin virkistävästi erilainen. En osaa sanoa kumpi kirjoista kolahti enemmän. Mutta kumpikin kolahti. Atwood on erinomainen tarinankertoja ja mustan huumorin mestari. Ja vaikka tulevaisuudenvisio on lohduton ja ihmiskohtalot synkkiä, lukija ei vajoa synkkiin ajatuksiin. Atwood ei  nimittäin hylkää lukijaansa lohduttomuuteen, vaan nostaa lukijan ahdistuksen yläpuolelle mukaansatempaavalla kerronnallaan. Synkissä vesissä mennään, mutta perusvire ei ole silti mustanpuhuva.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Margaret Atwood

Nimi: The Year of The Flood

Kustantaja: Bloomsbury (UK 2009)

Suomenkielinen nimi: Herran tarhurit

Suomentaja: Kristiina Drews

Kustantaja. Otava (2010)

Lempeästi hullu arvio: ****

Mullistavaa hörhöilyä

Hyppy tuntemattomaan, uskallus olla epäilemättä, luottamus näkymättömään. Tätä kaikkea on usko. Se, mihin uskoo, on kunkin oma, henkilökohtainen asia, mutta tieteelliset tutkimukset todistavat, että uskominen on terveellistä. Sen sanotaan voivan myös tehdä rikkaaksi.

The Secret on megaluokan bestseller, joka kertoo universumissa toimivasta vetovoiman laista, joka on kirjassa (ja elokuvassa, johon kirja perustuu) todistavien ihmisten mukaan yhtä merkittävä luonnonvoima kuin esimerkiksi painovoiman laki. Ihminen saa sitä mitä tilaa, eli jos ajattelee negatiivisia asioita, näkee ympärillään uhkia ja rumuutta, niitä myöskin elämässään kohtaa. Joka ajattelee (ja aktiivisesti visualisoi elämäänsä) toivomiaan asioita, vetää niitä puoleensa niin, että saa kaiken todella haluamansa.



The Jackrabbit Factor (bestseller myöskin) kuvaa samoja asioita allegorian keinoin. Tärkeintä on kiitollisuus siitä, mitä ihmisellä jo on, ja siitä, mitä uskoo (ja tunnetasolla kokee) itsellään pian olevan.

Tämä kaikki voi tuntua liian hyvältä ollakseen totta, mutta on paljon ihmisiä, jotka vannovat näiden tekniikoiden nimeen. Kaikki eivät halua kokeilla, uskoa, tai he eivät ole kykeneviä vastaanottamaan annettua informaatiota tietyllä hetkellä.




Päätin testata visualisointia ja piirsin vuonna 2006 jääkaapin oveen kuvan unelmieni kodista. Kuva pyyhkiytyi pois nopeasti, mutta vuonna 2010 huomasin asuvani siellä, merenrannalla, talossa jota ei aiemmin ollut olemassa kuin kuvitelmissani. Pitkänmallinen, mäkinen tontti oli täsmälleen samanlainen kuin kuvassani, ainoastaan talo ja rantasauna olivat peilikuvina. Hiekkarannalla oli kaksi lasta (lapsemme syntyivät 2008 ja 2010). Nauroinkin miehelleni, että ainoastaan yhdessä asiassa kuvani meni pieleen: olin piirtänyt siihen kolme irlanninsetteriä, eikä meille ikipäivänä tulisi enempää kuin tuo yksi Pattipää. Kylmät väreet tulivat siinä vaiheessa kun muistin, että naapurillamme on kaksi irlanninsetteriä, jotka silloin tällöin vierailevat pihallamme.

Kirjat pähkinänkuoressa

Nimi: The Secret
Kirjailija: Rhonda Byrne
Kustantaja: Atria Books Beyond Words Publishing (2006)

Nimi: The Jackrabbit Factor
Kirjailija: Leslie Householder
Kustantaja: ThoughtsAlive (2005)
Kirjan saa ladata ilmaiseksi täältä.

Asteriinan arvio: Uskallan suositella, loppu on lukijasta kiinni

Lukutoukan univormu

Marraskuun usvainen, kirpeä ja salaperäinen tunnelma vaatii paitsi oikeanlaista lukemista, myös villasukkia, kaakaota ja lämpimän oloasun. Lukutoukille on olemassa myös aivan oma univormunsa (pyjamien ja viltin lisäksi):

http://outofprintclothing.com/

Tässä omat suosikkini.

(Postimaksu Suomeen näyttää olevan tilauksen koosta riippumatta 10 dollaria, tullit noin 25% loppusummasta.)

Oivalluksiani lyhytjänteisyydestä

Kaksi edellistä postausta kommentteineen ovat pistäneet minut miettimään sitä, miten suuri merkitys lukuhetkellä on siihen, millaisena kirjan kokee. Lisäksi sain kammottavan oivalluksen, että kirjan arvostelija tulee helposti paljastaneeksi enemmän itsestään kuin lukemastaan kirjasta tai sen kirjoittajasta.

Tänä syksynä olen ärsyyntynyt Myrskyluodon Maijan naiiviudesta, ahminut erilaisia urheiluaiheisia kirjoja jalat ja pää kilometreistä sumuisina ja ihmetellyt japanilaiskirjailijan vaatimatonta tyyliä. Miksi en ole osannut nauttia ainutlaatuisesta ajankuvasta omassa sielunmaisemassani tai ultrajuoksijan mielenrauhasta hänen pohtiessaan kirjoittamisen ja juoksemisen yhtäläisyyttä? Miksi amerikkalainen yltiöpäinen vauhti tai vastaavasti brittiläinen sinkkuangsti ovat osuneet paremmin?

Tässä teoriani: uudessa elämäntilanteessa on mukava saada vertaistukea, lukea muiden vastaavankaltaisista kokemuksista ja eläytyä siihen, mitä omassa elämässä on tekeillä (vertaa äitiys, muutto uuteen paikkaan, uusi harrastus). Mutta kun jotakin asiaa tekee tarpeeksi pitkään, tai kyseinen elämäntilanne vakiintuu, alkaa liika samankaltaisuus ärsyttää ja kaipaa uusia tuulia sekä rohkeita uudenlaisia ajatuksia. Jotakin, mikä omasta elämästä puuttuu.

Kun pitkä äitiysloma/hoitovapaa on päättymässä, en todellakaan jaksa eläytyä jonkun pyykinpesuun tai nysväämiseen polttopuiden äärellä, ja kun olen juossut juoksemasta päästyäni, en malta hiljentyä kuuntelemaan omaa itseäni (edes siinä määrin että ymmärtäisin välttää ylitreenaamasta), saati sitten hidasta pohdiskelijaa: haluan painaa eteenpäin, pää höyryten ja tulevia kuvioita makustellen. Pää on kuitenkin pakko välillä tyhjentää, ja tähän on omiaan jonkun villiä nuoruutta ja vakiintumisen vaikeutta seuraava, lämminhenkisen ironinen teos.

David Nichollsin "One Day" on sellainen. Tuskin paljastan liikaa jos kerron, että kirjassa mies ja nainen tapaavat ensin opiskeluaikoina ja sittemmin heidän elämänsä kietoutuvat yhteen, välillä loitoten, välillä lähentyen toisiaan. Kirjailija kertoo aina mitä kummankin elämään kuuluu yhtenä päivänä (heinäkuun viidestoista) joka vuosi, ja tällä tavoin saamme seurata heidän elämänsä kulkua, yhdessä ja erikseen, epäonnistumisesta toiseen, heidän etsiessään itseään ja toisiaan. Rakenne on ihastuttava ja sopii loistavasti lyhytjänteiseen mielentilaani, henkilöt ovat todenmakuisia heikkouksineen ja raivostuttavine piirteineen, ja tarina juuri sopivan suloisenkarhea, tutunoloiseen brittileffatyyliin (kirjailijahan on kirjoittanut "Rimakauhua ja rakkautta" -tv-sarjaa ja "One Day" on jo ilmestynyt leffanakin). Tähän hetkeen oikein miellyttävää hyväntuulen lukemista, joka ei ollenkaan ärsytä.

Yllä olen ehdottomasti paljastanut itsestäni enemmän kuin lukemastani kirjasta, mutta se lienee välillä hyödyllistäkin, sillä selvästikään lukukokemus ei koskaan ole riippumaton elämäntilanteesta. Seuraavaksi toivon olevani valmis vastaanottamaan ennakkoluulottomasti ja ärsyyntymättä jotakin hieman raskaampaa. Ehkä.


Kirja pähkinänkuoressa

Nimi: One Day
Kirjailija: David Nicholls
Kustantaja: Hodder & Stoughton (2009)

Asteriinan arvio: ***

Suuren Muutoksen kynnyksellä

Kirjahullu on lomalla. On ollut jo yhden kokonaisen päivän. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että toinen kaksijalkainen ilmoitti  kevätkaudella halukkuudestaan liittyä perheeseemme. Otimme anomuksen ilolla vastaan ja viimeinen suora ennen maalilinjaa on nyt käsillä.

Edellisestä kokemuksesta viisastuneena kirjahullu ei aio lomallaan hötkyillä, suursiivota tai tehdä ylipäätään mitään tuskanhikeä nostattavaa. Suuren Muutoksen kynnyksellä on parempi löhötä, lukea, nukkua, kuunnella BBC:n podcastejä sekä tyydyttää kutomisvimmaansa kuin hoitaa tekemättömiä ja sinänsä yhdentekeviä asioita pois alta. Omalle itselle saati nukkumiselle kun ei ole kohta aikaa.

Tuttavallisesti  mm. ”Bonukseksi”, ”Topioksi” ja ”Fucukseksi” nimetty potkunyrkkeilijä ei ole ilmoittanut tarkkaa saapumispäivämääräänsä, joten lepoloman pituus on täydellinen arvoitus. Toiveissa on, että tapaamme toisemme kasvokkain joulukuun alussa, mutta ensimmäisen kaksijalkaiseni kanssa tapaamisajankohtamme siirtyi sovitusta kahdella viikolla eteenpäin. Muistan olleeni tästä ajoituksen huomattavasta epätarkkuudesta hieman käärmeissäni, varsinkin kun tuleva tapaamisemme aiheutti kuumeista kärsimättömyyttä paitsi itsessäni, myös lähipiirissä. Olen tällä kertaa esittänyt mahaani vienon toiveen, että viettäisimme ensimmäisen yhteisen joulumme kotona, emmekä sairaalassa, mutta toistaiseksi mahani ei ole kommentoinut toiveeseeni mitenkään, paitsi kasvamalla entisestään ja lisäämällä potkujen voimaa ja osumistarkkuutta.   

Joten jos lounaisrannikolta ei kuulu vähään aikaan mitään, tiedätte että kirjahullu on elämänsä toisessa Tärkeässä Tapaamisessa ja palaa kirjahulluutensa kanssa blogosfääriin myöhemmin. 

Ultrakirjailijan myhäelmä

Lempeästi Hullu suositteli juoksuhullulle Haruki Murakamin muistelmateosta "What I Talk About When I Talk About Running". Teos oli jo lukulistallani odottamassa, aihepiirinsä, mutta myös nerokkaan nimensä vuoksi: Raymond Carverin novellikokoelma "What We Talk About When We Talk About Love" teki minuun suuren vaikutuksen teini-iässä. Murakami on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta "Kafka on the Shore" odottaa lukuvuoroaan listallani (tämänkin kirjan nimi on erittäin houkutteleva).

Teos on hyvin erilainen kuin odotin. Murakamia pidetään Erittäin Tärkeänä Kirjailijana, hänen romaanejaan on palkittu ja käännetty ympäri maailmaa. Odotin seestyneen kirjailijan koottuja ajatuksia juoksemisesta, kirjoittamisesta ja elämästä. Kirja on kuitenkin ennemminkin hajanaisia myhäelmiä ja muisteloita juoksemisesta ja kaikesta sen ympäriltä. Lisäksi kirjailija suhtautuu itseensä ja sanoihinsa hämmästyttävän vaatimattomasti ja varoo laukomasta absoluuttisia totuuksia. Näin, vaikka hän on kirjoittanut 12 romaania, juoksee joka päivä kymmenen kilometriä ja on osallistunut paitsi ultramatkoille, myös triathloneille. Tällaiselta henkilöltä olisin paitsi odottanut saavani ohjeita, myös toivonut niitä.

Juoksuhullulle on toki hyvin lohduttavaa kuulla, että maratonilla myös ultrajuoksijaan sattuu. Ja että myös huippukirjailija joutuu tekemään lujasti töitä tekstiensä eteen. Ja että kuuttakymppiä lähestyessään voi vielä olla avoin uusille, innostaville tavoitteille ja haasteille, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta mitä kirjasta jäi käteen?
* Maratonien juoksemisessa ja kirjailijan ammatissa yhteistä on sisäinen motivaatio, tavoitteet, jotka eivät ole mitattavissa rahalla tai palkinnoilla (näitäkin toki voi harvoille olla tarjolla, mutta ne eivät ole ne aidoimmat insentiivit).
* Onnekkaita eivät ole ne, jotka voivat syödä mitä tahansa lihomatta, tai kirjailijat, joilla on synnynnäinen lahja tuottaa tekstiä. Onnekkaita ovat ne, jotka joutuvat tekemään töitä ylläpitääkseen kuntoaan ja kirjallisia taitojaan: vanhetessaan he ovat todennäköisemmin edelleen hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin ammatillisestikin, sillä he eivät ole koskaan tottuneet pääsemään helpolla.
* Kirjailijan tärkeimmät ominaisuudet ovat lahjakkuus, keskittyminen ja kestävyys. Kahta jälkimmäistä voi harjoittaa, samoin kuin lihaksiakin, treenaamalla päivittäin. Murakami sanoo oppineensa enimmän osan kirjoittamisesta juoksemalla päivittäin.
* Suurin osa juoksijoista ei juokse elääkseen pidempään, vaan eläkseen täysillä. Itsensä loppuun asti väsyttäminen omien rajojen mukaisesti on juoksemisen syvin olemus, ja elämän metafora. Ja Murakamille myös kirjoittamisen.
* Kirjoittaminen vaatii tietynlaisen myrkyn kaivamista syvältä sisimmästä, ja jaksaakseen tällaista työtä pitkään, täytyy olla muutoin erittäin terve.
* Ultramaratonin (100 kilometriä) juokseminen antaa uusia elementtejä itsetuntemukseen: näkemys omasta elämästä, sen värit ja muoto, muuttuvat.
* Kipu on kestävyysurheilun edellytys. Jos kipua ei olisi, kuka ikinä vaivautuisi osallistumaan triathlonille tai maratonille, jotka vaativat niin paljon aikaa ja energiaa? Juuri kipu on se syy, koska haluamme ylittää kivun ja kokea todella elävämme. "Pain is inevitable, suffering is optional."
* Kirjailijan toive hautakiven tekstiksi: "At Least He Never Walked".

Murakamin kuvaus kivuliaista kilometreistä ja maaliinpääsyn helpotuksesta on hyvin osuvaa, myös surkealle harrastelijalle, joka häviää maratonilla kuusikymppisille juoksijoille. Samoin hänen ajatuksensa juoksemisen tuomasta fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnista, ja siitä, miten juoksijan identiteetti muokkaa ihmisen koko elämää. Kirjan suurin anti minulle oli kuitenkin Murakamin ajatusten, asenteen ja elämänfilosofian esittely, ja kiinnostukseni hänen romaanejaan kohti kasvoi entisestään.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Haruki Murakami
Nimi: What I Talk About When I Talk About Running
Kustantaja: Knopf (2007)

Asteriinan arvio: **

Kadonnut keho, väärä jalka ja muita kertomuksia

Mian tavoin, kirjahullu pakeni Itämeren rannoilta hetkeksi hieman isommille vesille. Huuhdottuaan murtoveden pärskeet naamaltaan, kirjahullun matka vei mielen syövereihin ja tarkemmin ottaen neurologian pariin. Neurologian professori Oliver Sacksin populaari klassikkoteos  ”Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi” on kuulunut lukulistalle jo pitkään, mutta päätyi vasta nyt yöpöydälle. Ja hyvä, kun päätyi luettavaksi edes nyt, koska kyseessä on varsin mukaansatempaava pieni teos ihmisaivojen kummallisuuksista.

Kirja rakentuu neljästä osasta, joista ensimmäinen käsittelee tietynlaisia puutostiloja. Osalta potilaista puuttuu muisti (eikä kyse ole siis mistään Alzheimirista tai vanhuuden seniiliydestä), joltain puuttuu kasvojen hahmotuskyky, joku ei kykene kävelemään, koska ei pysty tuntemaan omaa kehoaan, joku taas kärsii vieraan jalan tai käden syndroomasta, eräs  potilas ei kykene nimeämään tuttujakaan esineitä, vaan kuvailee ne kiertoilmauksin  ja niin edelleen. Neurologiset puutostilat aiheuttavat kiusallisia, hämmentäviä ja jopa mahdottomia tilanteita.  

Toisessa osassa ollaan kohtuuttomuuksissa ja erityisesti Touretten syndrooman parissa. Touretten syndrooman kärsivät potilaat käyvät ikään kuin ylikierroksilla, joka näkyy mm. tic-liikkeinä ja hallitsemattomina kielellisinä purkauksina. Touretten syndrooma näyttäytyy ylenpalttisuutena. Kyse on Sacksin mukaan vaarallisen hyvästä olosta, jonka alla avautuvat pohjattomat kuilut.

Kolmannessa osassa Sacks käsittelee haltiotiloja, joita ei ole perinteisesti pidetty neurologisina ongelmina. Näihin kuuluvat mm. uskonnollisiksikin leimatut näyt ja ilmestykset tai vaikka korostuneet haju- tai musiikkiaistimukset. Viimeisenä kirjassa käsitellään savantteja, eli usein kehitysvammaisia tai autistisia ihmisiä, joilla on jokin korostunut vaikkapa musiikkiin tai matematiikkaan liittyvä kyky.

Kirjaa lukee mielellään ja teksti on sopivan yleistajuista. Esitellyt potilastapaukset ovat toinen toistaan oudompia ja herättävät paljon kysymyksiä aivojen toiminnasta. Sacks ei anna kaikissa tapauksissa tarkkoja vastauksia (ehkä vastauksia ei ole) ja välillä toivoisi, että kirjassa keskityttäisiin vieläkin tarkemmin yksittäisiin tapauksiin ja ongelmien syihin. Lisäksi jäin osassa tapauksia kaipaamaan eräänlaista lopputulosta, nyt osa potilaskohtaloista jäi jotenkin avoimiksi.

Oliver Sacks vuonna 2009

"Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" on ollut varsinainen menestys. Kirjasta on tehty mm. ooppera sekä useita teatterisovituksia, joista yksi viimeisimmistä taidettiin esittää Helsingissä vuonna 2010.  Oliver Sacks on myös toiminut esikuvana Robin Williamsin esittämälle sympaattiselle neurologille ”Heräämisiä” –elokuvassa. Elokuva perustuukin Sacksin kirjaan ”Heräämisiä”.  Sacksin kirjasta ”Musicophilia. Tales of Music and the Brain” on tehty kiinnostava dokumentti ”Musical minds”, joka teki vaikutuksen ainakin itseeni. Taidanpa ottaa kyseisen kirjan jo lähes loputtomalle lukulistalleni.

Kirja pähkinänkuoressa

Kirjailija: Oliver Sacks

Nimi: The Man who mistook his wife for a hat

Kustantaja: Summit books (1985)

Suomenkielinen nimi: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Suomentaja: Marja Helanen-Ahtola

Kustantaja: Tammi (1988)

Lempeästi hullu arvio: ***+